Onko täällä muita perheväkivallasta selvinneitä, vaimoja, lapsia, miksei miehiäkin? Isäni pahoinpiteli äitiäni, anoppiaan ja myös minuakin kun aloin lähestymään murrosikää. alle kouluikäinen siskoni joutui todistamaan isän riehumista humalapäissään usein, onneksi isä älysi jättää vielä hänet väliin.
Äitini uhkasi meidän lähtevän monta kertaa. Isä sanoi etsivänsä meidät ja tappavansa meidät jos niin teemme. Joten koetimme kestää. Pari kertaa äitini joutui pitelemään humalapäistä, veitsellä uhkailevaa isääni loitolla tai lähtemään karkuun.
Lopulta isäni maksa petti. Viina vei, ja jäljelle jäi viha ja katkeruus kaikkea sitä kauhua ja pelkoa kohtaan, jonka alle hän meidät alisti. Toisaalta olen vieläkin kiitollinen sitä, että se oli hän eikä äitini, siskoni, mummoni tai koko perheemme. On vaikeaa antaa anteeksi, toivoisin niin että saisin vielä joskus mahdollisuuden sanoa isälleni miten väärin hän teki meitä kohtaan. Joskus painajaiset muistuttavat mitä elämä oli ennen.
Toivon rohkeutta teille kaikille perheväkivallasta kärsiville. Toivottavasti löydätte rohkeutta tehdä sen mihin meillä ei aikoinaan ollut rohkeutta.
Äitini uhkasi meidän lähtevän monta kertaa. Isä sanoi etsivänsä meidät ja tappavansa meidät jos niin teemme. Joten koetimme kestää. Pari kertaa äitini joutui pitelemään humalapäistä, veitsellä uhkailevaa isääni loitolla tai lähtemään karkuun.
Lopulta isäni maksa petti. Viina vei, ja jäljelle jäi viha ja katkeruus kaikkea sitä kauhua ja pelkoa kohtaan, jonka alle hän meidät alisti. Toisaalta olen vieläkin kiitollinen sitä, että se oli hän eikä äitini, siskoni, mummoni tai koko perheemme. On vaikeaa antaa anteeksi, toivoisin niin että saisin vielä joskus mahdollisuuden sanoa isälleni miten väärin hän teki meitä kohtaan. Joskus painajaiset muistuttavat mitä elämä oli ennen.
Toivon rohkeutta teille kaikille perheväkivallasta kärsiville. Toivottavasti löydätte rohkeutta tehdä sen mihin meillä ei aikoinaan ollut rohkeutta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen todella pahoillani kokemastasi ja otan osaa. Oli varmasti raastavan rankkaa ja pelottavaa kokea tuollaista pelkoa ja on varmasti rankkaa vieläkin ajatella tuota. Mutta elämä oli kuitenkin teidän puolella ja toivottavasti voitte yhdessä käsitellä kokemaanne ja nähdä kuitenkin valoisatkin puolet. Tunnet varmasti katkeruutta ja haluaisit isäsi kuulla kunniansa... mutta sisimmässään hän varmasti tiesi tehneensä väärin. Tärkeintä on keskittyä itseesi ja perheesi siten että tuette toisianne. Kaikkea hyvää! :)
Suoraan sanottuna tekisi toisinaan mieli vetää isää kunnolla lättyyn siitä hyvästä mitä meille teki. Unissani olen niin tehnytkin. Toisaalta olen koettanut ymmärtää ja miettiä miksi hänellä oli niin kurjaa että piti pilata läheistensäkin elämä. Toivottavasti ajan kanssa osaamme kaikki antaa jollain tapaa anteeksi. Onneksi on myös hyviäkin muistoja ennen alkoholismia.
Isäsi teki väärin. Se on selvä. Mutta väärin tekivät myös äitisi ja isovanhempasi/sukulaiset jotka asiasta tiesivät. Kysymyksessä oli rikos, jonka annettiin jatkua. Te lapset (sinä ja siskosi) ette tehneet mitään väärää, koska teillä ei vastuuta ollut. Mutta sukulaistesi ja äitisi olisi kuulunut suojella teitä väkivallalta.
Ensin olisi pitänyt heti paeta. Sitten heti tehdä rikosilmoitus. Katkaista tapahtumat ensimmäiseen lyöntiin.
Kaikki muu jossittelu on turhaa.
*minun mielipiteeni*
Maailmassa ei olisi perheväkivaltaa, jos jokainen lähtisi ensimmäisen lyönnin jälkeen. En syytä sinun tapaasi äitiäni ja sukulaisia, sillä tiedän ettei asia ole ollut niin yksinkertainen. Omat kärsimykseni ovat vähän siihen verrattuna, mitä äitini joutui kokemaan. Äiti teki parhaansa ja kaiken voitavansa meidän eteemme.
Olen kuitenkin samaa mieltä, että jossittelu on turhaa näin jälkikäteen. Toivonkin että ne jotka nyt elävät vastaavassa tilanteessa, lähtevät ennenkuin on liian myöhäistä. Kaikilla ei ole samanlainen onni kuin mitä meillä oli.
Meillä oli enemmän henkistä kuin fyysistä väkivaltaa (mutta sitäkin aivan liikaa). Se kohdistui minuun ja lapsiin. Mietin lähtemistä pitkään, useamman vuoden. En osaa sanoa, mikä oli se viimeinen pisara lähtöpäätöksen kypsymisessä. Ehkä se oli tyttären syntymä; jäin miettimään, millaisen naisenmallin hänelle annan.
Vuosi sitten lähdimme turvakotiin. Tilanne ei ollut mitenkään "akuutti", mutta se hetki oli kuitenkin ainoa mahdollinen turvalliseen lähtöön. Vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista, mutta koen, että olemme 'voiton puolella', vaikka esim. lasten terapia on vasta alkamassa.
On ihanaa olla kotona, kun on rauhallista eikä tarvitse pelätä ketään.
Toivon että sinullakin on joku, jonka kanssa käsitellä väkivaltakokemuksesi ja paha olosi. Ne ovat liian raskaita taakkoja kannettavaksi koko loppuelämäsi ajan. Kaikkea hyvää elämääsi!
Sinä olet kokenut elämässäsi kovia ja rankkoja asioita, sellaisia, joita ei kenellekään toivoisi. Sydän suree. Mutta nyt, kun niistä olet päässyt yli, sinulle on jäänyt elintärkeä oppi, joka vie sinun kasvuasi pitkän harppauksen ihmisenä eteenpäin. Sinä kirjoitat rakkaus sydämessäsi äitiisi, sisareesi ja niihin nähden, jotka mukanasi kovia kokivat. Sinä olet hyvä nuori mies. Kovassa paineessa timantit hioutuu.
Sinä vahvistit empatiaasi ja rakkauttasi kärsiviin lähimmäisiin, Ehkä se on paras, mitä noista ajoista sait. Puolusta kärsiviä, pidä heikompiesi puolta, kun nyt mieheksi olet kasvamassa.
Isäsikin oli kärsivä ihminen, mutta hän toimi niin väärin. Ja hän itse siitä kerran vielä vastaa. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Älä tule kovaksi ja vihaiseksi, sinun ei tarvitse kostaa tai rangaista, se on toisissa käsissä nyt.
Anna auringon paistaa sinussa, ota ja jaa lämpöä, äläkä missään tapauksessa hyväksy minkäänlaiseksi tienviitoittajaksi isäsi tapaa, hän ei ollut kelvollinen siihen. Hän oli biologinen isäsi, ei muuta - ei sinun ja sielusi opastaja. Jätä siksi hänet omaan arvoonsa.
Sinä voit olla kaikkea sitä, mitä hän ei ollut.
Elämä on sinun ja sinulla on nyt hyvät avaimet, avaa ovia, elä ja nauti, sillä emme me tänne suremaan ja vihaamaan tulleet. Elämä on lyhyt, tee siitä paras mahdollinen elämä sinulle ja niille, jotka kanssasi ovat.
Miksikö sinulle noin kirjoitan? Siksi, että minä olen kokenut silloin, kun olin puolustuskyvytön aika paljon ja rajusti kärsimystä ihmisen taholta, joka "unohti", miksi ihmisenä maailmassa on.
Pääsin vähitellen kantavalle maalle, kun jätin hänet omaan arvoonsa ja rupesin kehittämään itseäni ihmisenä. Opetin itseni rakastamaan itseäni ja toisia ihmisiä. En alkanut vihata häntä tai kieltää tunteitani, mutta en enää päästänyt hänen tekojensa seurauksia nahkani alle. Aloin katsella omalla sielullani maailmaa, pääsin sisäisestä kivusta joka olisi muuten syönyt elämäni pelkäksi raunioksi. Vahvistin päättäväisesti ja määrätietoisesti omia arvojani.
Näen ja kuulen usein näistä ihmisistä, jotka ottavat oikeuden elämässä niin väärin keinoin ja tunnen suurta surua, kun he heittävät hukkaan paljon ja tärkeää, parasta ja kauneinta, mitä elämässä on. Teen, minkä voin ja kun en voi, jätän isompien voimien haltuun.
Lämmöllä ja rakkaudella Sinulle, pidä kiinni.
päätin että nyt riitti!
Tein rikosilmoituksia jokaisesta kerrasta, hain lääkärintodistuksia. Mies haki apua Lyömättömästä linjasta, muutosta ei tullut. Kun oli useita rikosilmoituksia sisällä ja vihdoin tutkinta oli edennyt oikeudenkäyntiin, katsoivat oikeudessa raskauttavaksi päähän ja kaulaan kohdistuneet iskut ja vamman aiheuttamisen sekä sen että viimeisellä kerralla olin raskaana. Mies sai ensikertalaisenakin rikosrekisterin ja vankeustuomion, kuitenkin ehdollisena. Pitkä koetusaika ja sen turvin otin ja muutin kokonaan toiselle paikkakunnalle kahden pienen lapsen kanssa, vaikken tuntenut täältä silloin vielä ketään.
Rakastin miestä paljon ja luulin että voin rakastaa toisen ehjäksi. No, eihän se niin mee... Päätökseni tein raskain mielin, mutta ymmärsin ettei sellainen elämä ole lapsen kehitykselle hyväksi vaikkei väkivalta koskaan kohdistunut lapsiin ja lasten vuoksi lähdin. Jos lapsia ei olisi ollut, olisin todennäköisesti jäänyt pidemmäksi aikaa siihen suhteeseen, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin! Nyt olen onnellinen, takana 2½ vuotta omillaan, lapset (4½ ja 2½) eivät edes muista aikaa jolloin asuimme isän kanssa yhdessä. Alussa saimme vielä kuulla uhkailua ja ovi oli aina turvaketjulla kiinni kun menimme iltaisin nukkumaan, mutta ne loppuivat ja nyt on viimeinenkin yhteydenpito loppunut kun kaupunki maksaa elatustuen ja perii sen sitten isältä.
Ainoat kerrat kun alkaa ulkopuolisten kommentit sapettaa on silloin kun joku kitisee mielipidepalstoilla miten yksinhuoltajat vaan haluavat laatuaikaa itselleen ja eroavat sen vuoksi ja lapsia pompotellaan ees taas. Tai kuinka yksinhuoltajien tuet on niin mielettömiä että kateuden peikko nostaa päätään että on sitten pakko taas rutista mielipidepalstoilla! Eivätpä tule ajatelleeksi että joskus se on todellakin lasten etu etteivät vanhemmat pysy yhdessä...
Voimia ihan jokaiselle väkivaltaongelman kanssa painivalle, selviytymistarinoitakin on!