Poikani avovaimon vanhemmat tuppaavat jatkuvasti kylään, haastavat tansseihin yms. Vaikeus on nyt siinä ettei miehelläni ja minulla ole halua ottaa niitä ystäviksemme. Ei olla yhtään samalla aaltopituudella. Ystävänsä saa valita, sukulaiset (pojan vaimon suku) annetaan.
Pojan anoppi ja appi
Pojan äiti
71735
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
en osaa neuvoa sillä tilanteeni on päinvastainen. Meillä on vävyn vanhempiin todella läheiset välit. Olemme riittävän samansorttisia. Meillä on pitkälti samat arvot. Ja nyt meillä on yhteiset lapset. Pidän vävyäni omanani ja he miniäänsä tyttärenään. Joten mitä tässä sitten voi muuta kuin olla "samaa porukkaa". Myös nuoret arvostavat helppoa tilannetta. Minulla on vielä poika kotona, joka ei vielä seurustele. Joskus mietin, miten hänen kanssaan asia aikonaan menee. Oma tavoitteeni on sama mutkattomuus kuin vävyn ja hänen porukoidensa suhteen. Teen kaikkeni, että mahdollinen tuleva miniä tuntee olevansa tervetullut, kysehän on silloin poikani rakkaimmasta ihmisestä.
Ystäväni mäkin saan valita, anoppi on ikävä kyllä tullut naimakaupan mukana eikä sisältänyt palautusoikeutta.
Änkeävätkö poikasi appivanhemmat TEIDÄN luoksenne, se on jo tosi hullua, näistä omien lasten luokse änkeäjistä onkin jo kuultu.
Miksi ihmeessä he niin tekevät, onko mitään käsitystä? Jotenkin psykopaattisen sosiaalisia? Asutteko maalla vai kaupungissa, olen kuullut, että maalla on vaikeampaa torjua pistäytyjiä. Kieltämättä tuntuu hiukan huonostikasvatetulta jollei päästä tuttuja visiteeraajia ovesta sisään - mutta mikäli ovat tosiaan maanvaivoiksi asti, ei kai muuta voi tehdä.
Minun on vaikea kuvitella tilannetta, että kotiini pelmahtaisi vieraita kutsumatta, mutta asunkin kaupungissa. Kaupungissa taas monet valittavat yksinäisyyttä (en minä, kutsuttuja vieraita on kyllin) sekä spontaanisuuden puutetta, kukaan ei tule kylään kutsumatta... Saavutammeko koskaan ihannetta :D
Asumme maalla. Tykkäämme miniästämme ja pojan appivanhemmat vävystään. On ihan hyvä että tulemme toimeen appivanhempienkin kanssa. He pitävät meitä ystävinään. Silloin kun me lähdetään ns. viihteelle eivät he ole oikeaa seuraa. On tää kai turhaa nipotusta...
tosiaan nipotetaan...! hoh hoijakkaa, etkö voi sitten laukasta suoraan, ettei kiinnosta, jos kerran olet tollanen!
sillä pienet asiat ne nimenomaan ärsyttävät ja tekevät toisinaan elämsätä hankalan. Ja mukaan tuppaantumisen kestää jos se tapahtuu kerran, mutta jollei minnekään enää uskalla lähteä varsinkaan pienissä ympyröissä, niin onhan se kamalaa.
Ei voi neuvoa kuin keksimään diplomaattisia karkotuskonsteja, sillä ei riitakaan ole hyvästä.
Naisten vaivoista löytyy muuten todella usein apu lähes joka tilanteeseen, niihin voi aina viitata hämärästi jollei halua lähteä jonnekin tai tehdä jotain - testattu on :)
Puolisonsa voi valita ja oman sukunsa seassa on kasvanut, joten heidät on helppo hyväksyä. Itselläni on varmaan ihan kohtalainen anoppi, mutta elämme täysin eri maailmoissa. Ongelma on siinä, että kyse on täysin ventovieraasta ihmisestä, jonka kanssa pitäisi tulla toimeen yhtä hyvin rakkaimpiensa kanssa. Täysin mahdoton yhtälö ainakin minulle.