Kakkosnaisen painostuksesta

mitä haluat elämältä!

Eli jos haluat seksiä ja turvallista elämää niin jatka nykyistä tapaa.

Jos taas muutosta elämään ja nauttia elämästä niin ota asia suoraan puheeksi älä vihjaa/ole ymmärtävinäsi.

Toiseksi jos meinaat tehdä päätöksen että lähdet tee se se heti äläkä odota,jos odotat tuo ihana miehesi muuttuu ajankuluessa seksisuhteeksi.

Nimmerk. monesti kokenut tämän.

Toivottavasti sun miehes jättää sut mahdollisimman pian ja ottaa itselleen lapsen yksinhuoltajuuden. Ei tuollaisesta sairaasta nartusta ole äidiksi.

Me rakastuimme toisiimme, vaikka minä olin tahollani avioliitossa ja mies avoliitossa. Heti kun olin varma tunteistani, siis siitä, että kyseessä ei vain ollut hetkellinen ihastus, tein selväksi, etten rupea toiseksi naiseksi.

Annoin aikaa kolme kuukautta ja sanoin, että sen aikaa voimme tapailla, tutkailla tunteitamme, empiä ja suudella. Seksiä emme harrastaisi niin kauan kun kummallakin on tahollaan suhde.

Mies oli tästä samaa mieltä. Tämän sanomisesta meni kuukausi, kun mies sanoi, että minä olen se ykkönen, ainoa, jonka hän haluaa. Kumpikin hoiti tahollaan itkut ja riidat, eron. Nyt yhdessä, kihloissa ja onnellisina.

Minä en koe painostaneeni, vaan asetin itse rajat, jotka minusta tuntuivat siedettäviltä. En olisi lähtenyt vuosien salasuhteeseen, koska minua olisi satuttanut liikaa nähdä rakastamani mies toisen kanssa yhdessä. Viimeiset ajat olivat jo sen verran tuskallisia. Tottakai mietin myös itse mistä kaikesta olen valmis luopumaan tämän miehen takia. Ei toiselta voi pyytää sellaista, mihin ei itse olisi valmis.

Minusta siis omat ajatuksensa kannattaa tuoda esiin suoraan ilman turhia kiertelyitä ja ehdottomasti ilman mitään kyynel-huuto-draamaa. Meistä jokaisen tulisi huolehtia itsestään, joten asiallisesti voi myös toiselle kertoa, miten tosissaan on tunteet mukana ja kuinka pitkälle voi mennä ennen kuin satuttaa itseään liikaa.

Tapasitte viime syksynä. Joidenkin mielestä se voi olla riittävää, mutta kyllä vielä löytyy meitäkin, joiden mielestä viime syksystä on aika vähän aikaa ainakin ihmissuhteen vakavoitumisella mitattuna. Vaikka kysymyksessä olisivat kaikin puolin vapaat henkilötkin. Jutustasi ei täysin selviä, onko uusi rakastettusi tahollaan vapaa vai varattu.

Mutta siitä huolimatta, pelissä on muutakin kuin "oma onnesi", josta siitäkään tämän miehen kanssa et pidemmän päälle voi mitään varmaa tietää. Huumaantuneena sitä tekee kaikenlaista, mutta etusijalle asettaisin tässä pienen tyttösi. Pysähdy ensin pohtimaan, millainen tulee olemaan hänen asemansa, jos lähdet tavoittelemaan uutta suhdetta, avioerot eivät välttämättä ole sopuisia. Sinä voit nimittäin aina valita, mutta lasten osa on vain sopeutua. On kyllä totta, että ihmisellä on vain yksi elämä ja se kannattaa elää hyvin, mutta ennen kuin alat painostaa miesystävääsi ratkaisuihin, pohdi asiaa tarkkaan myös oman perheesi kannalta.

Hei!

Oma, nyt jo muuttunut; tilanteeni poikkeaa tilanteestasi siinä suhteessa että olin lapseton sinkku.

Mutta..., suostuin ko. miestä tapaamaan esim. lounaalla ja kotonani, tutustuttiin pikkuhiljaa. Ilman seksiä (tai, no yhdyntää).

Olimme molemmat melko sekaisin toisistamme, ja en olisi lähtenyt tuohon mukaan ellen uskonut vilpittömästi että ko. tyyppi todella haluaa lopettaa avoliittonsa. Ikinä en ole halunnut olla kakkonen, ja aina olin ollut sitä mieltä että joka kakkonen on, ei ainakaan saisi miestä/naista painostaa, vaan antaa toisen tehdä itse ne valinnat mitkä ehkä eroon johtaisivat.

Melko pian (2 vk) tapaamisesta kerroin että en harrasta seksiä hänen kanssaan ennenkuin hän on sinkku, enkä jatka ko. suhdetta muutenkaan jos mitään radikaalia (ero) ei tapahdu. En kiristänyt, en huutanut, totesin vain sen siinä kun kerroin että en pysty sellaiseen suhteeseen, missä olen toinen.

No 6 vk olimme tunteneet ja mies muutti omilleen. Kaikki (se vähäkin meidän suhteesta) tuli ilmi, se ei ollut kaunista, eikä mukavaa kenellekään. Kun mysrsky oli laantunut, aloittelimme tutustumaan toisiimme (ensin ystäväpohjalta toivomuksestani), vietimme paljon aikaa yhdessä.

Koin tuon tilanteen niin painostavaksi (mies liian rakastunut), että halusin että hän on ihan itsekseen, vaikka puoli vuotta, niin aloitetaan sitten uudelleen puhtaammalta pöydältä. Mies ei ymmärtänyt, monta kertaa panimme "poikki", ja aina vain se jatkui syvemmällä tasolla kuin tahdoin. Olin aivan liian heikko vastustamaan, pitämään kiinni siitä mitä oikeasti tahdoin. Koin miehen jo viimein rasitteeksi, harmi.

Sitten mies jossain välissä tajusi mitä tarkoitin. Opetteli elämään yksin. Joo, ja palasi entisensä luoke kun en edes treffeille suostunut. Nyt ilmeiseti (tästä suhteesta on jo aikaa), jatkavat samaa suhdettaan, mies silloin tällöin ottaa yhteyttä ja koittaa kepillä jäätä... tirauttaa kyyneleet.

Kyllä tämä maailma on epäoikeudenmukainen paikka, kun kaltaisesi täysin kypsymättömät ihmiset saavat lapsia. Et mieti mitään muuta kuin omaa onneasi ja asioita omalta kannaltasi. Ensiksi sinun pitäisi kertoa koko juttu omalle miehellesi, mutta siihen olet varmaan täysin kyvytön, koska joutuisit kohtaamaan ikäviä asioita. Voisin kuvitella, että päädytte kakkosesi kanssa yhteen ja jätät miehesi yhdellä ilmoituksella ja sitten mietit, miksi exäsi on katkera. Juuri kaltaisesi ihmiset aiheuttavat ikävät ja katkerat avioerot, joista kärsivät lapset.

Huom! En ole eronnut enkä jätetty.

Ikinä en olisi uskonut itsestäni, että suostuisin elämään tällaisessa tilanteessa. Olen kakkonen. Ainakin toistaiseksi. Ollut useamman vuoden. En tyytyväinen "paikkaani". Toivon ja unelmoin. Kertonut niistä olen. En lupaa mitään, en vaadi, en uhkaile, en painosta, en itke. Kerron tunteeni ja toiveeni. Kuten myös mies minulle. Toiveet ovat yhteisiä. Taustalla kuitenkin asioita, jotka vielä estävät toiveidemme toteutumista. Lähemmäksi ne unelmat ovat kuitenkin tulleet.