Kipeät jäähyväiset

Ei siinä paljon auta nä perinteiset keinot ylöspäin tuijottelu ja huulen pureminen.. Anna itkun tulla.. Tollasta rakkautta on harvassa.. itse nykyään kaipaan jopa että joku saisi mussa noin suuret tunteet aikaan yksinkertaisesti lähtemällä kotikaupunkiinsa.. Sellainen suhde mulla joskus oli, en vain ollut tarpeeksi kypsä tajuamaan sen arvoa..

Veikkaan että tosta tunteesta on puolet liioiteltua, jos kundi on ulkomaalainen. Suomalaisten naisten kuutta menee näissä tilanteissa sekaisin ja ammutaan helpolla yli.

tiedän tasan tarkkaan, mitä on jäähyväiset / heipan sanominen toiselle..
Itelläni ja poikaystävälläni välimatkaa on alle 300km ja viime kerralla aloin itkee eroamista ja tulevaa ikävää jo edellisenä iltana.. Sanomattakin selvää, että myös lähtöpäivän aamu meni itkeskellessä..

En kovin herkästi ees itke, mutta ikävöin tosi paljon, jos oon kiintyny toiseen jne.. Ja sit ku eroamisen hetki tulee lähelle, nii itkeminen on väistämätöntä.

Ite en ainakaan oo "osannu" hävetä itkemistäni. Ja musta on ihana nähä, kun poikaystäväni uskaltaa näyttää tunteensa myös ja itkee minun nähden jos siltä tuntuu..

Mulle kävi vähän samalla tavalla ku sulle, eli "ajauduin suhteeseen vahingossa".. Tää mies vaan yksinkertasesti vei jalat alta ja sen jälkeen se on ollu menoo.. Ainoastaan välimatka tuo pientä harmitusta suhteeseen, mut toisaalta sit taas eipä kerkee toiseen tympääntyä heti alkuunsa ku ei oo mahollista nähä joka päivä;)
Ikävä on mahoton, mutta sit kyllä ku nähään, nii on se ihanaa ja korvaa kaiken ikävän

tilanne tuo on meilläkin. Nähdään tyttöystävän kanssa ainostaan 2 kertaa vuodessa ja sitten kun on kotiinpaluun aika niin itkuksihan se aina menee...varsinkin tyttöystävän osalta. Kyllähän se vähän hävettää mennä turvatarkastukseen vedet silmissä, mutta toisaalta ei sitä siinä mielentilassa tule paljoa ajateltua. Meillä jo kotimatkaa edeltävä päivä on käytännössä pelkkää murehtimista :( Mutta yllättävän äkkiä siitä kuitenkin toipuu, varsinkin jos on se matkaa tekevä osapuoli. Yleensä sillä joka jää kotiin on paljon vaikeampaa, kun joutuu jäämään yksin kaikkien muistojen ympäröimäksi....kokemusta on tuostakin roolista.

Mutta asiasta toiseen, sanoit ettette ole vielä mitään rakkauden tunnustuksia osoittaneet, vaikka jo vuoden olette seurustelleet! Tuo on minusta vähän ihmeellistä, varsinkin kun noin voimakkaasti häntä kohtaan kerran tunnet. Minä ainakaan en voisi jättää kertomatta tuollaista, jos on ilmiselvää että toinen tuntee samoin (aikakin sellaisen kuvan tuosta tekstistäsi sai). Mutta eipä tuo mulle kuulu...hyvää jatkoa teille vain! :) Kuinka usein muuten näette?

..jos oikeesti kokee et sit kun asetutaan ja rauhoitutaan, sit toinen on OIKEESTI läsnä..

Minulla on vain yksi kokemus tällaisista jäähyväisistä ja se oli noin vuosi sitten... Sen jälkeen ei olla tavattu, mutta yhteyksissä olemme. Hän asuu eri maassa kaukana. Jäähyväiset olivat aivan kamalat, kumpikin osapuoli itki aivan tajuttomasti. Ei vaan voinut päästää häntä menemään, mutta lopulta se oli tehtävä. Sitten kun ne kädet vihdoin irtosivat, eikä hän enää katsonut taakseen sen jotenkin tajusi. Romahdin aivan totaalisesti ystäväni syliin. Itkin ja vapisin. Se oli kamalaa, koska tuntui ettei koskaan enää tultaisi näkemään... Nyt suunitellaan tapaamista :) Pelottaa vaan nyt jo ne jäähyväiset. Miten helvetissä mä voin päästää sen menemään taas, uudestaan ja kuinka kauan sitä oikeasti voi jaksaa. Mä en vaan kestä nähdä sitä itkemistä... En halua kokea sitä jäähyväistunnetta enää. huhuh... Pitää sitten varmaan joskus jäädä för evigt :)

oon ite itkeny vuolaasti useammalla euroopan ja aasian lentokentällä rakastani hyvästellessäni. ei auta mikään! viimeksi aloin itkeä jo useampaa tuntia etukäteen. tuli sellanen hysteria-fiilis,ett ei taas...no goodbyes pls. aivan kaameeta.

Olemme miehin kanssa olleet yhdessä pari vuotta ja asunneet yhdessä siitä noin puolivuotta.

Mulla oli tilanne, jossa mies oli viikot poissa jopa 3 viikon ajan ;). Hän tuli siis viikonloppuisin kotiin. Tuntuis siltä että viikko meni ihan hyvin ilman häntä, enkä pahemmin ikävöinytkään kun tiesin hänen olevan olemassa ja suhteemme on hyvä ja luottamus kunnossa. Mutta joka kerta kun hän lähti taas pois niin tuli kamalan huono olo. itku kurkkuun. siis vaikka kyse olikin vain viikon poissaolosta! sitten se taas helpottui ja viikko oli helppo.

Olisiko siinä hetkessä kun sanoo hyvästit jotain sellaista pelottavaakin. Entä jos ei näekään toista enää ikinä. Nyt toinen on vielä siinä vieressä ja lähellä mutta kohta ei olekaan. ne siirtymät on kai vaikeita sitten..

Ei siihen ole keinoa vaikka on vaan 300 km..ja aina kiintyy enemmän toiseen sitä vaikempaa on..Ehkä parasta mitä voi kuulla on et toinenki sanoo etä on kiintyny tai ainaki välittää..joa sen huomaa siitä..

Tuttu tilanne, olen nyt puolitoista vuotta erossa omasta miehestäni. Näemme pari-kolme kertaa vuodessa ja silloin pitkiäkin aikoja kerrallaan, onneksi.

Mutta ne eron hetket on tosi raastavia...mulla on kyyneleet nyt silmissä, kun vain mietin niitä tilanteita. Viimeiset päivät yhdessä ovat haikeita. Lentokentällä aina sama juttu: hirveitä itkukohtauksia joista ei meinaa tulla loppua...mutta olen antanut kaiken tulla, kunhan pitänyt huolen siitä etten ihan maahan lysähdä vaikka siltäkin on tuntunut.

Oikeastaan olen ylpeä että pystyn itkemään niin ja tunnen jotain voimakasta. Muut voivat katsella mutta mitä se niille kuuluu! Tuskin kuka sitä paheksuukaan.

Toisaalta, kun tällaista parisuhdetta ajattelee, mä ajattelen niin että tämä on meidän oma valinta, vaikka vaikea se olikin. Ja harvassa parisuhteessa toista ajattelee niin paljon ja arvostaa niitä hetkiä jotka ollaan yhdessä. Ja jos joskus olen miettinyt olenko oikeasti rakastunut niin nyt voin olla varma. Eli monella tapaa tällainen ero vahvistaa suhdetta, pitää vain jaksaa ne eron hetket ja oppia elämään yksin vaihteeksi, koska eihän tämäkään vaihe ikuisuuksia kestä!

Kärsivällisyyttä ja rohkeutta elää oma parisuhteesi niin kuin haluat ja onnittelut siitä että uskallat elää tunteesi täysillä.

Hei.
Tunnistin itseni melko hyvin tuosta tekstistäsi. Kaikkihan eroon reagoi eri tavoin ja itku on kuitenkin ihan luonnollinen reaktio ikävän tunteeseen. Rakkaan hyvästeleminen on ilkeä tunne. Itse mietin asiaa, kun viimeksi lentokentällä itkin hulluna ja ihmiset tuijotti. Tai käänsi katseen vaivautuneena poispäin. Miksi julkisella paikalla itkeminen sitten koetaan niin hämmentäväksi? Tunteidensa näyttämistä se on siinä missä naurukin. Eihän sitä halua itkeä, mutta ei se ole välttämättä heikkoutensa näyttämistä vaan TUNTEIDENSA. Itkeä kuuluu silloin kun itkettää, ei sillä väliä mitä muut siitä ajattelee.

olen kokenut tämän. ja tiedostanutkin sen, että mikä tahansa loppuu, on se sitten koulu tai työ, suhde tai ihan mikä tahansa, niin jos olen todella ollut onnellinen siinä tai tiedän, että en mahdollisesti enää nää koskaan niitä ihmisiä, niin itkettää aina. pienenä kuulemma itkin aina kun sukulaiset lähti, jopa silloin kun isä lähti töihin vaikka tiesin hyvin, että se tulee takaisin 8h päästä :)

olen matkustanut melko paljon ja ollut ulkomailla monta kertaa töissä. vaikka silloin ei vielä ole ollut mitään suhdetta, niin aina olen joutunut pidättelemään itkua lentokentällä ja lentokoneessakin puren huulta, yritän keksiä kaikkia mahdollisia ikäviä asioita ex-työkavereista, ilmaston kylmyydestä/kuumuudesta tms.

nyt myöhemmin kun olen seurustellut ulkomaalaisen miehen kanssa, on lähdöt entistä vaikeampia. viimeksi kun tavattiin, aloin itkeä jo edellisenä iltana ja sitä edellisellä kerralla itkeskelin noin 2 viikkoa! mies suhtautuu asiaan ymmärtävästi ja itkee joskus kanssani. viimeksi teimme asiasta "leikin": mies pyyhki kyyneleitäni yksitellen ja antoi suukon jokaisesta poispyyhitystä kyyneleestä :)