Poikaystävän tuoma vaikeus

Haluasin kertoa nyt asiasta josta olen kärsinyt jo puolitoista vuotta.
Kerron asiani 17 vuotiaan teinitytön silmin, että yrittäkää ymmärtää.

Olen seurustellut maailman ihanimman pojan kanssa jo noin puolitoista vuotta. Kuitenkin rakkaus tuo mukanaan monia muitakin ihmisiä, ei vaan sitä ihanaa omaa kultaa, vaan myös anopin, kultani siskokset perhe omalta puoleltani.

Kaikki alkoi n. 2 vuotta sitten, kun ensikertaa tapasimme rakkaani kanssa.
Olimme yhdessä 2 kk kunnes hän jätti minut kuin tyhjästä. Olimme vielä kavereita tietenkin, ja siksi saatoin kysyä että mikä hommassa oikein mätti kun en itse huomannut mitään meidän kahden välillä. Olin kyllä huomannut etteivät hänen ystävänsä minusta oikein perustaneet, mutta tuli se kyllä todellisena shokkina, kun syyksi hän sanoi että ystävien ja hänen äitinsä luoma paine sai hänet jättämään minut.
Kysyin sitten jonkin ajan päästä (järkytyksestä toipuneena), että mikä ihme minusssa nyt sitten heidän mielestään oli niin kamalaa. Vastaukseksi sain sen, että hänen kaveriensa mielestä olin liian ruma ja liian lihava. Ihan pelkästään se että olin lihava. Olin tyrmistynyt.
Olen kyllä ihan tietoinen, että olen lihava, mutta sen voin sanoa että ruma en ole. Joka kiloa kohti löytyy taas sen verran persoonaa, ettei kukaan muu ainakaan koskaan ole moisesta valittanut. Tajusin kuitenkin, että ongelmana oli se, että olimme rakkaani kanssa ns. eri luokista; hän oli komea, laiha urheilullinen ja saisi kenet tahansa jonka haluaisi. Minä taas olin niitä ihmisiä, jotka kuuluvat riman alapuolelle.
Sen sijaan hän valitsi minut. Tämä ilmeisesti otti hänen kavereidensa luonnolle niin kovasti, että painostus minun jättämiseen tuli jokapäiväistä. "Mitä sä tuollaasen läskiperseen kans oot hyi vittu en kyllä tajua sua." -tyylisiä ilmauksia on kuulunut mm.

Kahden kuukauden paussin jälkeen kuitenkin palasimme takaisin yhteen, ja kaverien painostus alkoi pikkuhiljaa lieventyä ja oikeastaan loppua. Nykyään olen jopa hyviä kavereita osan kanssa!

Ongelmat eivät kuitenkaan olleet ohi. Nyt oli ilkeän äitipuolen vuoro. Hän oli sanasta sanaan sanonut, että "olen liian lihava, ettei eihän tuota kehtaa edes näyttää kellekkään sukulaisille, haluasin että sulla oli joku pitkä ja vaalee kaunis tyttöystävä että oisit onnelinen". Ja minunhan kanssa hän ei tietenkään voinut olla onnellinen koska olen lihava. Tätä jatkui kuukausia.
Tässä kohtaa saanen paljastaa, että painan n.80 kg ja olen n.160 cm pitkä, että en minä mikään merenemä ole!

Kultani oli todella masentunut välillä äitinsä kommenttien takia koska on lapsuutensa vuoksi herkkä luonteeltan. On mm. kokenut kotiväkivaltaa jne.. mutta on todella tasapainoinen ja ajatteleva ihminen.
Monet kerrat olen ajatellut viikonloppusin lähtöä kotiin, etten jaksa tätä kun anoppi valittaa siitä, ettei saa nukuttua, ÄHKIN kuulemma liikaa.

Seksielämäämme puututtiin jopa niin, että anoppi soitti vanhimmalle tyttärelleen ja käski hänen pistää tesktiviestiä kesken puuhiemme, että "tässä talossa ei ole itä ja länsi siipeä että olkaa hiljaa että äitimme mielenterveys kestää"

Yksityisyyden tunne nolla.

Syy siihen että olen usein kultani kotona, on se, etteivät he omista autoa jolla kultani voisi tulla meille.
Tästä johtuen joudun siis joka viikonloppu pyytämään vanhempiani heittämään minut viereiseen kuntaan jossa kultani asuu.
Tämän takia joudun siis joka kerta kuulemaan huutoa n. 20 minuuttia siitä, kuinka bensa on kallista ja että eikö hän voisi tulla välillä meille.
Olen turvautunut myös linja-autoihin ettei tarvitsisi kuunnella huutoja. Kuitenkin linja-autotkin maksavat ihan helvetisti, varsinkin opiskelijalle joka saa 30e kuussa opintotukea. En siis saa muuta rahaa vanhemmiltani, joten tuolla 30e:lla on päräjättävä koko kuukausi. Ja edestakainen matka maksaa 10e.

Eli periaatteessa, kun pyydän porukoitani nakkaamaan minut kultani luo, saan huutoa, ja kun pääsen kultani luo, saan valitusta.

Tässä vaiheessa avrmasti mietitte että miksei kultani sitten tule myös linja-autolla meille.
Siinäpä se. Kertokaapa se minullekin.
En oikeasti voi käsittää tätä.
Joka kerta, kun pyydän häntä meille viikonlopuksi, saan vastaukseksi jotain epämääräsitä kuten "kattoo ny" joka yleensä tarkoittaa ei. Myös "en tiedä" on niin puhkikulunut tekosyy että olen jo alannut vihaamaan koko lausetta. Kun kysyn sitten että kukas sen sitten tietää tuutko sä vai et, saan jälleen saman vastauksen "en tiedä".

Sitten, kun vihdoin ja viimein olen saanut taivuteltua hänet tulemaan luokseni ( joka on erittäin harvoin!!) saan kuulla hirveää valitusta siitä, ettei saa nukuttua eikä suihkuun pääse silloin kun haluaa. Asun vanhempieni luona, ja talomme on vanhanaikainen, enkä minä voi sille mitään. Myös siitä, ettei jääkaapissa ole limsaa tjmv, saan hirveät valitukset. Myös siitä, ettei tietokone ole minun huoneessani olen kuullut monet kerrat valitusta.
Kultani ei myöskään ujoutensa takia tule toimeen isäni kanssa joka on erittäin voikmakastahtoinen ihminen. Tämän takia saan kuunnella uudelleen ja uudelleen isältäni huutoja siitä, kuinka hän on liian hiljainen että onko hän jotenkin päästänsä vialla kun ei puhua osaa. Myös kultani lapsuuden takia isäni ei hyväksy häntä, vaikkei kultani lapsuus mitenkään ole hänen syytään. Isäni on jopa kylillä kysellyt kultani lapsuuden perään ja sitten siitä valittanut minulle.
Tämän takia suhteeni isääni on todella kaukaiset, minulle ei olisi väliksi vaikken häntä näkisi moneen viikkoon, koska minulle hän on esikuva ihmisestä jolla ei ole koskaan mitään hyvää sanottavaa.
Äitini kuitenkin on ihana ja jaksaa kannustaa.

Olen monet kerrat ajatellut että onko tässä mitään järkeä, kaikki tuntuu olevan niin meitä vastaan.
Sovimme kultani kanssa toisillemme kuin paita ja peppu, mutta muille se ei riitä.

En voi käsittää miksei aikuiset voisi vain olla iloisia lapsensa puolesta?
Onneksi täytän pian 18 ja pääsen kultani kanssa pois omaan pesään.

Kirjoitan tätä siksi, että haluaisin kuulla muilta vastaavia tarinoita, etten ole yksin täällä ongelmani kanssa.
Tietysti on muitakin asioita joista voisin kertoa, mutta nyt ne eivät tunnu niin tärkeiltä.

Haluan olla kultani kanssa loppuelämäni, ja toivoisin että otatte minut tosissani, vaikka olenkin vasta 17. Minulle tämä on todellinen yöunia häiritsevä ongelma joka masentaa todella paljon.

Kertokaa minulle mitä minun pitäisi tehdä.