Avomieheni jätti minut täysin yllättäen lähes 9 vuoden seurustelun jälkeen. Ei kuulemma rakasta minua ollenkaan ja on jo ehtinyt muuttaa kotoamme poiskin. Toista ei ole ainakaan tällä hetkellä kuvioissa ja sen tiedän varmasti (ainakin 99,5 %:sti)
Vaikea uskoa, ettei hän rakasta enää, sillä hänen käytöksensä minua kohtaan oli viimeiseen päivään asti niin aidon rakkauden oloista ja kyllähän luulisi, että näin pitkän yhdessäolon jälkeen aistisi, jos jotain pielessä....
Olen ehdottanut aikalisää ja tentannut häneltä sen sata kertaa, että onko hän täysin varma, ettemme palaa enää yhteen ja joka kerta se on hänestä täysin varmaa. Sitten jos vannotan häntä, niin sitten hän sanoo, että eihän sitä koskaan voi tietää, mutta nyt hänellä niin vahva fiilis asiasta.
Itse olen aivan rikki ja toivoisin hänen muutavan mielensä, sillä minusta me olimme onnellisia. Tietenkin puhun nyt omasta puolestani, mutta vielä viimeisinä viikkoina yhdessä miehenikin puhui elämästämme futuurissa.
Hänellä oli burn out töissä syksyllä, syö masennuslääkkeitä ja kolmenkympin kriisikin päällä eli tämä cocktai varmasti selittää osan, mutta odottelenko häntä oikeasti turhaan? Itse en pidä baareissa juoksemisesta eikä mielenkiintoa muita uroita kohtaan ole todellakaan, joten jaksaisin odottaa häntä vaikka kuinka kauan, mikäli tietäisin, että kriisin ohimentäessä ja vapauttaan hetken maisteltuaan hän palaisin luokseni...Mitä mieltä olette? Kannattaako elätellä toivetta vai onko tarinan luettuanne täysin turhalta tuntuva ajatus?
Meillä ei lapsia ja kolmekymppisiä olemme.
Vaikea uskoa, ettei hän rakasta enää, sillä hänen käytöksensä minua kohtaan oli viimeiseen päivään asti niin aidon rakkauden oloista ja kyllähän luulisi, että näin pitkän yhdessäolon jälkeen aistisi, jos jotain pielessä....
Olen ehdottanut aikalisää ja tentannut häneltä sen sata kertaa, että onko hän täysin varma, ettemme palaa enää yhteen ja joka kerta se on hänestä täysin varmaa. Sitten jos vannotan häntä, niin sitten hän sanoo, että eihän sitä koskaan voi tietää, mutta nyt hänellä niin vahva fiilis asiasta.
Itse olen aivan rikki ja toivoisin hänen muutavan mielensä, sillä minusta me olimme onnellisia. Tietenkin puhun nyt omasta puolestani, mutta vielä viimeisinä viikkoina yhdessä miehenikin puhui elämästämme futuurissa.
Hänellä oli burn out töissä syksyllä, syö masennuslääkkeitä ja kolmenkympin kriisikin päällä eli tämä cocktai varmasti selittää osan, mutta odottelenko häntä oikeasti turhaan? Itse en pidä baareissa juoksemisesta eikä mielenkiintoa muita uroita kohtaan ole todellakaan, joten jaksaisin odottaa häntä vaikka kuinka kauan, mikäli tietäisin, että kriisin ohimentäessä ja vapauttaan hetken maisteltuaan hän palaisin luokseni...Mitä mieltä olette? Kannattaako elätellä toivetta vai onko tarinan luettuanne täysin turhalta tuntuva ajatus?
Meillä ei lapsia ja kolmekymppisiä olemme.
Vastaukset 10
Vanhimmat
enää tentata eikä muutoinkaan ahdistella. Itse olen jokseenkin samankaltaisessa tilanteessa. Toinen lähti yllättäin reilu kolme kuukautta sitten. Osa minusta toivoo yhä koska tuntuu että rakastan häntä.
Mutta siis neuvoisin että annat miehen olla nyt rauhassa ja yrität saada omaa elämääsi järjestykseen. Mies palaa jos palaa.
omaa elämää. Jos te olette tarkoitettu yhteen, niin sitten te varmaan päädytte joskus vielä yhteen. Mutta ei sitä kannata odottaa. Odottamalla menee vaan oma elämä hukkaan. Ja sitten kun ette päädykään yhteen, tulet katkeraksi siitä, että niin monta mahdollisuutta elää meni ohi. Ei sun missään baareissa tarvitse ruveta luuhaamaan, kunhan täytät elämäsi asioilla joita elämääsi haluat, tunnustaen sen tosiseikan että sitä miestä ei voi mukaan lukea.
tosi hyvä kommentti. Kyllä se palaa luoksesi jos niin on tarkoitettu, in the meanwhile nauti elämästäsi täysillä, äläkä odota hänen tulevan takaisin.
Minulle kävi aivan samoin. Et todellakaan ole ainut. Olen mies ja minut jätettiin juurikin samanlaisesti. Aina kun olimme yhdessä niin kaikki tuntui niin hyvältä. Hän osoitti minulle päivittäin rakastavansa minua ja oli muutenkin hyvä minua kohtaan. Olen tuntenut hänet niin monta vuotta että tiesin aina kun joku oli vialla. Sitten kun olimme erossa niin hän alkoi ajatella elämäänsä ja eroa. Erottiin ja minä jäin ihmettelemään että miksi näin kävi. Yhdessä olo tuntui lähes täydelliseltä ja oikealta, meillä oli aina hauskaa kun nähtiin. Silti hän lähti...
miehelle tämä ero ei näytä tuottavan mitään tuskaa. Käyttäytyy aivan normaalisti, eikä surun häivää näy kasvoilta. Luulisi, että näinkin pitkän suhteen jälkeinen ero voisi edes hitusen sattua jättäjääkin?
Kyllä mä uskon, että toistakin sattuu. Jos ei nyt, niin joskus myöhemmin.
Hei,
Minulla myös sama tarina, mies jätti neljän vuoden yhteiselon jälkeen ja lähti ulkomaille töihin. Oli yhteinen koti ja kaikki näytti olevan hyvin. Mietin ihan samaa, josko hän kuitenkin joskus palaisi luokseni palattuaan ulkomailta. Toisaalta muutamassa kuukaudessa ehtii jo tapahtua vieraatumista. Yritän kuitenkin mennä eteenpäin elämässä ja hyväksyä asian. Kyllä se suru aikanaan helpottaa, vaikka nyt tuntuukin ylivoimaiselta. Voimia sinulle.
ollaan siinä mielessä samassa tilanteessa että minunkin poikaystäväni hävisi elämästäni aivan yllättäen, hänelläkin masennus (minun ja monien muiden mielestä, itse ei sitä myöntänyt/tunnistanut) sekä burn-out (oireet ainakin jo yli puoli vuotta vahvana päällä). Mekin olimme mielestäni onnellisia, ja tiedän että siellä masennuksen ja burn outin takana on ihana ihminen ikäänkuin piilossa. Mutta hänellä ei ilmeisesti vain riittänyt voimia sekä työhön että parisuhteeseen, ja yrittäjänä valitsi sitten työn. Ei hän kyllä koskaan minulle edes sanonut että haluaa erota (vaikka sitä tivasin), katosi vain sanaa sanomatta elämästäni eikä enää vastannut puheluihin eikä mihinkään. Todella, todella järkyttävää ja surullista. Omat fiilikseni ovat vaihdelleet laidasta laitaan: mielettömästä myötätunnosta ja "tekisin-mitä-vain-auttaakseni"-fiiliksestä ennennäkemättömään kostonhimoon ja vihaan, ihmettelyyn siitä miten kukaan voi lopettaa suhteen tuolla tavalla. (tai siis ainakin ymmärsin että hän on sen lopettanut vaikka ei sitä itse myönnäkään). Mutta nyt olen päässyt taas jotenkuten jaloilleni ja siitä olen tosi onnellinen.
No, masennus ja muut mielen häiriöt saa aikaan ilmeiseesti kummallista, tasapainotonta käytöstä. Uskoin että me olisimme voineet elää onnellisina loppuelämämme yhdessä, mutta nyt olen toista mieltä. En halua elää niin tasapainottoman ihmisen kanssa, aina saisi pelätä koska taas masennus ottaa vallan (etenkin kun hän ei suostu mihinkään hoitoon) ja huomaavaisesta herrasmiehestä tulee todella huono-käytöksinen. Ansaitsen parempaa kohtelua, vaikka hän ei tahallaan tietenkään ole sairas. Mielestäni silti mikään sairaus ei anna lupaa niin huonolle käytökselle, että ei edes tekstiviestiä voi laittaa että kiitos ja hei-hei.
Sinulle sanoisin että eihän tiedä palaatteko yhteen, ehkä siihen on paremmat chancet kuin meillä, jos hän sentään suostuu puhumaan kanssasi. Voihan olla että hän saa hoidettua itsensä ja sitten huomaa mitä onkaan menettänyt. Siltikään sinun ei kannata tuhlata päivääkään elämästäsi odotteluun. Kyllä hän tulee takaisin jos on tullakseen, ei siihen odottaminen auta. Kyllä mies ottaa yhteyttä jos on kiinnostunut, ja orastava kiinnostus on helppo tappaa sillä että on liian riippis ja liian "saatavilla". Muista elää täyttä häkää jokainen päivä. Elämä on niin lyhyt, sinulle voi olla vaikka mitä kivaa nurkan takana odotettavissa, kunhan vain pidät silmäsi auki.
Kiitos kannustavista viesteistä kaikille ja tsemppiä myös teidän elämäänne! :)
Minäkin "hävisin" suhteeni masennukselle (vaikka oli omassanikin käytöksessäni vikaa, hän ei vaan saanut sanotuksi sitä ennen kuin erotessa. Ja nämä viat oli helposti korjattavissa). Eron jälkeen hän halusi olla kaverini, mutta minä en vain pysty, en millään pysty tuosta noin vaan muuttamaan rakkautta ja halua kaveruudeksi. Tämä on johtanut siihen että 3 viikkoa olen joka toinen päivä säälinyt ja ollut myötätuntoinen ja päättänyt auttaa häntä tulemaan kuntoon ja joka toinen päivä vain tärissyt ja itkenyt ja raivonnut. Nyt olen siinä pisteessä etten enää jaksa. itkun viesti piristi ainakin hetkellisesti ja nyt tuntuu että elämää (ilman suhteita kylläkin) voikin olla vielä tämän jälkeen.
Haluaisin vain niin palata yhteen..vaikka olen huutanut ja raivonnut ja itkenyt ja haukkunut häntä puhelimessa niin rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta.
Ja (ilmeisesti masennuksen takia) saan takaisin vain tiuskimistä, ärtyneisyyttä, loukkaantumisia yms. koska hän muuntaa kaikki sanani minua vastaan..tai ainakaan en ole muuta yrittänyt kuin auttaa.