Mykkäkoulutusta

Onko muilla kokemuksia suhteesta jossa toinen ratkoo asioita hiljaa mielessään ja toinen tuo kaiken julki ja haluaa analysoida asioita?

Minä olen ääneenajattelija, jos joku asia tuntuu huonolta, tuon sen esiin, kärkevästikin. Olen kyllä tietoisesti koittanut vähän karsia ulosantiani, en enää sano heti mitä mieleen tulee. Puoliskoni taas harvemmin antaa palautetta ääneen, sen paremmin positiivisista kuin negatiivisistakaan asioista. Jokaisella on omat keinonsa käsitellä ja ilmaista asioita, ei siinä mitään, mutta riitatilanteita tulee tämän takia mielestäni enemmän kuin olisi tarpeen ja toisaalta niiden selvittelykin hankaloituu tämän takia. Puoliskoni saattaa hautoa jotain asiaa pitkäänkin, kasvattaa korkoa asialle mielessään ja sitten jossain vaiheessa tilanne käy hänellä ylitsepääsemättömäksi ja hän sanoo ilman mitään ennakkovaroituksia että haluaa erota (näin on käynyt 2 krt puolentoista vuoden aikana). Molemmilla kerroilla olen ollut kuin puulla päähän lyöty, meillähän meni hyvin. Ja syy on jokin käytännön asia, joka saadaan sitten lopulta sovittua eikä mies sitten haluakaan erota. Ja jos minua häiritsee jokin hänen käytöksessään ja sanon sen tapani mukaan suoraan, niin hän ei sano mitään vaan alkaa mököttää. Ilmeisesti nämäkin riidat varastoituvat mieleen vaikka nekin on aina sovittu. Silti en voi tietää että tuliko kaikki sanottua kun hän ei puhu.

Tämä on perinteinen asetelma, tiedän. Nainen puhuu, mies on hiljaa. Mutta en minä haluaisi tätä näin. Olen yrittänyt olla sanomattakin asiasta joka ei ole minusta hyvin, mutta hän huomaa heti että jokin on vialla ja kysyy että mikä on. Enkä sitten enää pysty olemaan hiljaa. En pysty esittämään että kaikki on hyvin ennenkuin olen päässyt puimaan asiaa enkä malta pitkään mököttääkään. Olen niin lyhytvihainen.

Muuten meillä menee hyvin. En näe perustetta erota tämän takia, mutta kaipaisin muiden näkökulmia asiaan. Onko kukaan samassa tilanteessa? Miten olette toimineet? Oletteko päässeet lähemmäs tasapainoa?