Iltaa.
Ajattelin nyt vihdoin tulla tuomaan julki päässäni useasti pyörineet kysymykset, jospa joku vaikka osaisi sanoa jotain.
Olen 19-vuotias naispuolinen ihmiseläjä eikä minulla ole koskaan ollut minkäänlaista syvempää kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Tiedätte mitä tarkoitan, ei ole ollut miespuolisia kavereita koskaan jne. Minulla on jo monia vuosia ollut huononlaatuinen suhde isääni. Jotenkin aina olen häntä "ujostellut", toisin kuin äitiä. Emme puhu melkein koskaan mitään. Kun asuin kotona en koskaan puhunut hänelle mitään ellei hän jotain kysynyt. Mitään tappeluja ei siis ole, emme vain puhu emmekä vietä aikaa yhdessä. En pysty puhumaan hänen kanssaan, en edes juttelemaan tavallisia. Tunne on sellainen, kuin ikään kuin ujostuttaisi puhua ja olla hänen kanssaan, niin on ollut melkein aina. Joskus vain vihaan häntä hänen ällöttävien tapojensa takia ( esim. viikonloppuisin jo päivällä vähän humalassa).
Aikaisemmin en asiaa ajatellut sen suuremmin, mutta viimeisen vuoden aikana olen monta kertaa itkenyt sen takia, ettei minulla "ole isää." Ettei minulla ole sellaista normaalia kanssakäymistä hänen kanssaan ollut lapsesta lähtien.
Voiko tällainen suhde jotenkin vaikuttaa siihen, että olen todellinen surkimus mitä tulee miesten kanssa kommunikointiin, vai johtuuko se vain ja ainoastaan ujoudestani?
Esimerkiksi en jotenkin vain kestä sitä, että joku mies lähestyy minua baarissa. Totta kai se on imartelevaa, mutta luistan tilanteesta pois. En halua jutella enkä tehdä tuttavuutta, olen pelkuri. Pelkään, että hän huomaa minun olevankin "sellainen tuppisuu" tai "nössö". En oikein itsekään tiedä, en vain yhtään viihdy tilanteessa ollenkaan. Kun näen jonkun tulevan kohti päällimmäinen ajatus on "Voi ei!" En osaa olla miesten kanssa, he eivät tunnu yhtä lähestyttäviltä kuin naiset. He tuntuvat vierailta. Pelkään myös, että ihmiset eivät pidä minusta/ pitä minua mielenkiintoisena koska olen ujo.
Toisaalta tietenkin minäkin haluaisin joskus päästä jonkun kainaloon, ja että joku pitäisi minustakin, mutta sitten taas en voi sietää tilannetta, että joku vieras mies tulee tekemään tuttavuutta. Olen kyllä usein tyytyväinen yksinkin, enhän minä osaisi kenenkään kanssa olla, joten yksin on hyvä. Mutta toisaalta minulla ei myöskään ole kuin yksi ystävä enkä myöskään usko, että vuosien vieritessä haluaisin olla yksin ikuisesti. Ja kyllä, minua myös panettaa, anteeksi nyt vain, ja uskon olevani erityisen estynyt etenkin sillä saralla.
Voiko siis lapsesta asti tyhjä isäsuhde vaikuttaa jotenkin siihen, että olen täysi tumpelo tällä elämän alueella, vai olisiko se vain sitä, että olen aina ollut ujo muutenkin?
P.S. Ei, en ole lesbo. :)
Ajattelin nyt vihdoin tulla tuomaan julki päässäni useasti pyörineet kysymykset, jospa joku vaikka osaisi sanoa jotain.
Olen 19-vuotias naispuolinen ihmiseläjä eikä minulla ole koskaan ollut minkäänlaista syvempää kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Tiedätte mitä tarkoitan, ei ole ollut miespuolisia kavereita koskaan jne. Minulla on jo monia vuosia ollut huononlaatuinen suhde isääni. Jotenkin aina olen häntä "ujostellut", toisin kuin äitiä. Emme puhu melkein koskaan mitään. Kun asuin kotona en koskaan puhunut hänelle mitään ellei hän jotain kysynyt. Mitään tappeluja ei siis ole, emme vain puhu emmekä vietä aikaa yhdessä. En pysty puhumaan hänen kanssaan, en edes juttelemaan tavallisia. Tunne on sellainen, kuin ikään kuin ujostuttaisi puhua ja olla hänen kanssaan, niin on ollut melkein aina. Joskus vain vihaan häntä hänen ällöttävien tapojensa takia ( esim. viikonloppuisin jo päivällä vähän humalassa).
Aikaisemmin en asiaa ajatellut sen suuremmin, mutta viimeisen vuoden aikana olen monta kertaa itkenyt sen takia, ettei minulla "ole isää." Ettei minulla ole sellaista normaalia kanssakäymistä hänen kanssaan ollut lapsesta lähtien.
Voiko tällainen suhde jotenkin vaikuttaa siihen, että olen todellinen surkimus mitä tulee miesten kanssa kommunikointiin, vai johtuuko se vain ja ainoastaan ujoudestani?
Esimerkiksi en jotenkin vain kestä sitä, että joku mies lähestyy minua baarissa. Totta kai se on imartelevaa, mutta luistan tilanteesta pois. En halua jutella enkä tehdä tuttavuutta, olen pelkuri. Pelkään, että hän huomaa minun olevankin "sellainen tuppisuu" tai "nössö". En oikein itsekään tiedä, en vain yhtään viihdy tilanteessa ollenkaan. Kun näen jonkun tulevan kohti päällimmäinen ajatus on "Voi ei!" En osaa olla miesten kanssa, he eivät tunnu yhtä lähestyttäviltä kuin naiset. He tuntuvat vierailta. Pelkään myös, että ihmiset eivät pidä minusta/ pitä minua mielenkiintoisena koska olen ujo.
Toisaalta tietenkin minäkin haluaisin joskus päästä jonkun kainaloon, ja että joku pitäisi minustakin, mutta sitten taas en voi sietää tilannetta, että joku vieras mies tulee tekemään tuttavuutta. Olen kyllä usein tyytyväinen yksinkin, enhän minä osaisi kenenkään kanssa olla, joten yksin on hyvä. Mutta toisaalta minulla ei myöskään ole kuin yksi ystävä enkä myöskään usko, että vuosien vieritessä haluaisin olla yksin ikuisesti. Ja kyllä, minua myös panettaa, anteeksi nyt vain, ja uskon olevani erityisen estynyt etenkin sillä saralla.
Voiko siis lapsesta asti tyhjä isäsuhde vaikuttaa jotenkin siihen, että olen täysi tumpelo tällä elämän alueella, vai olisiko se vain sitä, että olen aina ollut ujo muutenkin?
P.S. Ei, en ole lesbo. :)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tulipa väärälle foorumille mutta olkoon täällä nyt sitten.
Ja miksikö oikea... Siksi, että käy varoittavasta esimerkistä "miehille", jotka eivät "miehisten" intressiensä lumoamina huomaa perhettään - pojat tarvitsevat miehen mallin tullakseen miehiksi ja tyttäret isän oppiakseen kommunikoimaan miehen kanssa.
"Voiko siis lapsesta asti tyhjä isäsuhde vaikuttaa jotenkin siihen, että olen täysi tumpelo tällä elämän alueella, vai olisiko se vain sitä, että olen aina ollut ujo muutenkin?"
Vastaus on: vaikuttaa!
Ujous kärjistää tilannetta.
En todellakaan tiedä, miten saisit solmun avattua. Jos pidät lukemisesta, käväisepä kirjastossa penkomassa psykologiaa ja ihmissuhteita sisältävää hyllyä. Kirjeenvaihto (nettideittailu) voisi olla yksi keino kokeilla väistää kännisen miehen syndrooma.
Eikös se pitäisi olla toisin päin? Eli jos on huono isä-suhde, niin silloin haetaan alitajuisesti hyväksyntää kaikilta miespuolisilta olennoilta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että nainen tulee yleensäkin paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Ehkäpä olet vaan niin ujo...
En tiedä. Kaipa vähäiset mieskontaktit lapsuudessa heijastuvat jotenkin. Jätän asian arvioimisen psykologiasta jotain ymmärtäville.
Ujot tytöt ei ole nössöjä, turhaan siitä huolit. En tiedä yhtään jätkää, joka ajattelisi niin. Ja tuppisuukin on parempi kuin moottoriturpa, ainakin omasta mielestäni. Kirjoitit, ettet halua jutella miesten kanssa. Tarkoitit varmaan, ettet uskalla?
Jos nyt kuitenkin yrittäisit hiukan rohkaista itseäsi? Miehet kuitenkin tekee suurimman työn. Eihän siinä ole mitään pelättävää, jos pikkasen vastailee miehen kysymyksiin, kenties itsekin muutaman esittää miehelle. Jos et tee tuttavuutta, et koskaan tule tuntemaan ketään syvällisemmin. Voisit myös kokeilla etsiä seuraa täältä verkossa, täällä nääs voi jo etukäteen ilmoitella tulevalla deitille, että on pientä ujoutta odotettavissa. Niin kaveri tietää sitten varautua, eikä tulkitse sitä väärin.
kaikki täsmää ikää myöten, enpä olisi uskonut että joku on samassa tilanteessa ja miettii ihan samoja juttuja...tuo kirjoituksesi oli kuin suoraan mun elämästä...
Itsellänikin oli joskus vähän samankaltainen ongelma, mutta toisin päin, eli tytöt vaikuttivat jotenkin pelottavilta. No, itse pääsin tuosta ongelmasta, kun erästä opintoihin liittyvää työtä tehdessä olin ryhmässä jossa kaikki muut olivat naispuolisia. Pikkuhiljaa aloin huomaamaan, ettei ne tytöt ollutkaan yhtään pelottavia ja heidän seurassaan pystyi olemaan ihan samanlailla kuin miespuolistenkin "tuttavien". Ja oikeastaan lopulta tuntui, että heidän seurassaan oli helpompikin olla kuin miespuolisten yleensä. Eli jos mahdollista (töissä, opiskelussa, tai muussa), niin koita olla jossain tekemisissä ihan kaveripohjalla miespuolisten kanssa, niin luultavasti huomaat ettei me miehetkään mitenkään pelottavia olla ;)
Ja vielä sen verran, että tuo ujoutesi ei todellakaan ole mikään huono asia, eli älä siitä välitä, vaan oot juuri sellainen kun itsestä tuntuu.
Minunkin on helpompi jutella naisten kanssa kunhan ei mitään shoppailu- ja vaatekeskusteluja käydä. Suomalaisten miesten kanssa voi jutella oikeastaan vain autoista, työkaluista jne. jotka eivät minua kiinnosta tippaakaan. Jalkapallosta juttelisin mielelläni mutta se ei ole suosittu suom. miesten keskuudessa, enemmänkin jääkiekko joka taas ei minua kiinnosta. Naisten kanssa on sitten kaikki mielenkiintoiset keskustelut kuten ruoasta, viineistä, kulttuurista, vieraista kielistä, jne. No löytyyhän noista asioista mielellään juttelevia miehiäkin kuten minä mutta aika harvassa ne on, ne ruosteiset jakoavaimet, akkuporakoneet ja corollat kiinnostavat useimpia.
Tottahan se on, että naisilla on yleensä vähän eri mielenkiinnon kohteet kuin miehillä, mutta se, että minusta tuntui, että heidän kanssaan oli helpompi jutella ei liittynyt mitenkään niihin mielenkiinnonkohteisiin. Itse asiassa minua taas juuri nuo ruoka, viini, kulttuuri, vieraat kielet jne. eivät juurikaan kiinnosta ;)
Niin onhan joidenkin ihmisten kanssa mielenkiintoisistakin asioista keskustelu tylsää ja vaikeaa. Ehkäpä naisten kanssa saa vaan lörpötellä, mutta miesten kanssa keskustelu on jotenkin asiapitoisempaa. Itse tykkään enemmän vaan lörpötellä niitä näitä kuin ajatella tarkasti mitä sanon. Tietysti ajatuksen kanssa käytävään keskusteluunkin on tilanteensa.
Nyt kun ajattelin niin taisin puhua itseäni pussiin kun ensin pidän niin hienona juttelemista kulttuurista ja kielistä ym. ja sitten en tykkääkään asiapitoisesta keskustelusta vaan lörpöttelystä, mutta tällaista tää on mun kanssa! Nyt mä menen kyllä nukkumaan.
Mä olin aika samanlainen ennen, olin lähinnä mykkä kala poikien läsnäollessa. Ennen lukioikää mulla ei ollut yhtään poikia kavereina, kun en todellakaan uskaltanut jutella niille koskaan mitään. Mun suhteeni isääni on myös aina ollut tosi etäinen, ja olen varma että se on vaikuttanut asiaan. Nyt olen lähemmäs kolmekymppinen ja olen jo aika hyvin parantunut tosta vaivasta.
Mä luulen, että sun ongelmat ei niinkään ole kuitenkaan miehet, vaan huono itsetunto, joka varmaan riippuu osakseen juuri tuosta isäsuhteesta.
Koeta oppia tuntemaan itsesi, jotta voisit arvostaa itseäsi oikeesti ja kaikissa tilanteissa. Sillon sun on varmasti helpompi myös suhtautua miehiin. Tiedän, se on helpommin sanottu kuin tehty... Mutta jos mäkin olen onnistunut siinä, säkin kyllä onnistut!