On aika kurja olo:-( Ollaan miehen kanssa oltu n. neljä vuotta yhdessä. Meillä on vuoden ikäinen poika. Kun lasta rupesimme suunnittelemaan oli meillä jo puhetta että molemmilla on haaveena kaksi lasta pienellä ikäerolla. Eilen illalla mies tiputti pommin, ettei haluakkaan toista lasta, eikä kuulemma ikinä halua edes ottaa asiaa puheeksi. On jo päätöksensä tehnyt. Ei kuulemma kestäisi enää toisen lapsen vauva-aikaa. Meidän poika on ollut suht. helppo vauva ja minä pääasiassa olen häntä yksin hoitanut.Suhtautumiseni mieheeni muuttui täysin. Aloin pitämään hantä heikkona ihmisenä. Mietin jopa eroa. Minulla on petetty ja loukattu olo. Sitoutuessamme ajattelin että ihanaa, että haluamme samoja asioita.
Olenko kohtuuton, kun ajattelen näin?
Olenko kohtuuton, kun ajattelen näin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
miehesi on kokenut vauva-ajan hyvin raskaaksi. Mielestäni hänellä on oikeus muuttaa ajatustaan lasten lukumäärästä. Lasta ei voi hankkia sillä, mielellä, että mehän päätettiin. Jos vauva-aika on ollut miehellesi raskasta, arvaa mitä on sitten kun lapsi on murrosiässä.
Ehkä ei kannatakkaan hankkia toista jos olet yksin joutunut suurimman osan hoitamaan ensimmäistäkin.
Meillä mmolemmat hoitaa,toki vaimo enemmän ikää on 8kk ja toinen syntynee syyskuussa jos kaikki menee hyvin.
Olet varmaan tosi pettynyt... mutta nuorimmaisenne on vasta vuoden... asia on vielä aika tuore. On tietty aika raaasti mieheltäsi sanottu ja noin jyrkästi ettei asiasta enää keskustella ikinä. Kyllä se keskusetelemisen paikka vielä jossain vaiheessa on se sun täytyy ilmaista miehellesi. Mut äläs vielä heitä kuokkaa kaivoon. Niinhän sitä monet äiditkin sanovat kun vauvan on synnyttänyt ja jos on ollut rankkaa yms. et en enää ikinä halua tähän tilanteeseen niin aika moni sitä sieltä itsensä vielä löytää...=))) Mut tietysti molempien mielipide ja tahto noinkin isossa asiassa pitää kuunnella. Tuli vaan tosta sun viestistäsi mieleeni et sä kuuntelet toisen mielipidettä mut kuunnellaanko sua?????....mutniin ku sanoin odottelehan vielä kuitenkin asian suhteen...=)
Odottele vähän aikaa, kun asenne kerran oli noin jyrkkä...
Meillä oli vähän samanlainen tilanne tossa muutama vuosi sitten, minä halusin kolmannen, ja ukko oli sitä mieltä, että ei.
Aikamme siitä väännettiin, riideltiin aika rajustikin, mutta sain lopulta (pienellä pakottamisella) tahtoni läpi.
Ukko oli raskausajan vähän näreissään, kun oli joutunut taipumaan, ja ajattelin jo tehneeni HIRVITTÄVÄN virheen...
Mutta niinpä vauva valloitti isin sydämmen!
Nyt, kun poika on vuoden ikäinen, ei niitä erota mikään, ennen mies oli laiska lastenhoidossa, mutta nykyään pomppaa ensimmäisenä vaihtamaan vaippaa ym. Siinä kävikin niin, että se vauva mitä isä ei olis ollenkaan halunnut,
muuttuikin ihan isin vauvaksi...
Niin, siitä seksistä, eihän se mihinkään häviä lasten myötä, se on kyllä aika huono tekosyy olla lisääntymättä...
Et ole kohtuuton. Älä nyt ainakaan tekeydy raskaaksi tahallaan, äijäsi lähtee varmasti, jos sinuun ei voi luottaa..
Itsellä on pieni vauva, ja oon ennen miettinyt et haluun kans kaksi lasta , pienellä ikäerolla.
Mutta, miettipäs itse asiaa, kun on kaksi pientä lasta, et pysty antamaan kummallekin niin paljon aikaa kun he ehkä tarvitsevat sinulta, ja kun itseäänkin täytyy ehtiä hoitamaan...
Usein lapset, joilla on vähän ikäeroa tappelevat ja kilpailevat keskenään paljon, eikä niistä tulekkaan parhaita ystävyyksiä, niinkuin äiti olisi unelmoinut.
Anna miehellesi aikaa, ja koita kunnioitta hänen toiveitaan. Muista, että hänen ajatuksiaan et voi muuttaa, omat ajatuksesi voit. Tee se mitä voit tehdä.
Nyt kun itellä on lapsi, en harkitse toista heti perään. Haluan antaa ensimmäiselle kaiken minkä voin. Jos tekisin toisen muksun heti perään , molemmat saa puolet vähemmän. Niin se vaan menee. Kun eka lapsi on vähän vanhempi eikä kaipaa jatkuvaa hoitoa, aion kyllä hankkia seuraavan. Aina täytyy ajatella ensimmaiseksi lapsien parasta.
Kuulostaa vähän siltä, että lapsesi oppii saamaan kaikki minulle heti... Ei millään pahalla, mutta sisaruksista voisi olla hyötyäkin, maailmassahan ei aina voi saada tahtoaan läpi.
Meillä on sama tilanne, paitsi että tyttösemme on jo kerinnyt täyttää kaksi vuotta. Rakastan avomiestäni, enkä missään tapauksessa haluaisi erota.
Mies on ollut todella hyvä isä tytöllemme, heillä on ihana lämmin suhde - tuntuu että tyttö on miehelle päivittäin kaikki kaikessa!
Mies ei kuitenkaan enää halua lisää lapsia (ennen ensimmäisen syntymää puhuimme kaikille itsestäänselvyytenä että lisääkin tulee.) En tiedä mikä on syynä miehen jyrkkään asenteeseen, ehkä se että itse koen muuttuneeni aika paljon äitiyden myötä. Olin ennen tasainen, rauhallinen ja aurinkoinen ihminen. Nyt minusta on tullut aina väsynyt, helposti räjähtävä ja räyhäävä kotiäiti. Lapsi on aina ollut helppohoitoinen, eli ihan tavallista kiukuttelua ja itkuilua kulloiseenkin ikävaiheeseen liittyen.
Rakastamme toisiamme ja ilmaisemme sen usein sekä sanoin että teoin, elämäntilanne on henkisesti ja taloudellisesti turvattu ja sitä seksiäkin on useita kertoja viikossa.
Eli en minäkään tiedä mitä pitäisi tehdä. En halua painostaa ja elättelen toiveita, että miehen mieli muuttuu. Mennyttä on jokatapauksessa ajatus lasten pienestä ikäerosta.
Itse tunnen oloni vuoroin surulliseksi, vuoroin vihaiseksi. En enää koskaan saa kokea raskautta enkä ns. uutta mahdollisuutta entistä parempana äitinä. Tyttöni ei lapsuudessaan saa kokea kiinteää sisarrussuhdetta eikä aikuisena saa jakaa "juuriaan" kenenkään kanssa. Sisaruussuhde on yleensä ihmisen elämän pisin ihmissuhde ja minua harmittaa, että mieheni itsekkäästi kieltää sen tytöltämme.
Välillä olen niin vihainen, että haluaisin samantien kävellä ovesta pihalle etsimään sitä isomman lapsikatraan haluavaa miestä. Olen vihainen siitä, että minun unelmani noin vain tallataan jollain yksinkertaisella ilmoituksella - ei sitten yhtään lasta enää.
Ehkäpä mieheni ei tiennyt eikä edes osannut kuvitella mitä tämä normaali lapsiperheen elämä on ja siksi nyt on pyörtänyt aikaisemmat puheensa.
Minäkään en tiedä miten jatkamme, tuleeko ajatus toisesta lapsesta minulle joskus niin tärkeäksi että lähden vai valitsenko mieheni. Tyhmää pitää tälläista ovea avoinna vuosikausia... Tilanne olisi minulle kuitenkin toinen, jos lasta ei yrityksistä huolimatta kuuluisi, silloin sisarruksettomuuteen ei liittyisi tätä minun unelmieni tahallista romuttamista. Minä sitouduin aikanaan mieheeni, koska meillä oli samanlaiset kuvitelmat ja odotukset tulevaisuudelta ja nyt tuntuu että toinen tylysti ja itsekkäästi vain vetäisee maton pois jakojen alta. Vai olenko minä kenties sittenkin se itsekäs..