Kertokaapas nyt hyvät ihmiset mitä tässä pitäis tehdä ennenkuin pää hajoo lopullisesti!!???
Tilanne on siis se että otin ja rakastuin reilut 300km:n päässä olevaan mieheen yli puoli vuotta sitten. Aluksi olin itsekin suhdetta vastaan koska välimatkaa oli noinkin paljon ja itseni tuntien en ole mikään "kaukosuhdeihminen" vaan haluan antaa ja saada läheisyyttä sekä rakkautta... siis konkreettisesti!
No mies kuitenkin vei ns. "jalat alta" ja menoahan se oli ja nyt on sitten tapahtunut se mitä eniten pelkäsin...
olen siis korviani myöten rakastunut ja näemme molempien töistä johtuen vain n. 2-3 kertaa kuukaudessa. Ja nyt ei tahdo enää oma pää kestää.... Kova ikävä koko ajan ja siitä johtuen kiukuttelen miehelle puhelimessa minkä ehdin! Eikä siinä vielä kaikki; olen varmasti ainakin neljä kertaa jo jättänytkin miehen mutta muutaman päivän (tunnin) mietittyäni olen soittanut ja itkenyt, ja taas on palattu yhteen!!
Miehellä ei ole mitään ongelmaa näiden harvojen tapaamisten suhteen ja rakastaa kuitenkin minua (ainakin omien sanojensa mukaan) mutta minua se syö ja voin kertoa että PALJON!!!
Ja ymmärrän senkin ettei näin voi jatkua, mutta kertokaa te nyt hyvät ihmiset miten saan mieleni kuriin??!!
Eihän mikään suhde tämmöstä touhua kauan kestä.. miehestä nyt puhumattakaan!:) Ja erotakaan en haluaisi, kun ei näitä "hyviä yksilöitä" joka oksalla kasva!
Mistä siis apua vai pitääkö tää suhde lopettaa lopullisesti ennen kuin molemmat ollaan suljetulla osastolla?! ;-)
Yhteenmuutto ei onnistu vielä ainakaan vuoteen mutta miehen mielestä kannattaa kuitenkin jatkaa koska muuten ollaan todella onnellisia ja kaikki kulkee hyvin... siis silloin kun saadaan olla yhdessä. :-)
...olenko läheisriippuvainen vai mitä tää kiukuttelu/jättäminen tai ainakin sen uhkailu siis tarkoittaa...??!!!
Tilanne on siis se että otin ja rakastuin reilut 300km:n päässä olevaan mieheen yli puoli vuotta sitten. Aluksi olin itsekin suhdetta vastaan koska välimatkaa oli noinkin paljon ja itseni tuntien en ole mikään "kaukosuhdeihminen" vaan haluan antaa ja saada läheisyyttä sekä rakkautta... siis konkreettisesti!
No mies kuitenkin vei ns. "jalat alta" ja menoahan se oli ja nyt on sitten tapahtunut se mitä eniten pelkäsin...
olen siis korviani myöten rakastunut ja näemme molempien töistä johtuen vain n. 2-3 kertaa kuukaudessa. Ja nyt ei tahdo enää oma pää kestää.... Kova ikävä koko ajan ja siitä johtuen kiukuttelen miehelle puhelimessa minkä ehdin! Eikä siinä vielä kaikki; olen varmasti ainakin neljä kertaa jo jättänytkin miehen mutta muutaman päivän (tunnin) mietittyäni olen soittanut ja itkenyt, ja taas on palattu yhteen!!
Miehellä ei ole mitään ongelmaa näiden harvojen tapaamisten suhteen ja rakastaa kuitenkin minua (ainakin omien sanojensa mukaan) mutta minua se syö ja voin kertoa että PALJON!!!
Ja ymmärrän senkin ettei näin voi jatkua, mutta kertokaa te nyt hyvät ihmiset miten saan mieleni kuriin??!!
Eihän mikään suhde tämmöstä touhua kauan kestä.. miehestä nyt puhumattakaan!:) Ja erotakaan en haluaisi, kun ei näitä "hyviä yksilöitä" joka oksalla kasva!
Mistä siis apua vai pitääkö tää suhde lopettaa lopullisesti ennen kuin molemmat ollaan suljetulla osastolla?! ;-)
Yhteenmuutto ei onnistu vielä ainakaan vuoteen mutta miehen mielestä kannattaa kuitenkin jatkaa koska muuten ollaan todella onnellisia ja kaikki kulkee hyvin... siis silloin kun saadaan olla yhdessä. :-)
...olenko läheisriippuvainen vai mitä tää kiukuttelu/jättäminen tai ainakin sen uhkailu siis tarkoittaa...??!!!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sama täällä, välimatka lyhyempi, mutten ole katkaissut suhdetta vielä, sillä rakkaus on suurempi kuin tahto:(. Ei niitä sielunkumppaneita mileisiä tahdo joka oksalla kasvaa. Minkäs teet jos pitä niin toivottoman paljon toisesta ihmisestä, se että hän sietää sinua tarkoittaa sitä, että välittää sinust:) Uskoisin niin:)
Niinpä niin, mutta eikös se miehenkin sietoraja sitten kuitenkin jossain kohtaa tule vastaan, ja sitä tässä pelkäänkin eniten!!!
Ohjathan on mulla niin kauan kuin mä aina tän "jättötempun" teen mutta mitenkäs sitten suu pistetään ku se pinna loppuukin mieheltä ja hän puhaltaa pelin poikki!!!! Ja lopullisesti!!!
Siinäpä sitte ollaan... eikä taida itku siinä kohtaa enää auttaa.
Ja haluaisin tilanteen hallintaan ennen kuin jotain peruuttamatonta tapahtuu....mutta miten, SIINÄ TARVIN APUA!!!! :-)
se miehesi sietoraja tulee varmasti vastaan jos jatkat samalla tavalla, siis "jätät" hänet ja sitten tulet kuitenkin katuma päälle (ja taas kohta jätät uudestaan). Minulla ainakin alkaisi luottamus hiipua tuollaisista tempuista.
Mutta sanompa vaan, että kyllä se siitä ajan myötä helpottuu kun alat tottua erossa oloon. Kaikkeen voi nimittäin sopeutua. Me nähdään tyttöystävän kanssa ainoastaan 2 kertaa vuodessa ja ensimmäinen vuosi olikin todella vaikeaa aikaa juuri tuon ikävän takia. Mutta nyt lähes kolmen vuoden jälkeen välimatkaan on jo tottunut eikä se haittaa juuri lainkaan. Ei sitä enää tule mietittyä samalla tavalla, siihen on vain täytynyt sopeutua.
Minusta teidän kannattaisi tehdä suunnitelmia tulevaisuuden varalle (ellette jo ole tehneet), että olisi jokin tavoite johon pyrkiä (yhteen muutto). Yritä myös järjestää itsellesi paljon tekemistä, niin et ehdi turhia ikävöimään. Aloita vaikka uusi harrastus tai tee ylitöitä tms. Niin ja mikä tärkeintä, kerro miehellesi kuinka erossa olo sinuun vaikuttaa ja miksi aina kiukuttelet puhelimessa...kysy mitä hän siitä ajattelee. Mutta älä vaan enää piinaa häntä niillä eroamis puheilla, jos et todella tarkoita sitä!
Olipas mukava saada miehinenkin mielipide ongelmaani! Ja olen tasan samaa mieltä kanssasi ja sehän tässä pelottaakin. Rakastan nimittäin tuota miestä todella paljon enkä halua edes kuvitella elämää ilman häntä. Ja kuitenkin toimin näin...?!
Täytyy nyt vain yrittää psyykata itseäni jollakin tapaa ja yrittää tottua tähän ainaiseen ikävään ja erossaoloon! Olen vaan niin pirun kärsimätön ja vaikka ollaan puhuttu yhteenmuutosta ja yhteisestä tulevaisuudesta niin siltikin ne hyvät ajat tuntuu olevan niin kaukana tulevaisuudessa ettei vaan tahdo jaksaa odottaa...Ja kai mä näillä "kiukutteluilla" taidan vähän testatakin hänen tunteitaan mua kohtaan?!
Nooo, sen verran olen kuitenkin tajunnut että olen viime aikoina purkanut pahaa oloa ja energiaani tuplaamalla salikäynnit ja aloittamalla monipuolisempaa kuntoilua ja se on kyllä helpottanut tätä olotilaa. Ylitöitä ei mun alalla oikein pysty tekemään mutta jospa sitä alkais vaikka komeroiden siivoukseen siinä kohtaa kun tulee mieli kommentoida kullalle ikävääni... ;-) näin teen!!! :-)
Ja hyvinhän tässä on asiat kun kerran näinkin usein nähdään verrattuna sinun tilanteeseesi!:-) Ei vaan mun pää kestäis nähdä omaa murua kahdesti vuodessa...!!!?
Hyvää jatkoa kuitenkin teille ja kiitos "herätyksestä"!
Itse näen omaa kultaani saman verran kuin sinäkin. Raastavaa se on tiedän.. Juuri kun tässä ehdin innostua viikon lomastani (opiskelen) nii kohtalo päätti että mies on silloin matkoilla. Olen myös harrastanut tätä että vaivun masennukseen ja puran pahaa oloani mieheen puhelimitse tai messengerissä. Jättänyt en tosin ole vaikka usein on käynyt mielessä että jos heittäisi pyyhkeen kokonaan kehään kun ikävä on niin kova. Mies taas tuntuu kestävän harvat tapaamiset hyvin kuten sinunkin tapauksessasi..ja sanoo rakastavansa. Ehkä se on miehille helpompaa..me naiset kun olemme niin kovin hellyydenkipeitä ja tunteellisia muutenkin..Vielä 1 ja puoli vuotta pitäisi tällaista jaksaa ennenkuin alkaa yhteinen elämä häämöttää. Kaukaiselta se tuntuu. Koitetaan kestää... Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin.
Jos kerran tapaatte 2-3 kertaa kuukaudessa... Minäkin opiskelen ja asun eri paikkakunnalla kuin poikakaverini. Matka meillä on lyhyempi, mutta silti nähdään vain viikonloppuisin ja lomilla. Ollaan oltu yhdessä reilu kaksi vuotta. Olin jo opiskelemassa kun tapasimme, eli molemmat "tiesivät" mihin ryhtyivät... Helppoahan se ei ole aina ollut kun ikävä iskee jne, mutta kyllä meillä on yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia ja itse ainakin haluan niiden toteutuvan. Se vaatii vähän uskoa ja luottamusta ja tietysti rakkautta, mutta lopussa kiitos seisoo. Jaksamista!
mutta sain nyt tästä kaukosuhteesta tarpeeksi ja laitoin asuntohakemukset miehen paikkakunnalle. Kesällä toivottavasti asun jo siellä. Teen aikamoisen uhrauksen... menetän työni,kaverini, perheeni jää tänne. Minulla on myös lapsi,mutta toivon hänen sopeutuvan muutokseen.Miehen kanssa tarkoitus muuttaa syksymmällä yhteen. Mies haluaisi jo nyt yhteen, mutta minä en. Katsellaan kuinka meille käy,jos näemme useammin :)
Itsekin olen tässä miettinyt että pitäisikö pistää koko pakka uusiksi ja ns. heittäytyä vaan rohkeasti kuten sinäkin olet tehnyt!??!!
Saanko kysyä minkä ikäinen sinun lapsesi on ja kuinka kauas olet nyt sitten elämäsi siirtämässä?
Itselläni on 13- ja 11-vuotiaat lapset joille siis omat kaverit ja ympäristö merkitsee jo tosi paljon. Kun ollaan yhdessä asiasta keskustelleet niin he ovat kyllä "valmiita" muuttamaan, mutta tottakai siinä kohtaa kun oltaisiinkin "ihan oikeasti" lähdössä niin tilanne ja halu voisi olla ihan toinen!
Joten tuntuu ettei halua lapsia repiä tutusta ympäristöstä kun vielä voi käydä niinkin ettei meidän suhteesta sitten tulekaan mitään! Siinäpä sitä sitten ollaan "tyhjän päällä!"
Ja tottakai sekin vaikuttaa että n. 300 km:n päähän mentäisiin ja isosta kaupungista pienelle paikkakunnalle..... muutos olisi todellakin iso. Lapset kun ovat tottuneet harrastamaan kaikenlaista ja tiedän ettei ko. paikkakunnalla esim. pysty näitä lajeja jatkamaan.
Ystävät jäisivät tänne ja työpaikka pitäisi vaihtaa... huh huh! Eikä sekään ihan helppo juttu!
Näitä kun ajattelee niin muuttaminen tuntuu entistäkin vaikeammalta vaikka rakkaus on vahvaa ja tiedän ettei samanlaista tunnetta välttämättä enää koskaan minun kohdalle osu!
.... Ja siksipä sydämeen sattuu ihan vietävästi!:`(
lapsi on kohta 7-vuotias. Helpompi ehkä muuttaa, koska syksyllä aloittaa koulun ja toivottavasti saa sitä kautta ystäviä. Hänellä jää vain tänne paljon ystäviä ja isovanhemmat. muutamme yli 300 km:n päähän kotipaikastani. Toki me pääsemme aina tapaamaan heitä tänne =)
Tänään juuri rakkaani lähti täältä ja on taas mieletön ikävä. Puhuimme viikonlopun aikana ja päädyimme siihen, että muutamme suoraan yhteen. Lapsenikin on valmis siihen, että mies tulee asumaan kanssamme. Oli suuri helpotus, kun olen juuri eniten pelännyt lapsen suhtautumista asiaan.
Toivottavasti teillä asiat lähtee oikeaan suuntaan. ONNEA teille :)
Voi että olen onnellinen puolestasi! Teillä kun asiat kulkemassa oikeaan suuntaan .... toisin kuin täällä! :-(
Meillä tilanne nyt se, että päätimme yhteisymmärryksessä ottaa aikalisän eli tarkoittaa sitä että molemmat tahoillamme "mietimme" miten tästä eteenpäin! Näin kun ei voi/halua enää jatkaa... kaikki puhelinkeskustelumme on aina päättyneet riitaan ja siksipä päätimme että molempien mielenterveyden takia kannattaa nyt "huilata" jonkin aikaa. Ehkäpä sitä näkee ja huomaa asioitakin paremmin kun saa niihin etäisyyttä eikä pyöri koko ajan saman asian ympärillä syyllistäen vain toista osapuolta.
Olo on ihme kyllä helpottunut mutta tottakai surullinenkin ja jotenkin niin tyhjä olo....
Tätä on nyt kestänyt lähes viikon ja silti aina kun puhelin soi tai kännyn viestiääni kilahtaa niin eka ajatus on että nyt sieltä murulta kuuluu jotain. Ja vaikka kuin järjen ääntä käyttää niin joka kerta pettyy...
Mutta elämä on tämmöstä ja ehkä tällä "piinalla" saamme selvyyden että onko meidät tarkoitettu yhteen vaiko onko elämällä jotain parempaa tarjottavaa vielä tulevaisuudessa...
Kuules nyt,vähän itsenäistymistä ja nauttimista yksinolosta!
Mä olen monesti miettinyt et miten ihmiset kasvatetaan pienenä,vähä ku yksin joudutaan oleen niin paru pääsee...
Itse elän kolmatta vuotta todella mahtavassa kaukosuhteessa,ikävä on muta aina ku näemme tiedämme molemmat että tapaaminen kruunaa ikävän ;)
En millään luopuisi tästä,asun yksin ja käyn töissä.Mullon omat lapset jo isoja,nautin jo lapsenlapsista.
Mies 500km päässä,todella mahtavatapaus.Koskaan en olisi uskonut että voin olla vielä jokupäivä näin rakastunut.Samoin mieheni,hän on hulluna minuun ;)
Ennenpitkää muutamme yhteen,nyt vaan on näin.Kyllä sitä pystyy oleen uskollinen ja nauttiin elämästä näinkin.
Joskus mietin,olenko liiankin itsenäinen ja riippumaton toisesta!
Tsemppiä,anna ajan kulua ja katso riittääkö rakkautta ja riittääkö sitä molemmilla.
Kannattaa katsoa rauhassa ja antaa suhteen syvetä.Yhteisasumista kyllä riittää sitten loppuiän ;)))