nuorena vakava suhde

Itselleni tämänhetkinen suhde ei ole ensimmäinen, mutta miehelleni on. Ollaan oltu kolmisen vuotta yhdessä mutta luulenpa ettei seuraavaa vuotta olla, ainakaan kokonaan. Mies haluaisi jo kihlat, minä jarruttelen. En yksinkertaisesti ole valmis vielä menemään, tuskin vielä pitkään aikaan. Ja toisaalta minua kiinnostaa tällä hetkellä jonku verran toinen mies..
Enpä muuta kommentoi enää kuin että Onneksi Olkoon päätöksen kanssa, minulle ei vain sovi..

Olen seurustellut poikaystäväni kanssa yläasteikäisestä saakka. Olen tosin hieman vanhempi kun sinä, 25v. Me emme ole mieheni kanssa koskaan ajatelleet, että nuoruuden pikasuhteet tai pikapanot teinibileissä jotenkin auttaisivat meitä kasvamaan ihmisinä ja olisivat siten tärkeitä kokemuksia. Minusta on huolestuttavaa, että olette harmitelleet kokemusten poisjäämistä, silloin vaikuttaa siltä että todellisuudessa haluatte kokeilla muitakin. Jos näin on niin aika yhdessä ei sitä muuta.
Jos mahdollinen epävarmuutenne johtuu vain iästä, se menee kyllä ohitse. Meillä ympäristö yritti vaikuttaa asiaan, ei tarkoituksella mutta esimerkiksi sanomalla ettei kukaan ole ollut koko elämäänsä ensirakkautensa kanssa, isoäitini jopa kauhisteli minulle että ensimmäistä et ota kun saat valita. Koin aina hyvin vaikeaksi sen että muilla ihmisillä oli muka "oikeutettuja" mielipiteitä meidän suhteesta: sehän on kuitenkin meidän asia eikä muiden.
Emmekä me ole ainoa tuttavapiirimme ensirakkauspari, meitä on useampiakin. Eli kuunnelkaa ihmeessä omaa sydämenne ääntä ja hiukan ehkä kokeneempien neuvojakin, mutta totuushan on se ettei suhde kumppania vaihtamalla parane ja parhaan seksielämänkin uskon voivan hankkia harjoittelemalla yhden kanssa (määrä ei korvaa laatua). Ottakaa elämä sellaisena kun se on, harva meistä on niin onnekas että löytää suuren rakkautensa nuorina, ja ehkä me olemme kaksi niistä harvoista. Paljon onnea teille jatkossa!

Hei, kyllä mahdollisuus suhteenne jatkumiseen piiiitkään on olemassa. Toki myös mahdollisuus sen kariutumiseeen, mutta niinhän on aina.

Minulla on ystäväpariskunta, jotka ovat alkaneet seurustella riparikesänä ja nyt ovat nelikymppisinä yhä onnellisia kolmen lapsen vanhempia.
Kävivät läpi monen vuoden lapsettomuuden ja sen mukanaan tuomat kriisit. Eli aurinko ei heille ole kokoajan täysillä paistanut.

Ovat sanoneet, että jokin vain on heillä se, joka sopii toisen "lokosiin", niin arki- kuin läheisyystasollakin.

Heillä on vielä niin ihailtavan tasapainoinen suhde, että ovat paljon perheenä yhdessä, mutta osaavat antaa liaania tarvittaessa toiselle viettää aikaa omien juttujenkin kanssa.

Ihaillen olen aina heitä seurannut ja koska naisen kanssa olen ihan "oikea" ystävä, tietäisin, jos kulissit vain olisivat olemassa.
Siinä perheessä tasapaino elämässa haleineen ja riitoineen toimii.

Onnea teille!

Jostakin olen lukenut, että ensirakkaudesta alkanut suhde on kaikista kestävin pitkässä juoksussa. Itse ja vaimoni aloitimme seurustelun, kun olimme 18 vee ja nyt keväällä tulee täyteen 10 vuotta. Vaimolle minä olen se ensimmäinen, itsellä oli tuolloin takanapäin pari suhdetta. Kyllä tähän 10 vuoteen mahtuu paljon hyviä hetkiä, mutta myös kriisejä. Kaikista ollaan selvitty ainakin tähän mennessä

Itselläni oli sama tilanne. Tapasin ex avokin 19 -vuotiaana ja yhdessä olimme 7 -vuotta.
Usein harmittelin mielessäni kun ei ollut kokemuksia muusta tai muista. Nyt olemme eronneet..

Sen neuvon annan, että ei se vaihtamalla parane!

Menetin mahtavan miehen sen takia, että luulin muualla olevan jotain parempaa. Kaikkien kanssa tulee arki vastaan ja seksikin on sitä samaa...

Aloimme tapailemaan vaimoni kanssa, kun olin 17 ja vaimo 19. Olemme edelleen naimisissa, eikä ole mitään aikomustakaan etsiä elämää muualta.

En kiistä, etteikö vaikeita aikoja tule ja meillä ne vaikeat ajat ovat osittain liittyneet "kadotettuun nuoruuteen", mutta ne on voitettavissa, jos todella tahtoo rakentaa yhteistä elämää.

Sen me tiedämme vaimon kanssa molemmat kokemuksesta, ettei ruoho viherrä aidan toisella puolella yhtään enempää, vaikka se joskus siltä näyttääkin.

Yhdessä mennään tuiskussa, tuulessa ja paisteessa.

Mie pariuduin oikeasti järkyttävän nuorena, 14-vuotiaana. Nyt noin parikymppisenä on sama mies rinnalla, eikä ole tehnyt mieli haistelemaan uusia tuulia. Tässä on hyvä olla. Miehelle tämä ei ole ensimmäinen suhde.

Minun kokemukseni tuskin ketään vakuuttaa, koska olen edelleen niin nuori, mutta onpa tuo mummoni tavannut ukkini 14-vuotiaana, ja äitini tapasi isäni 16-vuotiaana. Edelleen yhdessä ja käsittääkseni onnellisia. Ei ne ajat NIIN paljon muutu etteikö meillä mahdollisuuksia olisi =)

Mie uskon, että ensirakkauden kanssa voi aivan mainiosti elää hautaan asti. Jos on hyvä olla! Jos omassa tilanteessa / suhteessa / puolisossa ei ole mitään vikaa, olisi tyhmää vaihtaa ihan vain vaihtamisen vuoksi. Kannattaa nauttia parisuhdeonnesta silloin jos ja kun sitä on tarjolla, sekään kun ei ole itsestään selvä asia. Onnistuneita suhteita ei joka ihmiselle ole kottikärryllistä varattu elämää varten...

Kysymys on ehkä eniten minun mielstäni siitä että kuinka moni uskaltaa/haluaa sitoutua nuorena ja panostaa suhteeseen. Olen ollut 1 vuoden tyttöystäväni kanssa, ja suhde on vakavalla pohjalla, tulevaisuuttakin on suunniteltu. Lisäksi kumpikin on kummankin ensimmäinen seurustelu kumppani.