Mustaa ja valkoista

"Summa summarum, valmis käsikirjoitus kainalossa tämä elämäntehtävä olisi paljon helpompaa:) "

Tosi hauska mielikuva tuli tuosta... Aina voisi kainalosta vetäistä käsikirjoituksen avuksi tilanteisiin. Pahempi juttu, jos itse huomaisikin toimineensa toisin, kuin käsikirjoituksessa kerrotaan...

Mutta kaikkein hulluinta on täysin vieraiden henkilöiden törkeät kommentit toisten ihmisten elämään. Aina ei voi noudattaa edes omaa moraaliaan.

Kuulostaa melko lailla tutulta - mieheni piti aika tiiviisti yhteyttä erääseen työpaikkansa naiseen mutta sain tietää siitä ja se on nyt loppu. Tekstareita pitkin yötä yms. jotka sain selville tutkimalla hänen puhelutietonsa. Se oli vain ystävyyttä kuulemma, mutta eikös puolisoille puhuta uusista ystävistä - varsinkin jos he ovat noin tärkeitä että yhteyttä pidetään kaikilla mahdollisilla konsteilla.

Mikä aiheuttaa sinun surusi? Tilaisuus teki varkaan? Kertoisitko, kiinnostaa tämä tilanteiden samankaltaisuus. Saiko hänen vaimonsa tietää? Jos näin tapahtui - miten kuvittelet hänen pääsevän siitä eteenpäin, miten käy hänen luottamuksensa kanssa. En tarkoita moralisoida sinua - ehkä olen omituinen mutta mielestäni tämä varattu mies on aina se suurempi syntipukki.

Aika usein tällä palstalla tuomitaan petetyt itsetunnottomiksi, jos he jäävät suhteeseen pettämisen paljastuttua. Ikään kuin osoittaakseen oman arvonsa petetyn pitäisi aina jättää pettäjä. Mieheni pettämisen paljastuttua ensimmäinen reaktioni oli jättää mies, jotta saisin osoittaa "maailmalle", että minussa on puhtia. Aikani asiaa pohdittuani totesin, että jääminen vaatii ainakin minulta enemmän itsetuntoa kuin lähteminen. Suurin piirtein kaikki ulkopuoliset hyväksyvät pettäjän jättämisen ja antavat siihen tukensa. Jos petetty taas päättää jäädä suhteeseen, petetyn on päästävä itse pettämisen yli ja löydettävä itsetuntonsa.

Miten oikeasssa oletkaan. Me heikomman itsetunnon omaavat ja puolisoomme takertuneet tunnemme koko maailman kaatuvan ja siitä ei tunnu pääsevän yli. Nyt on mennyt puolitoista kuukautta kun sain tietää ja vieläkin kömmin itkuisena tämän tästä sänkyyn enkä jaksa tehdä tai ajatella mitään.
Minä en missään vaiheessa ajatellut että jätän vaan pelkäsin, että minut nyt jätetään ja jään tänne roikkumaan heikkouksineni.

Miehelleni olen jo pystynyt antamaan anteeksi , mutta työ työkaveri, jota pidin myös omanan ystävänäni on saanut sellaiset vihat niskaani, että en kestä edes ajatella hänen näkemistään.
Toivonkin, että hän tajuaisi lähteä työpaikaltaan saatuaan aikaan meidän perheessämme vaimon lähes "sairaalakuntoon".

Kerrasta poikki ajattelin minäkin, mutta niin, että kerrasta koko oma elämä poikki antaa näiden jäädä tänne pelehtimään ja miettimään mitä on tullut tehtyä. Joskus kun tämä tuska hellittäisi.
Viisaat sanovat, että kyllä se menee ohi ja avioliitto on sen jälkeen entistä vakaammalla pohjalla, kun vain jaksaisi uskoa, että olen sen arvoinen, että tuo puoliso jaksaa minua tällaisena apaattisena ja tuskaa täynnä olevanan ilottomana laahustavana vanhana katkeranan naisena katsoa, sillä en jaksa enää nauraa edes...
Apua pitäisi saada, sen tiedän, mutta vain minä vai koko perhe.
Odottelen ajan vievän elämää eteenpäin ja joskus uuden kesän minullekin koittavan ja avioliitomme uudelleen kukoistavan.
Tämä tuli sikäli minulle täytenä sokkina, koska olen kuvitellut omaavanai maailman iahanimman miehen ja ja että avioliittomme on ollut niin hyvä...kaksikymmentä vuotta takana ja sitten tämä sokki.

~vaimo~ kirjoitti:

Miten oikeasssa oletkaan. Me heikomman itsetunnon omaavat ja puolisoomme takertuneet tunnemme koko maailman kaatuvan ja siitä ei tunnu pääsevän yli. Nyt on mennyt puolitoista kuukautta kun sain tietää ja vieläkin kömmin itkuisena tämän tästä sänkyyn enkä jaksa tehdä tai ajatella mitään.
Minä en missään vaiheessa ajatellut että jätän vaan pelkäsin, että minut nyt jätetään ja jään tänne roikkumaan heikkouksineni.

Miehelleni olen jo pystynyt antamaan anteeksi , mutta työ työkaveri, jota pidin myös omanan ystävänäni on saanut sellaiset vihat niskaani, että en kestä edes ajatella hänen näkemistään.
Toivonkin, että hän tajuaisi lähteä työpaikaltaan saatuaan aikaan meidän perheessämme vaimon lähes "sairaalakuntoon".

Kerrasta poikki ajattelin minäkin, mutta niin, että kerrasta koko oma elämä poikki antaa näiden jäädä tänne pelehtimään ja miettimään mitä on tullut tehtyä. Joskus kun tämä tuska hellittäisi.
Viisaat sanovat, että kyllä se menee ohi ja avioliitto on sen jälkeen entistä vakaammalla pohjalla, kun vain jaksaisi uskoa, että olen sen arvoinen, että tuo puoliso jaksaa minua tällaisena apaattisena ja tuskaa täynnä olevanan ilottomana laahustavana vanhana katkeranan naisena katsoa, sillä en jaksa enää nauraa edes...
Apua pitäisi saada, sen tiedän, mutta vain minä vai koko perhe.
Odottelen ajan vievän elämää eteenpäin ja joskus uuden kesän minullekin koittavan ja avioliitomme uudelleen kukoistavan.
Tämä tuli sikäli minulle täytenä sokkina, koska olen kuvitellut omaavanai maailman iahanimman miehen ja ja että avioliittomme on ollut niin hyvä...kaksikymmentä vuotta takana ja sitten tämä sokki.

Lue lisää

Kyllä säälitti lukea, aivan kuin itseään ois toistanu. Mutta voin kokemuksesta sanoa, menee itsesääli joka uuden miehen jutun jälkeen nopeammin ohi, eka kerta on musertavin.Minkäs teet kun ei itse halua eroa, niin on vaan kärvennyttävä. Ei kannata miettiä liikaa niitten tekemisiä, kannattaa vaan keskittyä omaan hyvinvointiin ja itsensä piristämiseen.En ole aikoihin ollut näin huoliteltu kotona ja olen laihtunut useamman kilon ja aion jatkaa laihduttamista ja kuntoilua. ei sitä tiedä jos mies vaikka jättää tähän nuorempaan. meilläkin on yli 20 vuoden yhdessäolo. harmittaa kun tämä viimeisin on niin ympärirakastunut ja tekstailee tiiviisti. en tiedä miten ihmeessä joku perheellistä piirittää noin.

En ymmärrä minäkään sitä että kulissia pidetään ja silti "saa" käydä muuallakin. Ei sopisi todellakaan itselleni. Tottakai meistä jokainen, jos valita saisi, löytäisi kumppanin vain niistä täysin vapaista. Rakastaisi ja olisi yhdessä ikuisesti aamen. Realiteetit ovat kuitenkin toiset. Elämä on raadollista. Ihmiset ovat raadollisia.

Samaa mieltä olen siitäkin, että sen verran pitäisi löytyä sitä munaa aina luopua edellisestä elämästä ennen kuin aloittaa seuraavan. Tottakai. Ihminen kuitenkin on sellainen usein luonteeltaan, että hyppäys uuteen on aina riski. Suuri riski. Sellainen elämä, jossa tyytyväisyys ei välttämättä ole enää huipussaan. Mutta ainakin tasaisen varma. Vai riskinotto. Eläm, jossa seuraava päivä ei enää olekaan arvattavissa. Seuraavasta vuodesta puhumattakaan. Voi käydä hyvin, mutta voi käydä todella huonostikin. Voi jopa jäädä täysin yksin! Siinähän se suurin syy taitaakin olla näihin ykkösten ja kakkosten pitämiseen. Yksinäisyys on niin pelottava asia. Johon kylläkin tottuu ajan kanssa. Toisin kuin siihen, että vierellä toinen ihminen on. Siihen nimittäin tottuu hetkessä.

Siitähän juuri kysymys onkin, ettei elämä ole mustaa eikä valkoista, eikä edes molempia!

Voimia sinulle!

Tätäpä olen ajatellut; yhdessä vanhetaan, mutta onko toinen osapuoli kykenevä huolehtimaan minusta pahojen päivien tullen? Asioista ei voi puhua, ja jos puhutaankin, niistä tulee heti suurta draamaa ja kyseessä on vähintäänkin maailmanloppu. Ihmiset luovat elämälleen valmiit käsikirjoitukset, joka on sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta heti kun asiat ei menekään suunnitelmien mukaan, lannistutaan.

Itse kaipaisin ihmistä, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Sellaista ihmistä, joka pystyy kantamaan vastuun yhdessä. Olen ajatellut, että miksi ihannetilanne on se, että vanhemmat pysyvät aina ja iankaikkisesti yhdessä pelkästään lasten takia? Entäpä sitä katkeruuden määrää kun (yleensä) nainen on uhrannut elämänsä ja uransa kodin takia, ja joskus viidenkympin villityksen paikkeilla mies ottaa ja nostaa kytkintä??? Vanhemmalle miehelle ei lienee vaikeuksia löytää vierelleen nuorta kinkkua, mutta entäpä viisikymppinen nainen jolla ei ole mitään?

Joku saattaa syyttää pessimismistä, mutta sanoisin että olen pikemminkin realisti. Meillä ei ole kuin tämä yksi ainoa elämä, ja miksi se pitäisi pyrkiä elämään niin kuin muut toivoo ja olettaa, eikä niin kuin ehkä itse haluaisi? Nämä asiat ei ole helppoja, mutta aina löytyy tuomitsijoita jotka kertoo varmasti miten pitäisi tehdä....

niin kuin pitäs kirjoitti:

Tätäpä olen ajatellut; yhdessä vanhetaan, mutta onko toinen osapuoli kykenevä huolehtimaan minusta pahojen päivien tullen? Asioista ei voi puhua, ja jos puhutaankin, niistä tulee heti suurta draamaa ja kyseessä on vähintäänkin maailmanloppu. Ihmiset luovat elämälleen valmiit käsikirjoitukset, joka on sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta heti kun asiat ei menekään suunnitelmien mukaan, lannistutaan.

Itse kaipaisin ihmistä, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Sellaista ihmistä, joka pystyy kantamaan vastuun yhdessä. Olen ajatellut, että miksi ihannetilanne on se, että vanhemmat pysyvät aina ja iankaikkisesti yhdessä pelkästään lasten takia? Entäpä sitä katkeruuden määrää kun (yleensä) nainen on uhrannut elämänsä ja uransa kodin takia, ja joskus viidenkympin villityksen paikkeilla mies ottaa ja nostaa kytkintä??? Vanhemmalle miehelle ei lienee vaikeuksia löytää vierelleen nuorta kinkkua, mutta entäpä viisikymppinen nainen jolla ei ole mitään?

Joku saattaa syyttää pessimismistä, mutta sanoisin että olen pikemminkin realisti. Meillä ei ole kuin tämä yksi ainoa elämä, ja miksi se pitäisi pyrkiä elämään niin kuin muut toivoo ja olettaa, eikä niin kuin ehkä itse haluaisi? Nämä asiat ei ole helppoja, mutta aina löytyy tuomitsijoita jotka kertoo varmasti miten pitäisi tehdä....

Lue lisää

Mutta entä jos sillä, että haluat elää elämäsi niin kuin itse haluat, pilaat ja rikot jotain sellaista, mikä toiselle on sitä mitä hän itse haluaa...

Tuossa menee juuri se ihmisen itsekkyyden raja. Toisia ei tarvitse ottaa huomioon, toisia ei tarvitse kunnioittaa, eikä arvostaa.

Juuri näin rappiolla ihmiset nykyään ovat...

niin kuin pitäs kirjoitti:

Tätäpä olen ajatellut; yhdessä vanhetaan, mutta onko toinen osapuoli kykenevä huolehtimaan minusta pahojen päivien tullen? Asioista ei voi puhua, ja jos puhutaankin, niistä tulee heti suurta draamaa ja kyseessä on vähintäänkin maailmanloppu. Ihmiset luovat elämälleen valmiit käsikirjoitukset, joka on sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta heti kun asiat ei menekään suunnitelmien mukaan, lannistutaan.

Itse kaipaisin ihmistä, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Sellaista ihmistä, joka pystyy kantamaan vastuun yhdessä. Olen ajatellut, että miksi ihannetilanne on se, että vanhemmat pysyvät aina ja iankaikkisesti yhdessä pelkästään lasten takia? Entäpä sitä katkeruuden määrää kun (yleensä) nainen on uhrannut elämänsä ja uransa kodin takia, ja joskus viidenkympin villityksen paikkeilla mies ottaa ja nostaa kytkintä??? Vanhemmalle miehelle ei lienee vaikeuksia löytää vierelleen nuorta kinkkua, mutta entäpä viisikymppinen nainen jolla ei ole mitään?

Joku saattaa syyttää pessimismistä, mutta sanoisin että olen pikemminkin realisti. Meillä ei ole kuin tämä yksi ainoa elämä, ja miksi se pitäisi pyrkiä elämään niin kuin muut toivoo ja olettaa, eikä niin kuin ehkä itse haluaisi? Nämä asiat ei ole helppoja, mutta aina löytyy tuomitsijoita jotka kertoo varmasti miten pitäisi tehdä....

Lue lisää

Ei tämä ole sukupuolikysymys, kysymys on siitä milloin peli pitää viheltää poikki.

Kun itsellä on tunne että ei jaksa enää antaa liitolle mitään eikä huolehtia kumppanista silloin on parempi luovuttaa.
Omaishoitajan kaltaisessa suhteessa on paljon ihmisiä vaikka kumppani ei täysin liikuntakyvytön olekkaan. Alkoholi, psyyke, reuma ym.

Ja huomatkaa että näitä on jo nuorissakin liitoissa.

Kun tulee kivut kumppanille ei siinä voi kovin hehkeä olla ja joka yhtään ymmärtää ei sitä voi vaatia toiseltakaan.

Ja kysymys siitä millon olisi hyvä käydä vieraissa ja saada läheisyyttä ja puhuttua jonkun kanssa. Se saattaisi antaa voimia jatkaa. Tämä keskustelu ei ole moralisteja varten.