tässä yksi tarina perheväkivallasta lapsen silmin joka sai nuoruutensa kasvaa ilman rakastavia vanhempia.Uskokaa pois tästä kaikesta jää pysyvät syvät arvet jotka sattuvat vielä vuosienkin jälkeen.
Kaikki alkoi jo kun olin n.2v vanha ja vanhempani erosivat, joka yö heräsin äidin huutoihin ja lyöntien ääniin jotka vain jatkuivat ja jatkuivat. Meni vuosia ja sama elämä jatkui, miehet vain vaihtuivat ja joka kerta kun luulin kaiken olevan hyvin niin toisin kävi.
Muistan vieläkin elävästi kun pienenä heräsin äidin huutoon ja juoksin katsomaan. Näky oli karmiva. Verta oli roiskunut joka paikkaan ja hyvä kun tunnistin äitiäni jota sen aikainen isä puoleni hakkasi välittämättä minun läsnäolostani.
Aikaa kului ja mikään ei muuttunut, tässä helvetissä kasvoin ja koitin vain selvitä seuraavaan päivään.Kasvaessa vanhemmaksi aloin menemään riitoihin väliin mutta huonolla menestyksellä. Välillä riita loppui mutta välillä kohde vaihtui minuun ja sain osani. Kun täytin 17v muutin pois kotoa ja rukoilin äitiäni mukaan koska tiesin mitä talossa tapahtui kun olin poissa, mutta jostain syystä ei äiti koskaan tullut luokseni. Meni vuosi ja itse voin jo hiukan paremmin mutta sisälläni sama tuska joka oli ollut kun asuin äitini luona. Tiesin ettei se koskaan häviäisi joten sen kanssa oli opittava vain elämään. Äiti oli minulle tärkeä ihminen jota rakastin yli kaiken ja hän teki vuokseni kaiken minkä olsuhteisiin nähden vain pystyi. ei ole sanoja kuvailemaan tunnetta joka oli meidän välillä, se ainoa asia mikä piti meidät pystyssä läpi tämän.Kunnes tuli päivä ja puhelimeni soi, minua pyydettiin nopeasti äitini talolle ja lähdin saman tien.
en muista koska olisin yhtä nopeasti mutta samalla kaikelta sokeana ajanut äitini talolle. Kun saavuin lähemmäs näin savua joka paikassa ja pelkäsin pahinta.Totta se oli äidin talo paloi enkä voinut enää mitään. en pysty kuvailemaan tunnetta mikä valtasi minut, en varmaan vieläkään sitä voi ymmärtää. Hetkeä myöhemmin poliisi kertoi kaiken minkä tiesi. Isäpuoleni oli ampunut äitini, äidin koirat, kantanut äidin makuuhuoneeseen ja sytyttänyt siitä huoneesta talon palamaan. Ruumiiden asennoista päätellen mies oli ampunut itsensä katsellen kun äitini paloi.
Jokainen voi miettiä minkä kanssa joudun elämään ja millaista elämäni on ollut keskellä helvettiä. Älkää antako omien lastenne tai tulevien lapsienne elämän päätyä edes lähelle tätä. Vain heikko lyö,mutta vain heikompi voi antaa sen anteeksi...
Kaikki alkoi jo kun olin n.2v vanha ja vanhempani erosivat, joka yö heräsin äidin huutoihin ja lyöntien ääniin jotka vain jatkuivat ja jatkuivat. Meni vuosia ja sama elämä jatkui, miehet vain vaihtuivat ja joka kerta kun luulin kaiken olevan hyvin niin toisin kävi.
Muistan vieläkin elävästi kun pienenä heräsin äidin huutoon ja juoksin katsomaan. Näky oli karmiva. Verta oli roiskunut joka paikkaan ja hyvä kun tunnistin äitiäni jota sen aikainen isä puoleni hakkasi välittämättä minun läsnäolostani.
Aikaa kului ja mikään ei muuttunut, tässä helvetissä kasvoin ja koitin vain selvitä seuraavaan päivään.Kasvaessa vanhemmaksi aloin menemään riitoihin väliin mutta huonolla menestyksellä. Välillä riita loppui mutta välillä kohde vaihtui minuun ja sain osani. Kun täytin 17v muutin pois kotoa ja rukoilin äitiäni mukaan koska tiesin mitä talossa tapahtui kun olin poissa, mutta jostain syystä ei äiti koskaan tullut luokseni. Meni vuosi ja itse voin jo hiukan paremmin mutta sisälläni sama tuska joka oli ollut kun asuin äitini luona. Tiesin ettei se koskaan häviäisi joten sen kanssa oli opittava vain elämään. Äiti oli minulle tärkeä ihminen jota rakastin yli kaiken ja hän teki vuokseni kaiken minkä olsuhteisiin nähden vain pystyi. ei ole sanoja kuvailemaan tunnetta joka oli meidän välillä, se ainoa asia mikä piti meidät pystyssä läpi tämän.Kunnes tuli päivä ja puhelimeni soi, minua pyydettiin nopeasti äitini talolle ja lähdin saman tien.
en muista koska olisin yhtä nopeasti mutta samalla kaikelta sokeana ajanut äitini talolle. Kun saavuin lähemmäs näin savua joka paikassa ja pelkäsin pahinta.Totta se oli äidin talo paloi enkä voinut enää mitään. en pysty kuvailemaan tunnetta mikä valtasi minut, en varmaan vieläkään sitä voi ymmärtää. Hetkeä myöhemmin poliisi kertoi kaiken minkä tiesi. Isäpuoleni oli ampunut äitini, äidin koirat, kantanut äidin makuuhuoneeseen ja sytyttänyt siitä huoneesta talon palamaan. Ruumiiden asennoista päätellen mies oli ampunut itsensä katsellen kun äitini paloi.
Jokainen voi miettiä minkä kanssa joudun elämään ja millaista elämäni on ollut keskellä helvettiä. Älkää antako omien lastenne tai tulevien lapsienne elämän päätyä edes lähelle tätä. Vain heikko lyö,mutta vain heikompi voi antaa sen anteeksi...
Vastaukset 4
Vanhimmat
elämäsi matkalla.
Oli hyvä kun kirjoit tuon tarinasi. Toivottavasti äidit jotka antavat pahoinpidellä itseään ymmärtäisivät mistä viime kädessä on kyse kun suostuu alistettavaksi luullen että kaikki vielä muuttuu paremmaksi, ei muutu...
Minun elämäni on onneksi hyvin nyt koska tajusin lähteä liitosta jossa jouduin henkisen ja fyysisen väkivallan uhriksi ja tosiaan pelastin itseni ja lapseni.
joutua kokemaan tupollaista kuin sinä!!! Toivottavasti näette vielä jonain päivänä äitis kanssa. Mikään ei ole kuitenkaan myöhäistä, voit tehdä asioille siinä vaiheessa paljon kun sinulla on omia lapsia. Älä koskaan anna KENENKÄÄN satuttaa itseäsi tai heitä!!!
Toivottavasti tämän tarinan kautta kaikki lähisuhdeväkivallassa elävät äidit saavat voimia suojellakseen omia lapsiaan ja ratkaisemaan tilanteen niin ettei lasten tarvitse nähdä, kuulla eikä tuntea väkivaltaa ympäristössään.Elinolot eivät korvaa loppupeleissä lasten turvallisuutta, heitä on suojeltava!!ja heidän vuokseen on tehtävä kaikkensa, että he voisivat tasapainoisesti. Lasten etu on myös lyötyjen etu!
siis niin pahoillani! miten joku ihminen voi olla niin sydämmetön! olen pahoillani, mutta (minusta se mies sai kuolla) koska suomessa ei voi olla koko elämäänsä vankilassa, nyt se mies mätänee helvetissä, ja äitisi on kauniina enkelinä taivaassa suojelemassa sinua