Olen kolmekymppinen sinkkunainen, ollut sinkkuna n. 1,5 v. Kuten niin moni muukin tällä palstalla, olen minäkin miettinyt miksi vain en ketään löydä, miksi minusta ei kiinnostuta, tai jos kiinnostutaan, en itse ole heistä kiinnostunut. Eihän se aina voi niin mennä. Vai voiko?
Ja nyt varmaan moni älähtää, täällähän ei itseään saa kehua.., mutta kyllä, oikeasti ulkonäössäni vika ei ole, eikä sinällään luonteessani :) En niitä lähde sen kummemmin erittelemään, koska tiedän, että vika ei ole niissä. Osaksi on huonoa tuuria, kiinnostava mies onkin varattu tms. Mutta yhden asian olen itsessäni huomannut… Itsetuntoni on yleensä ihan hyvä, minulla ei ole vaikeuksia tutustua ihmisiin, ihmiset viihtyvät seurassani. Pystyn suhtautumaan hyvin itseeni ihastuneihin miehiin, en nyrpistele heille, olen parin kanssa nykyisellään ihan hyviä kavereita. He ovat ihastuneet kuulemma valoisaan ja iloiseen luonteeseeni, kivaan ulkonäkööni, eli siis ei pitäisi olla siitä kiinni.
Mutta mitä tapahtuu kun itse kiinnostun jostain miehestä.., itsetuntoni tipahtaa maan tasalle. Minusta tulee ihan eri ihminen. Vaikka en edes kovasti ujostelisikaan, tosin sitäkin kyllä, suurin ongelma on se, että en vain millään voi uskoa, että tuo mies voisi olla kiinnostunut juuri minusta. Oli kiinnostukseni kohde kuka tahansa, en vain usko… Ja myös käyttäydyn sen mukaisesti, mitä ilmeisesti, näin olen ollut huomaavinani. Valitettavasti. En siis missään nimessä anna oman kiinnostukseni näkyä, välttelen kiinnostukseni kohdetta. Minun ei tarvitse kuin nähdä kivan oloinen mies, niin heti ajattelen, että turha vilkaista toista kertaa, ei häntä kiinnostaisi kumminkaan… Näytänkin varmaan ylpeältä ja viileältä. Torjun siis etukäteen mahdollisuuden tulla torjutuksi miehen taholta, enkä anna itselleni mitään mahdollisuutta. Ja samaan aikaan sydämeni huutaa toisen luo, haluaa tulla huomatuksi ja rakastetuksi. Todella turhauttavaa!!
Missä ihmeen vaiheessa olen näin solmuun saanut ajatusmaailmani, milloin olen tämän kuoren saanut rakennettua? Toki pettymyksiä on matkan varrella sattunut, mutta silti.
Onko minulla kohtalotovereita? Auttakkee, mitä mie teen tän ongelman kanssa?
Ja nyt varmaan moni älähtää, täällähän ei itseään saa kehua.., mutta kyllä, oikeasti ulkonäössäni vika ei ole, eikä sinällään luonteessani :) En niitä lähde sen kummemmin erittelemään, koska tiedän, että vika ei ole niissä. Osaksi on huonoa tuuria, kiinnostava mies onkin varattu tms. Mutta yhden asian olen itsessäni huomannut… Itsetuntoni on yleensä ihan hyvä, minulla ei ole vaikeuksia tutustua ihmisiin, ihmiset viihtyvät seurassani. Pystyn suhtautumaan hyvin itseeni ihastuneihin miehiin, en nyrpistele heille, olen parin kanssa nykyisellään ihan hyviä kavereita. He ovat ihastuneet kuulemma valoisaan ja iloiseen luonteeseeni, kivaan ulkonäkööni, eli siis ei pitäisi olla siitä kiinni.
Mutta mitä tapahtuu kun itse kiinnostun jostain miehestä.., itsetuntoni tipahtaa maan tasalle. Minusta tulee ihan eri ihminen. Vaikka en edes kovasti ujostelisikaan, tosin sitäkin kyllä, suurin ongelma on se, että en vain millään voi uskoa, että tuo mies voisi olla kiinnostunut juuri minusta. Oli kiinnostukseni kohde kuka tahansa, en vain usko… Ja myös käyttäydyn sen mukaisesti, mitä ilmeisesti, näin olen ollut huomaavinani. Valitettavasti. En siis missään nimessä anna oman kiinnostukseni näkyä, välttelen kiinnostukseni kohdetta. Minun ei tarvitse kuin nähdä kivan oloinen mies, niin heti ajattelen, että turha vilkaista toista kertaa, ei häntä kiinnostaisi kumminkaan… Näytänkin varmaan ylpeältä ja viileältä. Torjun siis etukäteen mahdollisuuden tulla torjutuksi miehen taholta, enkä anna itselleni mitään mahdollisuutta. Ja samaan aikaan sydämeni huutaa toisen luo, haluaa tulla huomatuksi ja rakastetuksi. Todella turhauttavaa!!
Missä ihmeen vaiheessa olen näin solmuun saanut ajatusmaailmani, milloin olen tämän kuoren saanut rakennettua? Toki pettymyksiä on matkan varrella sattunut, mutta silti.
Onko minulla kohtalotovereita? Auttakkee, mitä mie teen tän ongelman kanssa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
itse löydän sen.
tuo on varmaan sitä kun ikää tulee enemmän niin alkaa miettimään liikaa asioita eteen eikä tee niinkuin nuorempana että antaa mennä vaan,älä seuraavan kerran mieti oletko miehen mielestä tarpeeksi kiinnostava koska todennäköisesti olet kun tullaan jo tekemään tuttavuutta kanssasi ja se on totta ainakin omalla kohdalla että harvoin käy niin että kun itse ihastuu johonkin niin se on molemmin puolista ja taas päinvastoin,jaksamista sinulle. t-mies
siis juma, mulla on ollut aivan sama tilanne ja olen mies. Eli kun olen mennyt ihastumaan, niin samalla olen menettänyt "pelin"
Toisaalta se kertoo herkkyydestä, mikä varmaan on hyvä juttu. Täytyy toivoa, että törmään niihin jotka arvostavat tätä "heikkoutta"
Uskomatonta, kyllä oli kuin ois omaa elämäänsä lukenu! Siis ihan sama juttu. Vielä kun joku keksis vastauksen tuohon meidän pulmaan niin oisin ikionnellinen.
Oisko siinä jostain alitajuntaisesta itsesuojeluvaistosta kyse... (?). Ei ees anna itelleen mahdollisuutta onneen näin kliseisesti sanottuna. Mutta oikeesti kyse on aika paljon että ei ole itsearvostus kohallaan kun ei voi uskoa että joku olisi oikeesti kiinnostunu JUURI MINUSTA, ja vieläpä joku joka itteesäkin kiinnostais.
Mutta sitten kyllä muuten miehiä riittäs vähän joka ikäluokassa,mutta kun ei nappaa ei sitten millään tasolla.....
Ei kait sitä auta muu kuin toivoa että joskus napsahtaa se oikee kohille, tuskin kyllä oikeesti tapahtuu koskaa. Olen jo kohta 30 ja edelleen meen just samoin sekasin kun tapaan kiinnostavan miehen.... eli ei se muutu iän myötä.....
ettei todellakaan ole ainoa näiden ajatustensa kanssa. Helpottaa tavallaan, tietäen, että muut kärsivät samasta ongelmasta, huomaa, ettei ole ainoa "omituinen" tapaus;) Saa ajatuksensa ehkä hiukan terveemmälle tolalle, ei ajattele että tämä on vain ja ainoastaan minun kohdalla näin, maailma on jostain syystä minua vastaan, heh... ;)
Kait se vaatii vaan työtä, päästä eroon negatiivisista ajatuksista. Minullakin monesti päässä pyörii ajatus että en enää ikinä tule löytämään ketään... Se on hyvin hyvin ärsyttävää ja energiaa vievää.
Pitäisi varmaan vähän hellittää ja jättää näiden asioiden ajattelu ja jatkuva pohdiskelu vähemmälle. Aivot pitäisi varmaan heittää narikkaan kun kiinnostuu jostain tyypistä, laittaa itsensä oikeasti likoon ja hypätä vaan matkaan ja katsoa sitten jälkeen päin miten kävi:) Helpommin sanottu kuin tehty, pää on niin paljon helpompaa piilottaa pensaaseen...
Totta on, että parin hyvin kipeän kokemuksen jälkeen sitä on liian arka. Mutta ehkäpä ei pidä heti etukäteen ajatella, että tuonkin ihmisen kohdalla kävisi taas samalla tavalla...
Itse olen kyllä päättänyt, että yritän. En ehkä ryntää seuraavan kiinnostukseni luo tunnustamaan tunteitani, mutta en myöskään anna itseni juosta karkuun. Katsotaan vaikka mitä se katsekontakti ja hymy saisi aikaan, hui.. :)
niinhän sitä aina päättää mutta kun tilanne on sitten ns "käsillä" niin huomaa toistavansa samaa kaavaa. Mullakin on pari tosi paskasta juttua takana ja jotenkin niistä ei vaan jotenkin pääse eroon lopullisesti. Aattelee et se taas menee kuitenkin niin kuin ennenkin...Oli mulla tässä vuosi sitten noin vuoden seurustelu miehen kans joka oli tosi kiltti ja mukava. Mutta.... Kun ei tuntunu miltään, ei sitä ihanaa kutinaa,toisen odotusta tai kosketuksesta nauttimista, no se juttu tavallaan loppui siihen et oltiin liian kaverillisia keskenämme. Mutta kyllä sitä itekkin alkaa miettiä et onko itessä jotain vikaa kun ei voi sitten saada sitä tunnetta aikaseksi kun ois ihan kiva mies vieressä.
Kaippa sitä pitäs vaan yrittää olla ajattelematta noita juttuja, mutta väkisinkin noita tulee aina kelattua mielessään kun alkaa tuota ikääkin olla ja joskus olis kiva saada perhettäkin.... Mutta taitaa jäädä kaukaiseksi haaveeksi näillä näkymin.
Silti oikein hyvää jatkoa ja tsemiä sinulle!!
Oli kyllä jännä lukee tekstiä joka on melkein kuin omasta kynästä.... :)
Aivan kuin minunkin elämästäni! Meitä siis todella on useampiakin.. Ehkä meitä vain on loukattu niin kovasti (pahemmin kuin ymmärrämmekään tällä hetkellä), että kestää aikansa toipua, luottaa ja uskoa taas..