Kertokaa minulle, hyvät ihmiset, mitä teen.
Avioliittoa takana 12 vuotta, kolme ihanaa kouluikäistä lasta. Olen jo neljä vuotta miettinyt, että lähdenkö lasten kanssa.
Jo hyvin pian mentyämme naimisiin totesin että mieheni ei itse asiassa välittänyt minusta. Hänellä ei ollut aikaa minulle, yhteiset harrastukset eivät kiinnostaneet. Väitän, että hän meni naimisiin kanssani, koska niin kuuluu tehdä, olinhan raskaana.
Ollessani synnytyslaitoksella mies ei ehtinyt tulla joka päivä käymään kun oli muuta tekemistä.
Päällepäin kaikki oli hyvin, mieheni oli oikea tekopyhä liero vanhempiensa ollessa läsnä. Kotona hän ei edes tiennyt, miten nimeni kirjoitetaan oikein (minulla on aika monimutkainen sukunimi). Minä olin aina vain riesa, ja jos olin vaikka sairas ja kysyin, voisiko hän tulla aikaisemmin kotiin, sain vastaukseksi aina vain tuhahduksia.
Lapset olivat pieniä, ikäeroa vain reilu vuosi aina lasten välillä. Olin väsynyt, puhki ja uupunut.
Kerran huomautin anopille eräästä asiasta, josta hän tulistui ja haukkui minut lyttyyn. Suutuin, otin lapset ja lähdin. Mieheni vain totesi, että "äitini nyt on sellainen, tulistuu helposti". Ja kun vatvoin asiaa, hän sanoi, että ei häntä kiinnosta, kenen kanssa minä olen riidoissa. Olin anopin kanssa kauan riidoissa, mies tajusi vasta puolen vuoden päästä, että hän voisi huomauttaa äidilleen tapahtuneesta. Yritin kuitenkin olla lasten takia sen verran fiksu, että tarjosin anopille sovinnon kättä, vaikka iljetti.
Mieheni vaihtoi työpaikkaa, oli väsynyt ja reissasi paljon. Jossain vaiheessa kuvioihin tuli väkivalta. Lyöntejä, potkuja tönimistä. Kun anoppi sai tietää asiasta, kukaan ei soittanut ja kysynyt, että mitä minulle kuuluu tai tarjonnut apua. Kun kysyin mieheltäni, miksi hän ei hae apua, sain kuulla olevani syyllinen siihen, koska en ole käskenyt häntä aikaisemmin hakemaan apua.
Kerran puhuessamme eräästä toisesta miehestä, joka löi vaimoaan, anoppi totesi että miehellä ei ollut mitään hyvää syytä", hän ei ollut paineen alla (niinkuin oma mieheni).
Vuodet kuluivat, opiskelin ja olen löytänyt mieluisan työpaikan. Mieheni aina muistutti minua, että tulin kädet tyhjinä avioliittoom tuoden vain kaksi matkalaukkua tullessani, nyt moiset puheet ovat kuitenkin loppuneet.
Rakkaus kuoli joskus silloin aikoinaan, kärsimme molemmat tilanteesta. Vaikka mies yrittää parhaansa ja on parantanut tapansa, luottamus ja rakkaus ovat menneet täysin.
Lapsetkin toteavat miehen ollessa työmatkalla, että onpa rauhallista kun isi ei ole huutamassa. Nyt miehellä on vielä erektiohäiriöitä, ja vika on kuulemma minussa kun en rakasta häntä.
Mitä teen? Mietin joka päivä, lähdenkö. Olen vasta kolmikymppinen, hoidettu nainen. Varmaan minäkin löytäisin jostain tasapainoisen miehen, joka rakastaisi minua.
Anteeksi tämä sekava kirjoitus.
Avioliittoa takana 12 vuotta, kolme ihanaa kouluikäistä lasta. Olen jo neljä vuotta miettinyt, että lähdenkö lasten kanssa.
Jo hyvin pian mentyämme naimisiin totesin että mieheni ei itse asiassa välittänyt minusta. Hänellä ei ollut aikaa minulle, yhteiset harrastukset eivät kiinnostaneet. Väitän, että hän meni naimisiin kanssani, koska niin kuuluu tehdä, olinhan raskaana.
Ollessani synnytyslaitoksella mies ei ehtinyt tulla joka päivä käymään kun oli muuta tekemistä.
Päällepäin kaikki oli hyvin, mieheni oli oikea tekopyhä liero vanhempiensa ollessa läsnä. Kotona hän ei edes tiennyt, miten nimeni kirjoitetaan oikein (minulla on aika monimutkainen sukunimi). Minä olin aina vain riesa, ja jos olin vaikka sairas ja kysyin, voisiko hän tulla aikaisemmin kotiin, sain vastaukseksi aina vain tuhahduksia.
Lapset olivat pieniä, ikäeroa vain reilu vuosi aina lasten välillä. Olin väsynyt, puhki ja uupunut.
Kerran huomautin anopille eräästä asiasta, josta hän tulistui ja haukkui minut lyttyyn. Suutuin, otin lapset ja lähdin. Mieheni vain totesi, että "äitini nyt on sellainen, tulistuu helposti". Ja kun vatvoin asiaa, hän sanoi, että ei häntä kiinnosta, kenen kanssa minä olen riidoissa. Olin anopin kanssa kauan riidoissa, mies tajusi vasta puolen vuoden päästä, että hän voisi huomauttaa äidilleen tapahtuneesta. Yritin kuitenkin olla lasten takia sen verran fiksu, että tarjosin anopille sovinnon kättä, vaikka iljetti.
Mieheni vaihtoi työpaikkaa, oli väsynyt ja reissasi paljon. Jossain vaiheessa kuvioihin tuli väkivalta. Lyöntejä, potkuja tönimistä. Kun anoppi sai tietää asiasta, kukaan ei soittanut ja kysynyt, että mitä minulle kuuluu tai tarjonnut apua. Kun kysyin mieheltäni, miksi hän ei hae apua, sain kuulla olevani syyllinen siihen, koska en ole käskenyt häntä aikaisemmin hakemaan apua.
Kerran puhuessamme eräästä toisesta miehestä, joka löi vaimoaan, anoppi totesi että miehellä ei ollut mitään hyvää syytä", hän ei ollut paineen alla (niinkuin oma mieheni).
Vuodet kuluivat, opiskelin ja olen löytänyt mieluisan työpaikan. Mieheni aina muistutti minua, että tulin kädet tyhjinä avioliittoom tuoden vain kaksi matkalaukkua tullessani, nyt moiset puheet ovat kuitenkin loppuneet.
Rakkaus kuoli joskus silloin aikoinaan, kärsimme molemmat tilanteesta. Vaikka mies yrittää parhaansa ja on parantanut tapansa, luottamus ja rakkaus ovat menneet täysin.
Lapsetkin toteavat miehen ollessa työmatkalla, että onpa rauhallista kun isi ei ole huutamassa. Nyt miehellä on vielä erektiohäiriöitä, ja vika on kuulemma minussa kun en rakasta häntä.
Mitä teen? Mietin joka päivä, lähdenkö. Olen vasta kolmikymppinen, hoidettu nainen. Varmaan minäkin löytäisin jostain tasapainoisen miehen, joka rakastaisi minua.
Anteeksi tämä sekava kirjoitus.
Vastaukset 13
Vanhimmat
eihän tuollaista tarvitse kenenkään sietää, ja kirjoitit että olet vasta 30 v sinulla on elämä edessä älä pilaa sitä toisen ihmisen takia. jos lapsetkin on sitä mieltä että on rauhallista kun isi ei ole kotona ei nekään varmaan siitä kärsi.
Juuri lapsia aina mietin, vaikka kyllä mies parastaan yrittää. Mutta jatkuva lapsille huutaminen masentaa. Olimme nyt viikonlopun keskenämme lasten kanssa, rentouduimme ja lepäsimme. Siivosimme porukalla ja menimme mäkkäriin syömään. Oli tosi rauhallista.
Mies tulee tänään ja sama huuto jatkuu kun on väsynyt reissusta.
Kiitos sinulle!
Taidat tietää itsekin vastauksen. Kyllä sinun kannattaa lähteä. Ei elämäsi siitä ainakaan huonommaksi voi muuttua. Uskalla, sen olet itsellesi velkaa. Lähde sieltä kun vielä voit. Kevät on tulossa ja maailma on täynnä ihania ja välittäviä ihmisiä.
Rohkeutta ja onnea jatkoon!
Olet oikessa, ja kyllä minä sen tiedänkin. Mutta mistä saan voimia tehdä ratkaisun? Ja mietin myös sitä, että miten miehelleni käy jos lähden. Hän ei putoa jaloilleen, koska itsetunto on niin heikko.
Kiitos sinullekin!
Ei siitä miehen "tilanteesta" kannata välittää miten hänen käy. Itseäsi ja lapsiasia ajattele! Niin minäkin tein - ja oli samat fiilarit "miten miehen käy" - no, kuukauden "säälittelin" ja lopetin hänen asioidensa murehtimisen; vain hän on vastuussa kuinka hänen käy. Lähde - ja voimia!
oksettaa itselläkin, kun ajattelee aina toista. Silloinkin kun mies mottasi minua syntymäpäivääni edeltävänä päivänä niin, että pelkäsin nenäluun murtuneen, yritin peitellä jälkiä seuraavana päivänä kun olin turvoksissa. En halunnut nolata miestäni. Joskus oksettaa.
Ja toisaalta ajattelen, että hän on lasteni isä, enkä halua tuottaa lapsille mielipahaa.
Kuinka paljon ihminen antaa alistaa ja kohdella itseään kaltoin, ennen kuin saa otettua itseään niskasta kiinni? Liian kauan.
Kiitos!
Itse olen joskus ollut tilanteessa jossa koin että oli pakko erota avomiehestäni. Emme siis olleet naimisissa eikä hän lyönyt minua. Eikä muutenkaan käyttäytynyt huonosti. En vaan pystynyt jatkamaan ja loukkasin häntä jatkamalla suhteessa jossa en pystynyt olemaan täysillä. Ei toiminut. Mutta en pystynyt jättämään häntä koska mietin että miten hän pärjää. Se miettiminen ei sitten loppunut ollenkaan. Rakastin häntä mutten voinut jatkaa. Tiedän miten vaikea tilanne se on. Ihan kauhea.
Mutta kyllä hän pärjää. Ihan varmasti. Ja sinulla on ensisijainen velvollisuus pitää huolta itsestäsi. Itsesi ja lastesi takia. Ja lapsista. Sitä ei vaan tajua itse siinä tilanteessa. Lapset todennäköisesti pärjäävät paremmin kun heidän isänsä ei pääse enää lyömään heidän äitiään.
Kerran se vain kirpaisee. Kun olet päässyt muuttamaan pois, kaikki on jo helpompaa. Vuokraat kämpän jostain, otat lapset mukaan ja menet. Mieti sitten lisää. Välillä on vain pakko kovettaa sydämensä, muuten ei tule hommasta mitään.
Voimia.
En hyväksy väkivaltaa enkä toisen syyllistämistä.
Kuitenkin minusta pitäisi ensin erota ja käydä läpi eroa sekä eheyttää itsensä ja sitten kenties ruveta etsimään sitä olkapäätä.
Jos päällimmäisenä on, että tarvitsee toisen rinnalle, erittäin usein tällaiset "epätoivoiset" suhteet kariutuvat. Lievästi utopista on, että löytää nopeasti tasapainoisen vapaan miehen, joka täysin hyväksyy myös lapset.
Eli ero, lasten kanssa laatuaikaa ja joskus tulevaisuudessa ehkä myös uuteen parisuhteeseen.
Väkivaltaa ei tarvitse kestää.
Ota kunnan asuntotoimistoon yhteyttä. Saat vuokra-asunnon. Vaikka teillä olisi omaisuutta, saat asunnon vuodeksi ja samalla aikaa miettiä ja järjestää oma ja lastesi elämä kuntoon.
Jos et ymmärrä itsesi vuoksi lähteä, niin lähde edes lasten mielenterveyden vuoksi. Lapsesi kärsivät huutamisesta ja varmasti tietävät, että oma isä pahoinpitelee äitiä. Se on lapsillekin raastavaa ja sairastuttavaa.
vielä oppivat, että pahoinpitely kuuluu parisuhteeseen ja toistavat sitä omissa liitoissaan.
Eli ajattele nyt kaikkien parasta ja lähde siitä liitosta niin pian kuin mahdollista.
VÄKIVALTAA EI PIDÄ HYVÄKSYÄ!
olisit ollut exäni kanssa naimisissa.Lapsia yhtä monta kuin sinulla, anoppi pojan puolustaja...Minä lähdin 7 vuoden jälkeen enkä ole katunut!
Moi!
HUH, jollakin tavalla tuttua... Itselläni on ulkomaalainen mies ja naimisissa oltu muutama vuosi,yksi yhteinen pieni lapsi. Mies on päivät töissä,illat (samasta maasta olevien)kavereiden kanssa. Minulle ja lapselle ei ole aikaa, kotona hän ei viihdy eikä hoida lasta! Yöt nukkuu kotona ja taas aamulla töihin,töiden jälkeen kotiin syömään - ja taas menoksi! Olen vankina kotona! Minun tunteet on kuollut, en voi sille mitään! Kaipaan tasa-arvoa, ymmärrystä, rakkautta ja huolenpitoa! Ja jos mainitsen asiasta tai pyydän miestä olemaan kotona niin vastaus on "en jaksa olla kotona, ei ole mitään tekemistä, pakko mennä auttamaan kavereita kun lupasin tai olenko vankina kotona"??? Eipä hän ajattele miltä minusta tuntuu olla 24h/vrk lapsen kanssa neljän seinän sisällä...Tästä asiasta voisin kirjoittaa pitkänkin tarinan, ei ongelma ole yksin tämä miehen poissaolo, vaan on lukuisia muitakin asioita joissa on ongelmia... Ja kaikki on aina vaimon syytä! Mistään ei saa puhua tai valittaa! Miten kaverit voi ajaa oman lapsen ja vaimon edelle???? Avioeroa olen miettinyt monet kerrat mutta aina vaan yrittänyt jaksaa eteenpäin.... Omille kavereilleni tai perheelleni en saa missään nimessä puhua ongelmistamme, toisille ei kuulu meidän asiat kuulemma! No kenelle puhun kun mies ei kuuntele eikä puhu??? Patoutumat kasvaa ja pian kai joudun hullujen huoneelle????
-Onko muita kenellä ulkomaalainen mies-?