Miksi aloitit suhteen ?

ja muut kerrat tyyliin että katsellaan mitä tulee kun tyyppi on ollut mukava ja olemme viihtyneet hienosti yhdessä.. Onko tuo välinpitämätöntä siis tarkoitin liian huono aloitus suhteelle?

nykyisen kanssa ihan puhtaasti välittämisestä, pitämisestä, tykkäämisestä .. Rakkaudesta. Klisheisesti sanottuna: hän on se syy, minkä vuoksi jaksan herätä aamuisin! :) Parisuhdetta takana 1,6 v.

Sen takia.

Vai miksi...

Syitä ensinnäkin sille, miksi halusin parisuhteen oli pääasiassa se, että perheen perustaminen sujuu huonosti ihan yksin ja perhe-elämä oli vuosien haave. Mitään hätää sillä asialla ei ollut. Ei mitään kiirettä. Sinkkuelämä ei tuottanut ongelmia vaan viihdyn hyvin yksinkin.

Syitä sille, miksi aloitin suhteen juuri avomieheni kanssa?
Tutustuin häneen perusteellisesti heti ensimmäisistä sähköposteista asti, jotka toisillemme kirjoitimme. Ja tarkoitan todellakin perusteellisesti ja syvältä. Minulle ei ollut mikään ongelma odottaa itselleni hyvin sopivaa miestä osuvaksi elämääni vaikka vuosia vielä, joten minulla todellakin oli varaa ottaa hänestä mahdollisimman hyvin selvää heti alkuunsa. Vaan enpä löytänyt vikoja. Löysin tutkimuksissani ihmisen, jolla on paljon ominaisuuksia, joita miehessä arvostan ja jollaisen juuri itselleni haluan. Ja parasta oli, että hän sai myös sukkani väpättämään ja tunteeni heräämään. Usko siihen, että meillä yhdessä on iso potentiaali selvitä elämästä ja vuosista parina, on valtava.

Siksipä siis aloitin suhteen hänen kanssaan.

Noh..itse en rakastu hetkessä. Ihastun kyllä mutta en voi sanoa rakastavani vielä muutaman kuukaudenkaan jälkeen. Itselläni on aina alkanut niin että olen tavannut kiinnostavan miehen jossain (ravintolassa, opiskelubileissä, netin kautta,...) ja jos hän on pyytänyt minua treffeille, olen mennyt. Olen mennyt toisenkin kerran jos vieläkin kiinnostaa. Kolmannen, neljännen jne. Sitten sitä on jossain vaiheessa alettu kutsua seurusteluksi. Mutta siis kiinnostus on kohdallani muuttunut siinä tutustuessa ihastumiseksi ja siitä rakastumiseksi ja sitten ajan myötä rakkaudeksi (jos on päästy niin pitkälle). Ei siis tietysti aina mutta sitten en olekaan jatkanut sitä tapailua.

Kun seuraan (onneksi sivusta) tätä nykytouhua niin olen havaitsevinani sellaista että pitäisi mennä jalat alta ekoilla treffeillä. Etenkin nettideittailussa. Se on harvoilla ihmisillä mahdollista ja se vaatii yleensä kuitenkin ensin edes etäistä tuntemista. Tyyliin jossain opiskelupaikassa on nähnyt toisen usein ja alkanut pikkuhiljaa ihastua. Siinä tapauksessa jalat voi mennä alta ekoilla treffeillä. Mutta muuten tuntuu vähän kohtuuttomalta olettaa että toisen pitää hurmata heti. Jotenkin tuntuu että nykyään on tälläkin saralla niin kiire ettei ole malttia edes tutustua.

Sitten löytyy varmasti sellaisiakin tapauksia jotka ovat "kenen kanssa tahansa" ettei tarvisi olla yksin. Se ei kuullosta kovin mukavalta, itse olen huomannut että parisuhde on aina niin haastava laji ettei sitä joustoa vaan pysty antamaan ellei rakasta. Ei sellaista kuitenkaan pitkään jaksaisi ilman rakkautta.

ensimmäisen seurustelusuhteeni yläasteella kun äärimmäinen ihastumisen tunne iski. Olin todella todella ihastunut! Ollaan yhdessä vieläkin, yli viisi vuotta sen jälkeen ja vaikka arki on suhteessa vahvasti mukana kipristelee vatsassa edelleen kun kundi katsoo minuun tietyllä lailla. Eli kipinä on ja toivottavasti pysyy!
En osaa sanoa perustuuko suurin osa parisuhteista aitoon rakkauteen, ehkä vähintäänkin siihen että halutaan että juuri tästä suhteesta tulis se vuosisadan rakkaustarina? Harva kai sen ensimmäisenä päivänä tietää tuleeko toisesta pysyvä kumppani. Tiedän tosin muutaman tyypin jotka alkaa seurustelemaan vain siksi että joku on tyrkyllä sellaiseen aikaan ettei ketään kiinnostavampaakaan ole näkyvissä. Omasta mielestäni sellainen ei ole reilua siis rehellisyyden nimissä. Suhteita saa olla vaikka minkälaisia kunhan kaikki osapuolet tietää missä mennään.
Sielunkumppanuuteen en henkilökohtaisesta usko vaan siihen että on olemassa ihmisiä joiden kanssa haluaa ja jaksaa kokea enemmän eikä luovuttaa niin helposti kuin toisten. Itse en halua luopua omasta kullastani, oon edelleen äärimmäisen rakastunut, mutta eihän sitä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan: voin vaan yrittää ja nauttia elämästä sellasena kun se nyt on.

Minä aloitin suhteeni hankkiakseni lapsia. Isättömiä lapsia en halunnut.

Otin miehen,joka oli rakastanut minua jo 7 vuotta.

Itse en ollut rakastunut kehenkään siihen mennessä. Sanoin myös miehelleni, etten häntä rakasta.

Perhe-elämä sujui pääpiirteissään onnellisissa merkeissä.
Seksi teki heikkoa ja siitä tuli sitten se kompastuskivi. Nelikymppisenä en enää jaksanut pakkopullaseksiä.
Sen jälkeen tilanne huononi niin, että erkanimme täysin toisistamme.

Ensimmäisen kerran rakastuin 47-vuotiaana. Täytyy sanoa, että saa mielellään olla myös viimeinen kerta. Kertakaikkisen paskamaista aikaa. Ystävyys siitä kuitenkin jäi. Näin on parempi.

Nyt olen 53-vuotias ja hoidan seksitarpeeni mieluiten vakipanon kanssa. Hänestä minä tykkään mutta on kiva päästä illalla eroon ja mennä nukkumaan omaan sänkyyn, yksin.

Minä ainakin olen hakenut sitä Oikeaa. Sen huomaa siitäkin että nykyinen suhteeni on ensimmäiseni ja hän sai myös neitsyyteni.

En nyt voi sanoa olleeni suhteen alkaessa rakastunut (koska mielestäni rakkaus tulee ajan kanssa kun tutustuu toiseen paremmin), mutta TODELLA ihastunut miehen luonteeseen.

Kyllä se ihastus siitä nopeasti rakkaudeksi kehittyi.

Aloitin siksi kun silloinen tyttöystäväni alkoi käydä "tyttöjen kanssa" joka toinen viikonloppu kapakassa eikä minun seura kelvannut.
Minä poika menin vieraisiin :-D
Sitä minun vieraissa oloa on jatkunut 16 vuotta ja se tyttöystävä sai mennä vaikka jokapäivä tyttöjen kanssa...:-D

Miten voin olla toiseen todella rakastunut, kun olen vasta hänet tavannut enkä tunne koko tyyppiä?

Siis juu, meidän suhde oli aluksi olevinaan pelkkää seksiä. Se suhde tosin oli sellainen, että alusta alkaen vietettiin yöt yhdessä, siinä samalla iltaakin ja aamua jne. Ajattelin, että ei tuosta miehestä ole seurustelukumppaniksi ja liikaa hengailtiin siihen nähden yhdessä - sen takia sitten aloinkin pistää hommaa poikki, kun mies alkoi olla häiriötekijä elämässäni :D No, eihän tuo sitten enää mihinkään suostunut lähtemään xD Jälkeenpäin tajusin, että hän oli pitkään vihjaillut siitä, että halusi suhteemme vakavammaksi, mutta minä olin ajatellut ne jutut vitsinä, että se on tuollainen komea renttu eikä sitä mitkään sitoutumiset kiinnosta, heh.

Rakkaus ei synny hetkessä. En usko "rakkauteen ensi silmäyksellä", se on ihastumista tai muuta viehättymistä, mutta oikea rakkaus edellyttää aikaa ja yhdessäoloa, tuntemista ja halua. Joten "oikealla" rakkaudella suhde ei mielestäni voi alkaa...

Miksi aloitin suhteen? No tuota. Ensinnäkin, olin 14-vuotias. Ja kai sitten ihastuin, en rakastunut. Oli vain mukavaa olla toisen seurassa, ja varmasti osittain oli mukavaa sekin, että kunhan oli se joku jonka seurassa olla, jos ymmärrätte =) Vastapuoli oli minua hieman vanhempi ja takana oli juuri päättynyt melkein kaksivuotinen parisuhde, joten saatoin olla osa toipumisprosessia, halinalle yksinäisiin iltoihin. Korvike siis, lohtutapaus. Myöhemmin vasta suhde muuttui rakkaudeksi ja vakavaksi.

Ystävistäni pisin suhde on parilla, josta toinen osapuoli lähti hommaan melkeinpä säälistä... siis että "no ei kai se haittaakaan, ja kun tuo toinen on niin reppana ja yksin...". Olivat tuolloin 16-vuotiaita, nyt 24, häitä suunnitellaan.

Osa suhteista alkaa ihastumisesta, osa yksinäisyydestä, osa säälistä, osa kokeilunhalusta, osa uteliaisuudesta ja osa melkein "harrastusmielessä". Minusta tärkeää ei ole se, miten homma alkaa, vaan miten se jatkuu.