Yksin ja onneton

Minulle alkoholi on jännä juttu. En viihdy kännissä, se nousee helposti päähän, toisinaan itken ihan turhasta (45v.). Alkoholi ei yksinkertaisesti sovi, kuin "hyvässä Seurassa", siksi vältän kännejä.

Alkoholi todella vain siirtää .. ajatuksia.
En näe mitään kännäämistä puoltavaa ideaa.

Minulla myös musa ja liikkuminen, kuntoilu päivittäin. Mottona: Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Huomenna kaikki saattaa olla toisin!

...kun ei saata huomata etten ole kotona, paitsi jos ruokaa ei ole...

Meikäläinen on kasvatettu siten, että "kaveria" ei jätetä" - vahvalla vastuuntunnolla - uskon noin sanotusti "pyhään avioliittoon". Ja on minulla omakin elämä, pakkohan sitä on olla että jaksaa. On omat harrastukset ja sosiaaliset suhteet. Mutta kun ongelma on siinä, että koen mieheni olevan minun paras ja rakkain kaveri sen lisäksi että hän on aviomieheni. Näin ollen en koe saavani muilta ystävyys suhteilta sitä, mitä kaipaan mieheltäni - aikaa olla yhdessä ja tehdä asioita yhdessä - ei muut ystävät sitä korvaa.

Joku tuossa heitti epäilyksen toisesta naisesta, mutta kun näin ei ole. Mistäkä tiedän - tunnen mieheni, ei hän pysty sellaiseen - ja miksiköhän - siksi että minä olen kuitenkin se hänen "elämänsä nainen". Olemme toistemme "sielun peilit" - ihan alusta lähtien olleet. Meillä on rakkautta molemmilla, mutta työnarkomania on sairaus ja kierre, mistä on vaikea tulla ulos. Olemme kai molemmat solmussa, ja pelkäänkin että jotain tapahtuu ennen kuin solmu aukeaa (tarkoitan mieheni terveyttä).

Näin se on - tämän miehen minä olen aikoinani kelpuuttanut ja hänelle kelvannut...elämän loppuun asti.

solmussa kirjoitti:

...kun ei saata huomata etten ole kotona, paitsi jos ruokaa ei ole...

Meikäläinen on kasvatettu siten, että "kaveria" ei jätetä" - vahvalla vastuuntunnolla - uskon noin sanotusti "pyhään avioliittoon". Ja on minulla omakin elämä, pakkohan sitä on olla että jaksaa. On omat harrastukset ja sosiaaliset suhteet. Mutta kun ongelma on siinä, että koen mieheni olevan minun paras ja rakkain kaveri sen lisäksi että hän on aviomieheni. Näin ollen en koe saavani muilta ystävyys suhteilta sitä, mitä kaipaan mieheltäni - aikaa olla yhdessä ja tehdä asioita yhdessä - ei muut ystävät sitä korvaa.

Joku tuossa heitti epäilyksen toisesta naisesta, mutta kun näin ei ole. Mistäkä tiedän - tunnen mieheni, ei hän pysty sellaiseen - ja miksiköhän - siksi että minä olen kuitenkin se hänen "elämänsä nainen". Olemme toistemme "sielun peilit" - ihan alusta lähtien olleet. Meillä on rakkautta molemmilla, mutta työnarkomania on sairaus ja kierre, mistä on vaikea tulla ulos. Olemme kai molemmat solmussa, ja pelkäänkin että jotain tapahtuu ennen kuin solmu aukeaa (tarkoitan mieheni terveyttä).

Näin se on - tämän miehen minä olen aikoinani kelpuuttanut ja hänelle kelvannut...elämän loppuun asti.

Lue lisää

luuli etten ole ollut muitten kanssa , mutta niin vain kävi 15 v jälkeen enkä pettäny sillävälillä yhtään kertaan

minunkin eukko kirjoitti:

luuli etten ole ollut muitten kanssa , mutta niin vain kävi 15 v jälkeen enkä pettäny sillävälillä yhtään kertaan

No sehän on sitten ollut sinun typeryyttäsi kun petit. Meidän suhteessa tietenkin minulla on menetettävää jos näin kävisikin, mutta suurin menetettävä se olisi miehelle. Minä olen kuitenkin siunattu sillä suomalaisella sisulla, ja olen aina ollut se "vahva peruskallio" vaikka täällä ruikutankin.Elämä ei ole koskaan herkällä kädellä huitaissut, mutta jaloille olen aina päässyt, ja vähästä en lannistu - enkä tule lannistumaan!

ole olemassa omaa elämää,

Se on naisen ja äidin rooli,
ja siihen on suostunut kun perheeseen on sitoutunut.

eli niin kauan kuin on ns: itsestään selvyys se "kumppani" kaveri miten nyt kuvaatkin. Niin olet "itsestään selvyys". JA silloin elämän voi täyttää vaikka työllä tai muulla kun se kumppani on kuin polkupyörä telineessä. Tai lamppu katossa.

Heti kun se ei olekkaan samalla totutulla paikalla mies tai nainen alkaa näkemään vaivaa asian puolesta. Alussa on pitkiäkin aikoja näyteltävä välinpitämättömyyttä, että saisi selville kumpi etsii ja ketä. Ja täten tulisis se voittaja esiin. Tuota leikkiä jotkut jatkaa kokoelämänsä jotkut eivät.

kuin nainenkin kirjoitti:

eli niin kauan kuin on ns: itsestään selvyys se "kumppani" kaveri miten nyt kuvaatkin. Niin olet "itsestään selvyys". JA silloin elämän voi täyttää vaikka työllä tai muulla kun se kumppani on kuin polkupyörä telineessä. Tai lamppu katossa.

Heti kun se ei olekkaan samalla totutulla paikalla mies tai nainen alkaa näkemään vaivaa asian puolesta. Alussa on pitkiäkin aikoja näyteltävä välinpitämättömyyttä, että saisi selville kumpi etsii ja ketä. Ja täten tulisis se voittaja esiin. Tuota leikkiä jotkut jatkaa kokoelämänsä jotkut eivät.

Lue lisää

Samanlaisia ongelmia täällä. Olen lopen kyllästynyt, koska olemme olleet yhdessä n.20 vuotta ja arki on välillä ankarastikin koetellut.
Mies ei huomioi minua mitenkään vaan olen kuin huonekalu, joka kuuluu kalustoon.
Kyllä tässä alkaa vakavasti miettimään että pitäisikö kestää vielä toiset 20 vuotta vai alkaa etsiä onnea ja rakkautta muualta kun kotona ei saa minkäänlaista hellyyttä tai huomionosoituksia ( esim. kukkasia tms..)
Ihminen se olen minäkin enkä mikään huonekalu.

meilläkkiii kirjoitti:

Samanlaisia ongelmia täällä. Olen lopen kyllästynyt, koska olemme olleet yhdessä n.20 vuotta ja arki on välillä ankarastikin koetellut.
Mies ei huomioi minua mitenkään vaan olen kuin huonekalu, joka kuuluu kalustoon.
Kyllä tässä alkaa vakavasti miettimään että pitäisikö kestää vielä toiset 20 vuotta vai alkaa etsiä onnea ja rakkautta muualta kun kotona ei saa minkäänlaista hellyyttä tai huomionosoituksia ( esim. kukkasia tms..)
Ihminen se olen minäkin enkä mikään huonekalu.

Lue lisää

Mainitsit noista kukkasista, niin kuin minäkin aiemmin. Mikä helvetti se on kun mies ei tajua, että ei ne kukat siinä pääasia ole kun akka nalkuttaa, ettet edes kukkia tuo.Ei minun kohdalla kyse ole oikeasti niistä kukista, vaan siitä huomiosta jota minä haluaisin.Että minutkin huomioitaisiin - yllätettäisiin jollain normaalista poikkeavalla tavalla. Ei sen tarvitse olla mitään suurta, eikä rahalla hankittua. Se voisi minun kohdallani olla spontaanisti sanottu kommentti esimerkiksi siitä, että onpas vaimo laittanut hyvää ruokaa. Niitä sanoja kun ei mieheltä ole koskaan spontaanisti kuulunut. Joskus tuntuu että se on ihan sama mitä se suuhunsa lapppaa, vaikka vanhaa kengänpohjaa tarjoaisin.

Ja jos minä oikeasti olen ymmärtänyt, niin miehen mielestä se huomio ja osoitus siitä rakkaudesta on se, kun se pitkää päivää raataa, ja tuo sitä leipää pöytään.Minua se taas loukkaa pirusti, koska itse olin yli 20 v. työelämässä mukana tehden raskasta kolmivuorotyötä. En minä sitä työtä rakkaudesta ketään kohtaan tehnyt, vaan siksi että se kuuluu elämään, ja on itsestäänselvä asia, kun töitä kerran on saatavilla.

Kai meissä naisissa ja miehissä on sitten se "pieni ero", vaikken minä sitä ymmärräkkään, koska olen saanut tasa-arvoisen kasvatuksen. Ja siksi kai tässä kapinoinkin - ja taas valitan...Joskus vain tuntuu se mitta täyttyvän, kyllähän tästä ylös taas noustaan vaikka elämänhalua ja -iloa ei tällä hetkellä tunnukkaan.

solmussa kirjoitti:

Mainitsit noista kukkasista, niin kuin minäkin aiemmin. Mikä helvetti se on kun mies ei tajua, että ei ne kukat siinä pääasia ole kun akka nalkuttaa, ettet edes kukkia tuo.Ei minun kohdalla kyse ole oikeasti niistä kukista, vaan siitä huomiosta jota minä haluaisin.Että minutkin huomioitaisiin - yllätettäisiin jollain normaalista poikkeavalla tavalla. Ei sen tarvitse olla mitään suurta, eikä rahalla hankittua. Se voisi minun kohdallani olla spontaanisti sanottu kommentti esimerkiksi siitä, että onpas vaimo laittanut hyvää ruokaa. Niitä sanoja kun ei mieheltä ole koskaan spontaanisti kuulunut. Joskus tuntuu että se on ihan sama mitä se suuhunsa lapppaa, vaikka vanhaa kengänpohjaa tarjoaisin.

Ja jos minä oikeasti olen ymmärtänyt, niin miehen mielestä se huomio ja osoitus siitä rakkaudesta on se, kun se pitkää päivää raataa, ja tuo sitä leipää pöytään.Minua se taas loukkaa pirusti, koska itse olin yli 20 v. työelämässä mukana tehden raskasta kolmivuorotyötä. En minä sitä työtä rakkaudesta ketään kohtaan tehnyt, vaan siksi että se kuuluu elämään, ja on itsestäänselvä asia, kun töitä kerran on saatavilla.

Kai meissä naisissa ja miehissä on sitten se "pieni ero", vaikken minä sitä ymmärräkkään, koska olen saanut tasa-arvoisen kasvatuksen. Ja siksi kai tässä kapinoinkin - ja taas valitan...Joskus vain tuntuu se mitta täyttyvän, kyllähän tästä ylös taas noustaan vaikka elämänhalua ja -iloa ei tällä hetkellä tunnukkaan.

Lue lisää

Niin tästä huomioimisesta.
Miten huomioit miestäsi?
Työnteosta ,pidät itse sitä vain itsestään selvyytenä samoin kuin miehesi ruuanlaitoa. Olisitko oikeasti tyytyväinen jos sitä rahaa olisi vähemän?
Minusta asia on niin että kyllä suhteessa pätee sanonta" niin metsä vastaa kun sinne huudetaan" Jos haluat huomiota niin huomioi toista, toinen asia puhukaa.
Etkä saa huomiota vaatimalla vaan antamalla sitä itse.
Jotenkin teksteistäsi tulee selainen kuva että et kunnioita enää häntä, ja toinen myös vaistoaa sen, työ kun voi olla myös pakopaikka jos kotona oleminen ahdistaa.

solmussa kirjoitti:

Mainitsit noista kukkasista, niin kuin minäkin aiemmin. Mikä helvetti se on kun mies ei tajua, että ei ne kukat siinä pääasia ole kun akka nalkuttaa, ettet edes kukkia tuo.Ei minun kohdalla kyse ole oikeasti niistä kukista, vaan siitä huomiosta jota minä haluaisin.Että minutkin huomioitaisiin - yllätettäisiin jollain normaalista poikkeavalla tavalla. Ei sen tarvitse olla mitään suurta, eikä rahalla hankittua. Se voisi minun kohdallani olla spontaanisti sanottu kommentti esimerkiksi siitä, että onpas vaimo laittanut hyvää ruokaa. Niitä sanoja kun ei mieheltä ole koskaan spontaanisti kuulunut. Joskus tuntuu että se on ihan sama mitä se suuhunsa lapppaa, vaikka vanhaa kengänpohjaa tarjoaisin.

Ja jos minä oikeasti olen ymmärtänyt, niin miehen mielestä se huomio ja osoitus siitä rakkaudesta on se, kun se pitkää päivää raataa, ja tuo sitä leipää pöytään.Minua se taas loukkaa pirusti, koska itse olin yli 20 v. työelämässä mukana tehden raskasta kolmivuorotyötä. En minä sitä työtä rakkaudesta ketään kohtaan tehnyt, vaan siksi että se kuuluu elämään, ja on itsestäänselvä asia, kun töitä kerran on saatavilla.

Kai meissä naisissa ja miehissä on sitten se "pieni ero", vaikken minä sitä ymmärräkkään, koska olen saanut tasa-arvoisen kasvatuksen. Ja siksi kai tässä kapinoinkin - ja taas valitan...Joskus vain tuntuu se mitta täyttyvän, kyllähän tästä ylös taas noustaan vaikka elämänhalua ja -iloa ei tällä hetkellä tunnukkaan.

Lue lisää

Kyllä minä yritän huomioida ja helliä ja halia miestäni mutta vastaus On: älä viitsi, mua väsyttää. No, ole nyt kunnolla jne..
Olenkin ruvennut vakavasti harkitsemaan että pitääkö sitä hellyyttä lähteä maailmalta hakemaan kun sitä ei kotoa saa.
Olisi ihanaa olla haluttu ja hellittävänä. Hellyyttä ei kotóa heru.. ehkä muualta sitten. En ihmettele että myös naiset voivat pettäää nykyään, kyllä ihminen kaipaa hellyyttä ja rakkautta, sitähän usein saa sitten niiltä "salarakkailta"...

saman kokenut...ainoa vaihtoehto oli ero.
Elämä helpotti vaikka olikin alussa tosi rankkaa.
Ja ex-mies on edelleen entisensä,työnarkomania on sairaus siinä kuin riippuvuus mihin tahansa
muuhunkin...valitettavasti.
Omia tunteita pitää kuunnella ne kertoo totuuden,
ja niiden pohjalta pitää tehdä omat ratkaisut.

meilläkkiii kirjoitti:

Samanlaisia ongelmia täällä. Olen lopen kyllästynyt, koska olemme olleet yhdessä n.20 vuotta ja arki on välillä ankarastikin koetellut.
Mies ei huomioi minua mitenkään vaan olen kuin huonekalu, joka kuuluu kalustoon.
Kyllä tässä alkaa vakavasti miettimään että pitäisikö kestää vielä toiset 20 vuotta vai alkaa etsiä onnea ja rakkautta muualta kun kotona ei saa minkäänlaista hellyyttä tai huomionosoituksia ( esim. kukkasia tms..)
Ihminen se olen minäkin enkä mikään huonekalu.

Lue lisää

on aina tehnyt... niinkuin haluaa...

Vain sinä päätät omista haluistasi ja Teoistasi.

solmussa kirjoitti:

Mainitsit noista kukkasista, niin kuin minäkin aiemmin. Mikä helvetti se on kun mies ei tajua, että ei ne kukat siinä pääasia ole kun akka nalkuttaa, ettet edes kukkia tuo.Ei minun kohdalla kyse ole oikeasti niistä kukista, vaan siitä huomiosta jota minä haluaisin.Että minutkin huomioitaisiin - yllätettäisiin jollain normaalista poikkeavalla tavalla. Ei sen tarvitse olla mitään suurta, eikä rahalla hankittua. Se voisi minun kohdallani olla spontaanisti sanottu kommentti esimerkiksi siitä, että onpas vaimo laittanut hyvää ruokaa. Niitä sanoja kun ei mieheltä ole koskaan spontaanisti kuulunut. Joskus tuntuu että se on ihan sama mitä se suuhunsa lapppaa, vaikka vanhaa kengänpohjaa tarjoaisin.

Ja jos minä oikeasti olen ymmärtänyt, niin miehen mielestä se huomio ja osoitus siitä rakkaudesta on se, kun se pitkää päivää raataa, ja tuo sitä leipää pöytään.Minua se taas loukkaa pirusti, koska itse olin yli 20 v. työelämässä mukana tehden raskasta kolmivuorotyötä. En minä sitä työtä rakkaudesta ketään kohtaan tehnyt, vaan siksi että se kuuluu elämään, ja on itsestäänselvä asia, kun töitä kerran on saatavilla.

Kai meissä naisissa ja miehissä on sitten se "pieni ero", vaikken minä sitä ymmärräkkään, koska olen saanut tasa-arvoisen kasvatuksen. Ja siksi kai tässä kapinoinkin - ja taas valitan...Joskus vain tuntuu se mitta täyttyvän, kyllähän tästä ylös taas noustaan vaikka elämänhalua ja -iloa ei tällä hetkellä tunnukkaan.

Lue lisää

Joskus saattaa väsymys esimerkiksi olla syy, miksi ei tule huomioitua. Jos pää on täynnä työelämän ongelmia, tai kroppaa särkee jostain syystä, silloin rakkaan läsnäolo sanoittakin rauhoittaa.

Mies ei välttämättä puheesta ymmärrä eikä jaksa sillä tavalla höpistä asioista kuin nainen.

Mitkä viikonloput - usko tai älä mutta sehän on töissä!

Mäne itte marttakerhoon / kylpylään pönttöuuno! Että pisti vihaksi, voiko olla näin typeriä ihmisiä - lue noita minun viestejä niin tiedät mitä minä teen täällä marttyyrina ollessani / mitä minä toivoisin. Jos mies tekee 14 - 18 tuntistakin työpäivää, ja on jopa viikonloppuisinkin aina osittain töissä, niin millonka se tätä "pikku vaimon" kotia hoitaa?

Tiedoksi muutenkin, tässä marttyyrina ollessani hankin uuden koulutuksen (näiden pikku vaimon työn lisäksi) - ajoin lähemmäs 3 vuotta 220 km päivittäin - että hanki sitten oma elämä! Ja sille uunolle joka puuttui mieheni alkoholin käyttöön vapaa-aikana - joo minun tauttahan se tietysti juo. Jouluaattokin oli hyvä esimerkki, töistä soittelivat useamman kerran sille - oli pakko ottaa viinapaukku, koska ei ilennyt sanoa puhelimessa ettei halua tulla töihin - oli paljon helpomapaa sanoa, että olen ottanut viinaa - tämä on sitä työnarkomaniaa!!!!!

Miksi ihmeessä nämä kirjoittelut menevät aina näin - kun ketä ahdistaa, ja purkaa tunteitaan tälle palstalle, niin aina joku hyökkää vastaan. Tulee tunne että aina täytyy puolustautua - että joo vikahan onkin minussa. Onko niin kauhean vaikeaa antaa toiselle myötätuntoa, tai jos huomaa jotain hämminkiä toisen kirjoituksessa, eikö sitä asiaaa voida kauniisti ilmaista.

Minä nyt ihmisenä olen kuitenkin vahva, eikä minua typerät kirjoitukset saa kuin vähän kiehahtamaan, mutta onhan täällä varmaan ihmisiä joiden hätä on todella suuri, ja toisen sanat saattavat satuttaa vieläkin lisää.Enkä minä omasta mielestäni ole miestänikään haukkunut ja parjannut tällä palstalla, koska rakastan häntä kuitenkin - olen tilittänyt vain omia tuntemuksiani. Rauhaa immeiset!

solmussa kirjoitti:

Mäne itte marttakerhoon / kylpylään pönttöuuno! Että pisti vihaksi, voiko olla näin typeriä ihmisiä - lue noita minun viestejä niin tiedät mitä minä teen täällä marttyyrina ollessani / mitä minä toivoisin. Jos mies tekee 14 - 18 tuntistakin työpäivää, ja on jopa viikonloppuisinkin aina osittain töissä, niin millonka se tätä "pikku vaimon" kotia hoitaa?

Tiedoksi muutenkin, tässä marttyyrina ollessani hankin uuden koulutuksen (näiden pikku vaimon työn lisäksi) - ajoin lähemmäs 3 vuotta 220 km päivittäin - että hanki sitten oma elämä! Ja sille uunolle joka puuttui mieheni alkoholin käyttöön vapaa-aikana - joo minun tauttahan se tietysti juo. Jouluaattokin oli hyvä esimerkki, töistä soittelivat useamman kerran sille - oli pakko ottaa viinapaukku, koska ei ilennyt sanoa puhelimessa ettei halua tulla töihin - oli paljon helpomapaa sanoa, että olen ottanut viinaa - tämä on sitä työnarkomaniaa!!!!!

Miksi ihmeessä nämä kirjoittelut menevät aina näin - kun ketä ahdistaa, ja purkaa tunteitaan tälle palstalle, niin aina joku hyökkää vastaan. Tulee tunne että aina täytyy puolustautua - että joo vikahan onkin minussa. Onko niin kauhean vaikeaa antaa toiselle myötätuntoa, tai jos huomaa jotain hämminkiä toisen kirjoituksessa, eikö sitä asiaaa voida kauniisti ilmaista.

Minä nyt ihmisenä olen kuitenkin vahva, eikä minua typerät kirjoitukset saa kuin vähän kiehahtamaan, mutta onhan täällä varmaan ihmisiä joiden hätä on todella suuri, ja toisen sanat saattavat satuttaa vieläkin lisää.Enkä minä omasta mielestäni ole miestänikään haukkunut ja parjannut tällä palstalla, koska rakastan häntä kuitenkin - olen tilittänyt vain omia tuntemuksiani. Rauhaa immeiset!

Lue lisää

kuulostaa siltä, että sinun miehesi on ihmissuhdekapasiteetiltaan ja muutenkin loppuun palamisen partaalla. hän ei varmaankaan itse sitä todellakaan näe. jos ei hän tuota työtahtia (ja viinanottoa) pysäytä, niin se loppuu kun terveys pettää.

sitä odotellessa, sellainen radikaali herätys voisi olla se, että laitat kuukauden ajan viikonloppuisin meikit naamaan ja tanssihameen päälle ja lähdet "hulmuamaan". (ostat uusia vaatteita ja ehdottomasti uuden hajuveden). istut sitten kapakassa sinnillä yksin yhden illan viikossa (ei tyttökavereitakaan mukaan). sellaista miestä ei olekaan, joka ei ala epäilemään, että on kilpailija reviirillä. se avaa luutuneimmankin miehen silmät. kun mies alkaa käydä rauhattomaksi ehdotat parisuhteenhoitoviikonloppua. otat hepenet ja muut mukaan viikonlopuksi ja sanot että haluat parisuhteen takaisin ja puhumisen ja korkin kiinni.

Tuo sinun riehumisesi on jo niin tutuksi tullut ilmio ettet edes, omien sanojesi mukaan, halua sita muuttaa.
Mutta, tiedatko, se on taydellisen tarpeetonta energian tuhlausta.Eika varmasti kovin kaunista katseltavaa lapsillesi tai miehellesi. Tuo energia olisi paljon paremmin kaytetty rakentavaan kaytokseen.

Mita taas tulee yllatysvierailuun miehesi tyopaikalla, Suomi on sen verran pieni maa ettei han yhden 24 tunnin aikana liian kauas ennata, ainakaan niin kauas ettetko sina hanta loytaisi jos todella sita haluaisit.

Toisaalta, vanha kaytostapa-oli se sitten kuinka epamiellyttava ja tuhoava tahaansa- on helpompi kuin muuttaa sita uuteen. Vaikkakin se pidemmalla tahtaimella olisikin niin paljon terveempi ja rakentavampi. Mutta se taas vaatii ylimaaraista aivotyota joka on sita kaikista vaikeinta.

/// kirjoitti:

Tuo sinun riehumisesi on jo niin tutuksi tullut ilmio ettet edes, omien sanojesi mukaan, halua sita muuttaa.
Mutta, tiedatko, se on taydellisen tarpeetonta energian tuhlausta.Eika varmasti kovin kaunista katseltavaa lapsillesi tai miehellesi. Tuo energia olisi paljon paremmin kaytetty rakentavaan kaytokseen.

Mita taas tulee yllatysvierailuun miehesi tyopaikalla, Suomi on sen verran pieni maa ettei han yhden 24 tunnin aikana liian kauas ennata, ainakaan niin kauas ettetko sina hanta loytaisi jos todella sita haluaisit.

Toisaalta, vanha kaytostapa-oli se sitten kuinka epamiellyttava ja tuhoava tahaansa- on helpompi kuin muuttaa sita uuteen. Vaikkakin se pidemmalla tahtaimella olisikin niin paljon terveempi ja rakentavampi. Mutta se taas vaatii ylimaaraista aivotyota joka on sita kaikista vaikeinta.

Lue lisää

Mailmaahan ei rakennettu yhdessä yössä - vai mitä? Ei se persoonakaan ole rakentunut yhden yön aikaan - ja usko vain huviksesi että jos minulta tuo sinun sanomasi "riehuminen" häviäisi, niin taitaisi mies ja nuoriso minut pistää hoitoon. Ja taitaisi se mies kulta lähteä nostelemaan - minun pippuriseen, värikkääseen ja osittain dramaattiseen luonteeseehan se aikoinaan ihastuikin. Ja on se muuten kumma kun ikää tulee lisää, niin sitä itsekkin alkaa hyväksymään niitä omia luonteenpiirteitä joista on joutunut elämänsä varrella osittain kärsimäänkin. Ja senkin sitä on hyväksynyt, että ne luonteenpiirteet ei kaikkia miellytä - so what - itsehän minä itseni kanssa elän, viis ulkopuolisista. Eikä mieskään niitä halua muuttaa, vaikka sanookin joskus niitä rasittavaksi - haluaa pitää kuitenkin ennallaan luonteeni. Että kyllä keskusteltu on.

Siitä sisusta sitten - miksi hitossa sitä pitäisi heti alkaa eroamaan, kun elämä ei olekaan ruusuilla tanssimista? Kun sitä rakkautta on kuitenkin olemassa, vaikka parisuhteessa on ongelmia. En minä missään vaiheessa ole todennut, että olisin niin pahassa jamassa että erota pitäisi - huomiotahan minä vain haluaisin, ja miehen pois siitä omasta työkiireestään. Se työpaikka ei muuten ole aina Suomen rajojen sisällä - vaikka kyllähän minä sinne rajojen ulkopuolellekkin perästä pääsisin jos haluaisin. Vaan kun en ole niin hullu että yhden helvetin termospullon takia sinne perästä juoksentelisin (varsinkin kun miehen maha on jo muutenkin kuralla siitä kahvista).

Ja jessus sentään, sitä vartenhan nämä palstat on, että tänne saa kirjoitella ja purkaa tunteita. En minä nyt tällaisten palstojen perusteella kuitenkaan ala mitään ratkaisevan dramaattista tekemään. Ennen kaikkea sitä ehkä eniten lohtua saa siitä, kun joku toinen jolla on samankaltainen tilanne ymmärtää mistä minä puhun - etten ole maailmassa ihan yksin, vaan joku muukin tuntee samalla tavalla.Ja ennen kaikkea etten ole väärässä, ja vaadi ihan kohtuuttomia. Kummasti vaan on helpottanut tämä kirjoittelu - tiputtanut maan pinnalle, ja saanut järjen kunnolla luistamaan. Että kyllähän minä sitä muutosta haluan tähän parisuhteeseen - ja kun täältä ahdistuksen aallokosta olen hieman noussut niin pitää todeta että jotain pientä kuitenkin on jo ilmassa. (Viitaten tällä siihen kirjoitukseen kun valitin sitä, ettei mies koskaan spontaanisti sano, että olipa hyvää ruokaa - eilen illalla sitten nämä dramaattiset sanat kuuluivat syönnin jälkeen - muuten ihan ok, mutta sitten mies sanoi, että huomaatko nyt, kyllä minä muistan sanoa että olipa hyvää ruokaa...voi luoja, olis nyt sen viimeisen kommentin jättänyt kuitenkin sanomatta).

solmussa kirjoitti:

Mailmaahan ei rakennettu yhdessä yössä - vai mitä? Ei se persoonakaan ole rakentunut yhden yön aikaan - ja usko vain huviksesi että jos minulta tuo sinun sanomasi "riehuminen" häviäisi, niin taitaisi mies ja nuoriso minut pistää hoitoon. Ja taitaisi se mies kulta lähteä nostelemaan - minun pippuriseen, värikkääseen ja osittain dramaattiseen luonteeseehan se aikoinaan ihastuikin. Ja on se muuten kumma kun ikää tulee lisää, niin sitä itsekkin alkaa hyväksymään niitä omia luonteenpiirteitä joista on joutunut elämänsä varrella osittain kärsimäänkin. Ja senkin sitä on hyväksynyt, että ne luonteenpiirteet ei kaikkia miellytä - so what - itsehän minä itseni kanssa elän, viis ulkopuolisista. Eikä mieskään niitä halua muuttaa, vaikka sanookin joskus niitä rasittavaksi - haluaa pitää kuitenkin ennallaan luonteeni. Että kyllä keskusteltu on.

Siitä sisusta sitten - miksi hitossa sitä pitäisi heti alkaa eroamaan, kun elämä ei olekaan ruusuilla tanssimista? Kun sitä rakkautta on kuitenkin olemassa, vaikka parisuhteessa on ongelmia. En minä missään vaiheessa ole todennut, että olisin niin pahassa jamassa että erota pitäisi - huomiotahan minä vain haluaisin, ja miehen pois siitä omasta työkiireestään. Se työpaikka ei muuten ole aina Suomen rajojen sisällä - vaikka kyllähän minä sinne rajojen ulkopuolellekkin perästä pääsisin jos haluaisin. Vaan kun en ole niin hullu että yhden helvetin termospullon takia sinne perästä juoksentelisin (varsinkin kun miehen maha on jo muutenkin kuralla siitä kahvista).

Ja jessus sentään, sitä vartenhan nämä palstat on, että tänne saa kirjoitella ja purkaa tunteita. En minä nyt tällaisten palstojen perusteella kuitenkaan ala mitään ratkaisevan dramaattista tekemään. Ennen kaikkea sitä ehkä eniten lohtua saa siitä, kun joku toinen jolla on samankaltainen tilanne ymmärtää mistä minä puhun - etten ole maailmassa ihan yksin, vaan joku muukin tuntee samalla tavalla.Ja ennen kaikkea etten ole väärässä, ja vaadi ihan kohtuuttomia. Kummasti vaan on helpottanut tämä kirjoittelu - tiputtanut maan pinnalle, ja saanut järjen kunnolla luistamaan. Että kyllähän minä sitä muutosta haluan tähän parisuhteeseen - ja kun täältä ahdistuksen aallokosta olen hieman noussut niin pitää todeta että jotain pientä kuitenkin on jo ilmassa. (Viitaten tällä siihen kirjoitukseen kun valitin sitä, ettei mies koskaan spontaanisti sano, että olipa hyvää ruokaa - eilen illalla sitten nämä dramaattiset sanat kuuluivat syönnin jälkeen - muuten ihan ok, mutta sitten mies sanoi, että huomaatko nyt, kyllä minä muistan sanoa että olipa hyvää ruokaa...voi luoja, olis nyt sen viimeisen kommentin jättänyt kuitenkin sanomatta).

Lue lisää

Jos haluat muutosta, niin se pitää tehdä, eikä siinä auta perustelut, että olen aina ollut tällainen.

Sellainen saa olla, kuin on ja mikä tärkeintä sen päälle ei kuitenkaan voi vedota, että olen vain tällainen.

Muutos? Jos katsot menneisyyteen, niin oletko tyytyväinen? Jos haluat muuttaa tulevaisuutta, niin uskotko muutokseen muuttamatta omaa tapaasi. Jos et muuta itseäsi, niin et sinä ketään muuta edes pystyisi muuttamaan. Jos haluat, että suhde jatkuu entiseen malliin, niin ÄLÄ TEE MITÄÄN, vaan odota ja odota ja vielä kerran odota. Sinun ei tarvitse muuttua yhdessä yössä, eikä viikossakaan, vaan tärkeintä on tehdä päätös muutoksesta ja aloittaa uusi suunta. Aikaa se ottaa, mutta jos pitäydyt päätöksessäsi muuttaa/muuttua, niin varmasti onnistut.

Et voi kuitenkaan yksin muuttaa mitään, vaan voit muuttaa toisen tapaa, muuttamalla omaa toimintatapaasi. Tuon edellisen jos saa toimimaan, niin pienen työn jälkeen muutos ikään kuin lähtee menemään omalla painollaan ja melkein huomaamatta. Työtä se todella, mutta erittäin palkitsevaa. Palkka tästä työstä maksetaan aina jälkikäteen.

Muutos kyllä tulee odottamallakin, mutta se ei taida olla kenenkään etu enää siinä vaiheessa.

ja ihminen tarwii työtä.

Jotenkin tuntuu hassulta, että ihmiset narisevat työstä....