Aika vähän ajan sisään olen keskustellut ystävyydestä monen ihmisen kanssa. Moni on sanonut, ettei ystävistä tarvitse, tai oikeastaan edes "saisi" välittää. Esimerkiksi siten, että jos joku ystävä vaikka muutta ulkomaille tai menee naimisiin tai muuten vain lähtee, niin ei pidä välittää ystävistään sen vertaa, että se tuntuisi yhtään missään. Jos tuollaisista asioista on pahoillaan jälkeenpäin on "ollut liian kiinni ystävässään." Tuntuu aika kauhealta ajatukselta, mutta on aivan yleistä.
Ystävistään pitäisi aina olla valmis luopumaan ja etsimään uudet. Pääasia on vain hetken hauskanpito, minä taas ajattelen niitä korkeintaan kavereina tai tuttuina. Oli tosi hämmentävää kuulla, siis kun nykyään kukaan ei "saa" olla tärkeä kenellekään, koska ystävyyshän voisi joskus loppua ja sen ei tarvitsisi sitten haitata yhtään. Eihän sitten voi luottaa enää keneenkään eikä mihinkään, jos omat ystävätkin pitäisi olla kertakäyttötavaraa. Ja monille "ystävyys" tarkoittaa vain ajankulua tai hauskanpitoa, sen voisi tietysti vaihtaa milloin vain vaikka harrastukseen, kertakäyttöistä ja kätevää.
Ei oikeaa ystävyyttä varmaan edes ole olemassakaan enää. Kukaan ei kuitenkaan saa merkitä kenellekään mitään pinnallista mesoamista enempää. Tuntuu aika pahalta.
Ystävistään pitäisi aina olla valmis luopumaan ja etsimään uudet. Pääasia on vain hetken hauskanpito, minä taas ajattelen niitä korkeintaan kavereina tai tuttuina. Oli tosi hämmentävää kuulla, siis kun nykyään kukaan ei "saa" olla tärkeä kenellekään, koska ystävyyshän voisi joskus loppua ja sen ei tarvitsisi sitten haitata yhtään. Eihän sitten voi luottaa enää keneenkään eikä mihinkään, jos omat ystävätkin pitäisi olla kertakäyttötavaraa. Ja monille "ystävyys" tarkoittaa vain ajankulua tai hauskanpitoa, sen voisi tietysti vaihtaa milloin vain vaikka harrastukseen, kertakäyttöistä ja kätevää.
Ei oikeaa ystävyyttä varmaan edes ole olemassakaan enää. Kukaan ei kuitenkaan saa merkitä kenellekään mitään pinnallista mesoamista enempää. Tuntuu aika pahalta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
ystävä. Tai itse luulin niin ja pidin tyttöä ystäväni. Hänelle olin vain ajanviettokaveri, mikä selvisi jälkeenpäin katkeralla tavalla. Vielä vuosi tapauksen jälkeen itkin öisin kun oli niin ikävä sitä ystävyyttä, mikä oli ollut: kaiken pystyi kertoa, toinen välitti (näin siis luulin, enää en usko että oikeasti välitti), kaikki hauskat jutut tehtiin yhdessä jne.
Kokoajan ei oltu yhdessä, saattoi olla kuukausi ettei tavattu ja muitakin kavereita oli, mutta ne tärkeimmät jutut tehtiin ja puhuttiin aina sen "bestiksen" kanssa. Vielä puolitoista vuotta tapauksen jälkeen minulla oli uniongelmia. Pohdin öisin hiljaisuudessa että olinko itse ollut huono ystävä, mitä tein, mitä hän teki, miksi hän niin sanoi/ajatteli/teki, eikö hän tuntenut minua muka tuota paremmin, jäikö jotain sanomatta/kommunikaatio katko, mikä meni vikaan..?
Muita kavereita ja ystäviäkin minulla on runsaasti, yksin en siis joutunut olemaan edes välirikon tapahtuessa, enkä jälkeenpäin. Jotain kai kertoo tästä tytöstä, että olin hänen ainoa ystävänsä. Luonne sen verran vaikea ja käytös huonoa ettei häntä kestänyt jos oli itse kovin aggressiivinen henkilö tai piti ainakin antaa juttujen suodattua aina ennen kuin niitä alkoi ajattelemaan. Mutta minulle hän oli ystävä.
Nyt yli 2 vuotta tapauksesta, olen oppinut että vika ei ole minun. Voin vaikuttaa ainoastaan omaan käytökseeni, jos hän halusi ymmärtää asiat niin kuin ymmärsi, se oli hänen ongelmansa. Todellisuus oli toinen, hän halusi katsoa sitä oman vääristyneen ikkunansa kautta. Muut kaverini ja ystäväni ovat pysyneet rinnallani, koska he todella tuntevat minut. Heissäkin löytyy tätä tyyppiä, joka on ystävä vain kun he hyötyvät siitä jotenkin, mutten aio sen latistaa omaa hyvää fiilistäni. Aion vastaisuudessakin yrittää olla välittävä, hyvä ystävä. Paras taisi olla kuin eräs ystävi totesi, ettei tiedä minua empaattisempaa ja välittävämpää ihmistä. Tuntui todella hyvältä, alkoi melkein itkettää. Haluan pitää huolta ystävistäni, he ovat minulle rakkaita.
Tärkeä ystävyys on kuin parisuhde, mutta se kestää pitkiäkin taukoja, muita ihmisiä, miehiä, elämänvaiheita.. Älkää kulkeko onnenne ohi. Välittämällä toisesta ja olemalla aidosti sitä mitä olette, voitte saada jotain suurta lahjaksi.
... kyllä Siperia opettaa ja kasvattaa.
pahintahan se onkin, kun kolikolla on yleensä ainakin kolme puolta. Ja kaikki ovat yhtä totta. Luuleminen on paha tapa. Tuskin totuus ja jutteleminen on hävittänyt koskaan ystävyyksiä yhtä tehokkaasti.
Ystävyydestäkin voi jäädä pahoja kokemuksia.
Eikä siperia opeta eikä kasvata, tekee vain kyyniseksi ja katkeraksi suurimman osan ihmisistä. Otitko itsekään opiksi? Samoin kävi ja minä en ainakaan oppinut kuin uusia tapoja tehdä virheitä, eikä niille enää voi tehdä mitään. *hakkaa päätään seinään*
että elämä on joskus rankkaa ja kipuilevaa vaan jos selviää, niin hyvä on. Sitten ei ota niin vakavasti ketään eikä odota muilta mitään kummempia elämässä. Elää vaan, niin kauan kuin on elämää. Katkeruutta ei elämä opettanut ainakaan niin, että olisi päälle jäänyt. Juuret kyllä opetti.
*lyö Siperian karaistamia, ahavoituneita, koirakarvaisia käsiään yhteen ja välillä naputtaa rystysellään puuta eli päätä ... samalla kun letittää inkkarilettejään mokkasiinit jalassa ja turkikset päällä*
siinäpä se onkin.. Kenelle riittää se, ettei mistään tai kenestäkään voi tai saa odottaakaan mitään? Eikö se ole aika toivotonta. vaikka on sekin toivotonta, että ensin odottaa ja sitten saa pettyä aina. Eikö se olisi sama tehdä armomurha heti, jos ei saisi olla toivoakaan mistään paremmasta? Kun silti ihmissuhteet on aika iso osa elämää ja kun yleensäkin mentaliteetti on siihen suuntaan, että käytetään hyväksi->roskiin
->seuraava.. Kuka sanoo että siihen pitää suostua, eikö kukaan edes yhtään kyseenalaista mitään? Eikä ainakaan siperiassa yksin pärjää mitenkään, se on varma.
ei olekaan tarkoitettu selviämään yksin vaan yhteisössä. En kannata kertakäyttöä vaan kierrätystä ja mm. mokkasiinien hoitamista. Taidan olla nyt väärässä ketjussa :) Ystävyys ei ole kierrätystä: tämä on mottoni ollut aina ja on edelleen. Joskus vaan se ei sovi - tämä motto - muille ja silloin ei voi mitään, vaan elämä jatkuu yksin mutta kuitenkin yhteisössä.
ystäväksi olisit liian hyvä, olet oivaltanut paljon...
Ystävät ei lähde minnekään vaikka ne lähtisi maapallon toiselle puolelle eikä ainakaan jos ne menee naimisiin!!!!!!
Miettiihän siinä sitä, että jos itse on niin kauhea ihminen, että siinä on hyvä syy lopettaa ystävyys. Ehkä kaikilla ei. Mutta yleistähän se on, ettei ystäviin saisi laittaa mitään kiinni. Jos ei heti opi, niin kantapään kautta ainakin. Ei miehiinkään saisi, suurin osa miehistähän pettää tai jättää tai alunperinkään ei tarkoita yhtään mitään. Ja todennäköisyys törmätä sellaiseen on kymmenkertainen verrattuna siihen, ettei pettäisi tai jättäisi heti. Joillakin ehkä onnistuu löytää toisenlaisia.
ystävät voi lähteä, vaikka ne ei fyysisesti lähtisi mihinkään, eikä pariutumisellakaan ole mitään tekemistä sen kanssa onko joku ystävä vai ei. Ystävätkin voi pettää.
Ystävä on ihminen, jonka kanssa on ihana olla yhdessä ja keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Ei ole tarvis tehdä tiliä menemisistään ja tulemisistaan, niinkuin rakastavaisten tulee. Voi puhua asioista, jotka kiinnostavat, aloittaa keskustelun siitä, mihin jäätiin vuosia sitten. Parasta ystävää ei kaipaa - fyysinen välimatka on epäoleellista. Ystävyys on sama, kun nähdään taas.
Jos kaipaat toisen läeihyyttä ja haluat koko ajan kuulla, mitä hän puuhaa, olet rakastunut häneen. Ystävissä ei tarvitse riippua. Ystävyys antaa kummankin olla oma itsensä ja kumpikin näkee toisen sellaisena kuin tämä voisi olla, kunnioittaa toista, ja tuntee itsensäkin paremmaksi ystävyyden vuoksi. Ystävyys on kallisarvoinen asia. Sen voi särkeä hetkessä. Se voi syntyä hetkessä tai kehittyä vähitellen. Ystävyys on enemmän älyllisellä tasolla kuin tunteissa - ainakin minulla.
Minä kaipasin ystävältäni fyysistäkin läheisyyttä: mieleni teki halata häntä usein ja huomasin kaipaavani hänen kosketustaan, olkapään silitystä ym. Häpesin näitä tunteitani ja pidin ne omana tietonani. Ei ystävyyteen minun mielestäni pitänyt kuulua tällaista...
Ystävyys jäi yksipuoliseksi ja sisimpääni jäi polttava kaipuu. En saa enää kuulla hänen jutteluaan, en nähdä hänen hymyään. Miksi kaipaan häntä yhä näin paljon ja voimakkaasti, mistä tällaiset tunteet tulevat? Ihmiset ympärilläni tuntuvat suhtautuvan ystäviinsä aivan toisin, ystävän hylkääminen ei ole niin maatakaatava juttu kuin minulla. Kun tämä ystäväni katkaisi välimme, tunsin menettäväni iloni ja elämänhaluni, ison osan sydämestäni.
muuten ei kai sellaiset tunteet jylläisi.
... vaan matkaa on jatkettava sillä tunteen ja järjen opilla, mitä elämä on matkallaan antanut.
Se ei ole rakkautta, vaikka luuletkin niin. On tehty uusi tutkimus ihmisten kokemasta ystävyydestä. Sinä kuulut juuri tuohon ryhmään jota erityisesti tutkittiin.
Joissakin ystävyyssuhteissa ihmiset ovat niin henkisesti sitoutuneita toisiinsa - eivät rakastuneita!! - että kokevat jopa tosiaan fyysistä tuskaa kun eivät saa halata ystäväänsä. Mukana ei ole mitään seksuaalista, kyse on puhtaasti sisarusmaisesta tai äiti-lapsi tyylisestä kiintymyksestä.
Halutaan nähdä kun ystävällä menee hyvin, hän hymyilee, onnitella ja halata häntä...
Tämä ystävyystyyppi saa kuulemma alkunsa siitä, jos ystävä syystä tai toisesta ihailee lähes idolin lailla toista. Haastateltavat toivat esiin useasti, miten tämä toinen, ihailtu ystävä, oli vaikuttanut heihin itseensä (auttanut kasvamaan henkisesti vaikeassa vaiheessa, auttanut kasvamaan aikuisuuteen, auttanut tietyn vaiheen yli, puketui erittäin hienosti, meikkasi upeasti, oli hyvä urheilussa...) Eli pieni epätasa-arvo yleensä näissä ystävyyksissä on. Toinen ei välttämättä tunne samalla tavalla.
Kyse on siis todella vahvasta ihailusta, joka purkautuu kaipuuna ja yhteyden tunteena ystävään. Kyse ei ole rakkaudesta eikä seksuaalisuudesta.
KYLLÄ jokainen tietää, mitä ja tuntee lopultakin
Ensinnäkin tuollaista tutkimusta ei voida toistaiseksi tieteen keinoin tosiasiallisesti edes tehdä. Alkeellisikin fuksi tietää, että lähtökohtia edes aiheesta saatikka asian määrittelystä ei voida toistaiseksi ainakaan tieteellisesti tehdä. Kokemuksen tasolta korkeintaan, mutta sen painoarvo on iltalehden tasoa..
Pieni medialukutaito ei olisi pahitteeksi kenellekkään.
Vähän ylipätemisen ja esittämisen makua.
Eiköhän täällä kuitenkin jokainen nyt toistaiseksi ole omien ajatustensa asiantuntija. Eikä täällä tarvita ketään selittämään, mistä omissa ajatuksissa on kysymys. Jos tarvitaan, niin sitä kysytään.
Ja jos sinun mielestäsi ystävyyden tasa-arvoisuus määrittyy esimerkiksi ulkonäön puolesta tai urheilusaavutuksilla, niin saat pitää mielipiteesi. Aika moni varmaan on sitäkin mieltä, että ihmisen henkiselläkin kantilla on jonkinlaista painoarvoa, kieltämättä totta on, etteivät kaikki kykene näkemään sitä. Toivottavasti tule menestymään huikeasti ystävyyssuhteissasi tuollaisilla periaatteilla.
Ei voi ajatella niin mustavalkoisesti että ei saa/saa välittää ystävistään. Elämä ON luopumista, mikään ei ole ikuista, ystävyyskin voi loppua. Ei voi/kannata elää niin että en voi tehdä tai ajatella näin jos tässä vaikka käy huonosti. Kun ottaa elämässä riskejä niin voi saavuttaa jopa kaiken mistä haaveilee. Ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että tosiystävät pysyvät elämässäni, olivatpa missäpäin maapalloa tahansa tai olipa meillä miten rajuja riitojakin välillä. Se on totta että ei saa olla LIIAN kiinni toisessa ihmisessä, omaa elämää täällä eletään ja ystävät voivat vaihtua ja muutokset tekevät aina kipeää. Mutta se kuuluu elämään, muuten ei pääse eteenpäin.