Sattuu se minuakin

Tämä taitaa kuulua myös "vanha suola janottaa" osastolle, mutta yhtä hyvin tänne.

Aloittaakseni alusta, erosin entisestä miehestäni runsas kaksi vuotta sitten. Hän päätti suhteen täysin ystävällisissä merkeissä, puhuimme asioista jne jne. Halusi kuulemma enemmän tilaa ja kokea elämää ennen vakiintumista. Tokihan tämä silti sattui minua. Muutamat kerrat pyysin häntä takaisin, mutta hän pysyi päätöksessään.

Niinpä sitten, riuduttuani aikani, tapasin uuden miehen. Hänen kanssaan olen yhä edelleen. Menimme kihloihin melko nopeatempoisesti ja nyt suunnittelemme jo naimisiinmenoa. Kaikki kuitenkin enemmän tai vähemmän hänen aloitteestaan. En tiedä olenko vain edelliseen suhteen rikottamana antanut tämän mennä näin pitkälle ajattelematta ollenkaan miten tässä saattaa tulla käymään.
Olemme melko erilaisia ihmisiä, erilaiset kasvuolosuhteet jne. Tulikiven katkuisia riitoja syntyy välillämme mielestäni hieman turhan tiuhaan. Toisaalta olen katsonut tätä aina sormien läpi, koska mieheni on töiden takia paljon pois ja molemmin puolinen ikävä saattaa kai aiheuttaa riitoja typeristäkin asioista?
Yhdessä ollessamme on ihan hyvä olla. Ja on minulla ihan oikeita tunteita häntä kohtaan. Mieheni on innoissaan ja silminnähden onnellinen naimisiinmenosta ym hössötyksestä. Minä olen siinä mukana, mutta pohtiessani syvemmin, en kumminkaan täydestä sydämestäni. Enemmänkin, kuten sanottu hän vetää minua perässään. Olen antanut kaiken mennä niin nopeasti, syytän siis itseäni. Mielessäni on pyörinyt koko ajan nykyisen kanssa ollessani tämän edelliseni kanssa koetut muistot. Muistan miten aidosti onnellinen olin hänen kanssaan. Muistan ihmeellisissä tilanteissa jotain mitä edelliseni on sanonut minulle tai miten olemme pelleilleet yhdessä tehdessämme arkiaskareita. Muistan muiden ihmisten sanat siitä kuinka sopivalta parilta vaikutimme. Jopa horoskoopeiltamme (mies:härkä minä:rapu) olemme yksi tähtitaivaan ihanteellisimmista pareista. Uskoo niihin sitten ken tahtoo. Kumminkin olen yrittänyt selvittää itselleni nykyisessä suhteessa sitä, että olen tässäkin onnellinen ja kai jollain tasolla olenkin. Olen myös kertonut sukulaisille, ystäville ja tuttaville tyyliin: Olen onnellinen, aion avioitua, jee jee. Ja näin olisin antanut mennäkin. Loppuun saakka siististi hoidettuna, mutta...

...sitten eilen. Olin ravintolassa viettämässä iltaa yksikseni. Valon tullessa taxijono oli sen verran mittava, että ajattelin lähettää entiselleni viestiä. "et viitsis kyyditä mua kotiin?" (en toiminut humalassa, en käytä alkoholia) Niin siinä sitten kävi. Ajattelin ettei mitään ongelmaa. Näin saan viimeistään todistetuksi itselleni, että olen täysin yli hänestä. Minulla häämöttää uusi elämä aviovaimona. Niin hän sitten tuli, mutta voi minua... en pyytänytkään häntä viemään minua suoraan kotiin, vaan erään hiekkatien päähän josta näkyy meri kauempaa. Siellä vietimme joskus yhdessä ollessammekin aikaa. Ajattelin että nyt on hyvä tilaisuus keskustella ja ikään kuin päättää lopullisesti kaikilla tasoilla se mitä meillä joskus oli. Kuuntelimme musiikkia ja vain katselimme toisiamme. Hämmennyin täysin tilanteesta, enkä ollutkaan vahva, kuten olin kuvitellut. Sitten entiseni sanoi sen. "Elämäni ei ole mitään ilman sinua. Haluaisin tehdä kaikkeni suhteemme eteen, jos saisin toisen mahdollisuuden. Aikaa siihen meni, mutta nyt ymmärrän sen. En kadu eroa, jonka silloin aiheutin, koska silloin tarvitsin todella tilaa ja uusia näkymiä, mutta nyt. Nyt ymmärrän sen entistä kirkkaammin, että juuri sinua minä rakastan. Se sattuu.." Se oli siinä. Se sai kaikki aivosoluni kimpoilemaan pitkin poikin. Se sai minut hirveään paniikkiin. Kuulutukset on haettu, häitä suunnitellaan, kaikille on hehkuuteltu. Nykyiseni on onnellisen tietämätön ja kertoo miten tärkeä olen hänelle, ettei hän voisi olla ilman minua. Ja tähän saakka minä olen säestänyt. "mutta menemme naimisiin, olen sinun ja onnellinen" Siis ja välitän nykyisestäni kuitenkin niin paljon, etten tiedä miten voisin olla mitenkään päin, jos häntä näin pohjattomasti loukkaisin, että jättäisin ja palaisin entiseni kanssa yhteen. Varsinkin kun omaa tyhmyyttäni olen näin nopeatempoisesti edennyt. Tiedän myös, että hänellä on ollut menneisyydessään vaikeaa. Masentuneisuutta ym. Riistäisin kaikki hänen unelmansa. Löisin häntä tikarilla suoraan sydämmen syvimpään. Suistaisin hänet täysin sivuun raiteiltansa. Niin... ja minä. Kenties olen tämän jälkeen ansainnutkin tämän. Kenties tämä on tehtäväni. Mennä naimisiin hänen kanssaan ja olla vain yhdessä, jotten häntä satuta, kerran olen tämän antanut edetä näin, mutta kun... mielessäni on se toinen. Meidän muistot, meidän kaikki. Ja siellä ajatuksissani olen kaiken tämän ajan ollut onnellinen entiseni kanssa. Tässä sitä ollaan. Voisin maksaa maltaita jonkunlaisesta valmiiden ja oikeiden vastausen kirjasta.. Tämä on kamalaa. Minua ollaan viemässä alttarille, enkä koe voivani sitä mitenkään estää. Kaiken on tapahduttava nyt, jos tapahtuu. Koska nykyiseni on lähdössä pidemmälle työjaksolle ulkomaille ja haluaisi lähteä sinne vaimonsa kanssa. Voi hyvä Luoja... En siis voi vitkutella. Se olisi yhtä, kuin että jättäisin hänet.
Oksennuttaa, on kaikin puolin henkisesti paha olo, yöunet tipotiessään, töissä käyminen alkaa olemaan verrattavissa äärimmäistä henkistä ja fyysistä suorituskykyä vaativaan urheilusuoritukseen, joka kauhistuttaa joka päivä entistä enemmän. Nykyiseni puhuttelee minua jo vaimonaan vaikkemme ole edes naimisissa vielä. Hän odottaa minulta tiettyjä tyylejä toimia, olenhan jo melkein naimisissa oleva rouvaihminen... tämä on kertakaikkisen painostava tilanne. En tiedä yhtään miten toimin. Mikä olisi eniten oikein..?

Toivottavasti joku ymmärsi sanaakaan, jos jaksoi edes lukea. Mahtaako olla vastaavan kaltaisessa tilenteessa olleita tai parhaillaan olevia?