Olen 23-vuotias opiskelijatyttö. Olen vauhdikkaan opiskelijaelämän päätteeksi löytänyt poikaystävän, jonka kanssa olen nyt seurustellut 1,5 vuotta. Viimeisen puolen vuoden aikana asiat ovan alkaneet mennä huonosti. Häntä selvästi ahdistaa se, että haluan olla hänen kanssaan tosissaan, vaikka aluksi asiat olivat toisinpäin (sain koko ajan olla sanomassa hänelle miten ei meidän tarvitse koko ajan olla yhdessä). Lisäksi hän on alkanut käyttäytyä välinpitämättömästi minua kohtaan. Erosta ollaan puhuttu, mutta hän ei sitäkään halua. Mutta olen nyt niin surullinen ja pelkään koko ajan, että ajan hänet käytökselläni pettämään minua (suutun hänelle todella pienistä asioista ja yritän syytellä häntä turhaan asioista joihin hän ei ole syyllinen). Onko jollain jotain hyvää keinoa kuinka asian saisi vielä korjattua vai onko peli jo todellakin menetetty?
onko peli jo menetetty?
vanessa
8917
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Äläkää nyt noin helpolla antako periksi! Ne on niitä epävarmuuden aiheuttamia ryppyjä vaan.
Ei se paha olo hälvene ellette te ala keskustelemaan tosissanne asioista, jotka teitä vaivaa. Pyydä anteeksi omaa käytöstäsi ja yritä ymmärtää sen käytöksesi syyt. Sillä tavalla sitä oppii ja kehittyy kun ei lyö hanskoja tiskiin vaan kiinnostuu omistakin rajotteistaan.
Teidän pitää tukea ja ymmärtää toisianne MYÖS silloin kun ette ole olleet niin iiihania. Ei se rakkaus lopu siihen, että töppää tai päästelee höyryjä ulos väärään aikaan tai väärin sanoin. Sen verran armeliaisuutta pitää löytyä molemmilta, ettei roikuta loukkaantumisissakaan iän kaiken vaan osataan antaa anteeksi, päästää menneestä irti ja siirtyä eteenpäin.
kiitos rohkeista sanoista. :) ollaan kovasti kyllä keskusteltu myös ikävistäkin aiheista, mutta ongelma tuntuu olevan tällä hetkellä se, että itse yritän liikaa ja näin ollen tämä toinen osapuoli kokee, että hänen ei tarvitse tehdä mitään kun yritän hänenkin puolestaan. Että tavallaan hänellä on sellainen henkinen yliote minusta ja siksi hän käyttäytyy kuin käyttäytyy. Anteeksi olen pyytänyt joka kerta töppäilyjäni, mutta hänen yliotteensa näkyy siinäkin miten hän käsittelee ne ja kuinka hän nostaa vanhoja mokia yksi kerrallaan esiin ja sanoo miten ne ovat kaikkien ongelmien takana. Toinen asia mikä vaivaa on se, että hän ei ole minulle koko suhteen aikana kertaakaan sanonut, että rakastaa minua. Se on hänelle kuulemma iso asia ja hän ei sitä sano ennen kun on täysin varma. Tämä asia myös tietyllä tavalla surettaa.
Voin tunnustaa, vaikkei tää sua nyt ehkä lohdutakaan, ettei munkaan avokkini ole sanonut mulle kuunaan, että rakastaa mua ja me on oltu yhdessä jo 11 vuotta. Hän vaan näyttää sen teoin ja katsein, että rakastaa, ja se riittää mulle.
Jos sinä omastakin mielestäsi "yrität liikaa", niin voihan olla, että mies kokee jäävänsä jotenkin alakynteen, jättää siten leikin kesken ja vaan NÄYTTELEE ylimielistä, jonka sinä sitten otat tosissasi... : )
Ehkä hän ei koe olevansa kummonen puhuja (esim. verrattuna sinun sujuvaan verbaalisuuteesi) ja yrittää sitten sysätä siitä pettymyksestä syntyneen syyllisyyden sun niskoillesi, jopa kaivelemalla kaikki sun menneetkin "mokasi" syytöstensä tueksi tms. Mene ja tiedä. Ihminen on monimutkainen kokonaisuus.
Kun teistä kummastakin löytyy tahto ja halu olla yhdessä, niin teidän pitää vaan taas löytää se oikea tapa lähestyä toisianne, esim. tässä nykytilanteessa.
Uusia metodeja vaan kokeilemaan ja vanhat, huonoiksi havaitut käytösmallit romukoppaan.
Muistakaa, että te tykkäätte toisistanne! ; )
suuri kiitos tuestasi :) viestisti helpotti oloani todella paljon. sitä vaan joskus jää niin helposti kiinni siihen, että mitä muut tekevät ja mitä muut sanovat ja pitäisikö tehdä nyt niin vai näin. mutta pitäisi säilyttää mielessään se pienen pieni ajatus, että jokainen suhde on erilainen eikä kaikkien tarvitse olla sanomassa heti puolen vuoden jälkeen, että rakastaa toista. sen voi tosiaan näyttää teoinkin. :)
Onnistuin ja olen siitä iloinen. ; )
Usko sinä vaan jatkossakin itseesi ja omiin kykyihisi. Olet hyvin tiedostava, välittävä ja positiivinen ihminen, joten kyllä sinä pärjäät.
Aina kun menet ymmällesi voit olla varma, että kumppanisi on yhtä ymmällään. Yhdessähän tässä opitaan uutta, niin itsestä kuin siitä toisestakin, sillä elämä muovaa molempia koko ajan. Uusien tilanteiden edessä ollaan ihan yhtä peloissaan ja hoomoilasina molemmat (me "vanhatkin" yhä, usko vaan huviksesi :). Sitä se on kun kaksi itsenäistä persoonaa yrittää elää rinnakkain. : )
Tsemppiä ja kärsivällisyyttä!
Olen samaa mieltä siitä ettei heti kannata luovuttaa mutta kyllä tilanne on huolestuttava jos toinen painaa koko ajan toista lyttyyn muistelemalla menneitä ja ottamalla yliotteen tilanteissa. Ei se tarkoita ettei rakasta vaikkei sano sitä koskaan mutta näyttää sen teoin mutta tässä tapauksessa ei mielestäni näytetä teoinkaan että rakastaa jos painaa toista alas.
Tässä tilanteessa voi lähteä sille linjalle kuten aloittaja sanoikin että yrittää itse enemmän kuin olisi tarvettakaan jolloin toinen osapuoli juuri kokee ettei itse tarvitse yrittää ollenkaan. Minä olen ollut juuri tuossa tilanteessa, mokailin pahasti jossain vaiheessa ja sitä suhdetta ei sen jälkeen saatu enää koskaan tasapainoon. Jotta saisitte suhteenne tasapainoon niin ettei sinun tarvitse pyydellä anteeksi jatkuvasti vanhoja juttuja niin kumppanisikin mielessä ja käytöksessä pitää tapahtua jotain. Älä lähde ottamaan vastaan ihan mitä käytöstä tahansa. Muuten olet sitä syvemmällä siinä mitä kauemmin sitä sallit. Tehokkain keino painaa toista alas on muistella asioita joista toinen tuntee huonoa omaatuntoa, mutta "rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa" taidetaan sanoa eräässä klassikkoteoksessakin.
Toivon minäkin teille parasta. Voimia jatkoon!
hei! kiitos, että toit myös oman näkökantasi keskusteluun. tilanne on senkin takia erikoinen, että kyseinen mies on todella kiltti luonteeltaan ja häntä itseäänkin häiritsee se, että hän kokee, että hänellä on "yliote" minusta. Hän sanoikin minulle, etä "älä anna minulle sitä yliotetta" niin sanoin siihen sitten, että "eihän sinun ole pakko ottaa sitä yliotetta" niin hän sanoi sitten siihen, että "mutta ei yliotetta koskaan oteta vaan toinen antaa sitä toiselle". Ja juurikin mainitsemasi tasapaino on ollut vaikea saavuttaa, koska alussa minulla oli "ylivalta" ja nyt se on hänellä. Ja hassua on se, että tiedän nyt miltä häneestä tuntui sillon aluksi, mutta nyt taas hän on sokea sille, että minusta tuntuu yhtä kurjalta kun hänestä aluksi. Mutta tämän tilanteen kanssa on nyt tasapainoiltava ja yritettävä tulla toimeen. Mutta se vaatii molempien panosta. Ja toivon, että hänkin sen tajuaa ennen kuin on liian myöhäistä.
Mutta tähän lopuksi haluaisin mainita ,että teidän keskusteluun osallistuneiden tuki ja mielipiteet ovat olleet tärkeitä ja auttaneet minua näkemään kokonaisvaltaisemmin tämän tilanteen. Olen jotenkin nyt itsevarmempi asiasta ja minulla on paljon parempi olo. Kiitos teille. :)
Hyvä jos olet itsevarmempi, itsevarmuutta varmasti juuri tarvitsetkin jotta saisit miehesi "ruotuun" eli et antaisi sitä yliotetta. Jos on epävarma toisesta niin ei uskalla antaa samalla mitalla takaisin koska pelkää ettei toinen enää jaksakaan tapella vaan nostaa kytkintä. Sitä ei saisi tapahtua koska siinä tapauksessa suhde menee epätasapainoon.
Joten koita antaa anteeksi itsellesi ne vanhat tapahtumat ja aloittaa "puhtaalta pöydältä". Kun olet käsitellyt asian itsesi kanssa niin miehesi ei voi enää käyttää huonoa omaatuntoasi siitä asiasta. Ja miehesi varmasti välittää sinusta paljon kun tästä kaikesta huolimatta ei halua eroa. Ja kun hän on tottunutkin siihen että sinä olet ollut se "vahvempi" osapuoli niin tuskin hän pelästyy vaikka sanoisit välillä vastaankin. Ehkä hän odottaakin sitä?
Rohkeasti vaan kissat pöydälle, selvittäkää vanhat jutut niin pääsette aloittamaan puhtaalta pöydältä.