Heissan kaikille.
Olen nyt 23 vuotias, perheväkivaltaisessa perheessä kasvanut nuorinainen.
Ei kuulosta kovin hyvältä työhakemuksen aloitukselta, eihän?
Kun luen tapauksia, en voi muuta kuin kertoa oman tarinani; lapsen silmin.
"En muista lapsuudestani kovinkaan paljon mitään hyviä hetkiä, niitä ei ilmeisemminkään ollut, ne on ilmeisemmin kaiken vihan takia yritetty unohtaa ja unohdettukin.
Päällimmäiset muistot ovat ainoastaan pahoja, niitä joita jouduin kerta toisensa jälkeen todistamaan. En tiennytkään miten paljon mielessäni niitä onkaan, ennen kuin tässä eräs päivä niitä aloin muistelemaan.
Välillä palaan tilanteisiin niin kuin eläisin sen uudelleen, ajatellen, mitä olisin voinut itse tehdä auttaakseni äitiä...olin kuitenkin 9 vuotias kun äiti viimein päätti erota isästä.
Muistan erityisen hyvin sen hyvän päivän, kun olimme sisarusteni kanssa lähdössä uimaan, isän piti heittää meidät rannalle. Juoksimme kilpaa autolle ja odotimme isän tulevan perässä. Hän ei kuitenkaan tullut. Hetken päästä minä päätin juosta takaisin sisälle ja löysin isän repimästä äitiäni sohvalla hiuksista ja jaloista huutaen "Nyt se pankkikortti tänne!!". Pelästyin, kysyin isältä; mitä sä teet äidille? Sitten en muista enää mitään.
Eräänä kertana isäni pelleili taas lapsellista pelleilyään jota alkoholistit harrastavat paljon luullessaan olevansa todella vitsikkäitä.
"Olimme äidin kanssa saunassa. Isä tuli sinne. Hän otti suihkun käteen, avasi saunan oven ja suihkutti täydellä teholla äidin kasvoille vettä. Menin suojaksi äidille, koska huomasin ettei hän saanut enää hengitettyä kunnolla isän suihkuttaessa vettä aina sinne mihin äiti päänsä käänsi."
"Seisoin kotini sisäportailla äidin vieressä. Isä tuli teippirullan kanssa ja alkoi liimailla teipin palasia äidin pitkiin hiuksiin. Sanoin äidille "Anna sen laittaa niitä". (Pelkäsin että siitä tulee riita jos ei isän anna tehdä mitä halusi). Tietenkään äiti ei antanut ja riitahan siitä syntyi.Lopulta äitini makasi lattialla."
Muistan kaiken selvästi, siihen saakka kunnes jostain syystä olen pyyhkinyt mielestäni pois pahimman (?), sen jota en halua kaivaa esille. Itse en ole saanut kokea suurta väkivaltaa, muistan ainoastaan kerran, kun itkin äitiä sängyllä peittelemään minut. Hän oli kuitenkin suihkussa eikä päässyt tulemaan. Itkin ja itkin, kunnes isä tuli huoneeseen, tukisti minua täysillä ja huusi "Nyt saatana loppu toi itkeminen". Ja niin loppui, pelosta saada enemmän selkään.
Ja naapureista ei ole todellakaan mitään apua.
"Äidin ollessa taas tukalassa tilanteessa, hän huusi meille "Hakekaa apua!" ja me lähdimme hakemaan apua naapurista. Soitimme ovikelloa ja naapurin tädin tullessa ovelle, pyysimme häntä soittamaan poliisille. Hän vain katsoi meitä halveksuvasti ja tokaisi: "tuo asia ei kuulu meille" ja laittoi oven kiinni. En taaskaan muista mitä sen jälkeen tapahtui.
Olemme joutuneet juoksemaan serkkuni luokse pakoon, olemme todistaneet miten isäni veljet hakkasivat isäni eteisen ovelle jotta tämä rauhoittuisi, olemme pelänneet eron jälkeen isän saapuvan niin kuin kerran pääsi tapahtumaan:
"Menimme kaikki nukkumaan. Isä oli poissa, tilanne oli rauhoittunut. Äiti nukkui alakerrassa, me siskokset yläkerrassa. Heräsin, kuulin ääntä alakerrasta ja kova pamahdus. Ovi kävi. Isosiskoni meni alakertaan katsomaan. Menin viimeisenä. Minut käskettiin mennä takaisin nukkumaan ja meninkin. Aamulla herätessäni kouluun, äiti oli vielä kotona. Hänen olisi pitänyt jo olla töissä. Kysyin miksi, äiti kääntyi minuun ja näin suuren mustelman hänen silmänsä ja silmäkulmansa ympärillä. "Isäsi kävi yöllä omilla avaimillaan" äiti sanoi. Poliisit kävivät hakemassa avaimen häneltä pois, eikä hän enää, omien tietojeni mukaan, koskaan enää häirinnyt meidän elämää.
Päätin, etten ikinä anna isälleni anteeksi mitään. En koskaan. En ole nähnyt isääni kuin kerran 9-23 ikävuoden välillä.
Tänään, menen tapaamaan häntä ensimmäisen kerran.
Jos hän on kännissä, lähden saman tien menemään.
Isäni oli paha äidille ja lapsille. En halua kenenkään ottavan sitä riskiä että jonain päivänä lapset tulevat hautaamaan äitinsä väkivallan johdosta. En todellakaan.
Auttakaa itseänne, auttakaa lapsianne pääsemään eroon ihmisestä joka ei kunnioita toisen elämää.
Olen nyt 23 vuotias, perheväkivaltaisessa perheessä kasvanut nuorinainen.
Ei kuulosta kovin hyvältä työhakemuksen aloitukselta, eihän?
Kun luen tapauksia, en voi muuta kuin kertoa oman tarinani; lapsen silmin.
"En muista lapsuudestani kovinkaan paljon mitään hyviä hetkiä, niitä ei ilmeisemminkään ollut, ne on ilmeisemmin kaiken vihan takia yritetty unohtaa ja unohdettukin.
Päällimmäiset muistot ovat ainoastaan pahoja, niitä joita jouduin kerta toisensa jälkeen todistamaan. En tiennytkään miten paljon mielessäni niitä onkaan, ennen kuin tässä eräs päivä niitä aloin muistelemaan.
Välillä palaan tilanteisiin niin kuin eläisin sen uudelleen, ajatellen, mitä olisin voinut itse tehdä auttaakseni äitiä...olin kuitenkin 9 vuotias kun äiti viimein päätti erota isästä.
Muistan erityisen hyvin sen hyvän päivän, kun olimme sisarusteni kanssa lähdössä uimaan, isän piti heittää meidät rannalle. Juoksimme kilpaa autolle ja odotimme isän tulevan perässä. Hän ei kuitenkaan tullut. Hetken päästä minä päätin juosta takaisin sisälle ja löysin isän repimästä äitiäni sohvalla hiuksista ja jaloista huutaen "Nyt se pankkikortti tänne!!". Pelästyin, kysyin isältä; mitä sä teet äidille? Sitten en muista enää mitään.
Eräänä kertana isäni pelleili taas lapsellista pelleilyään jota alkoholistit harrastavat paljon luullessaan olevansa todella vitsikkäitä.
"Olimme äidin kanssa saunassa. Isä tuli sinne. Hän otti suihkun käteen, avasi saunan oven ja suihkutti täydellä teholla äidin kasvoille vettä. Menin suojaksi äidille, koska huomasin ettei hän saanut enää hengitettyä kunnolla isän suihkuttaessa vettä aina sinne mihin äiti päänsä käänsi."
"Seisoin kotini sisäportailla äidin vieressä. Isä tuli teippirullan kanssa ja alkoi liimailla teipin palasia äidin pitkiin hiuksiin. Sanoin äidille "Anna sen laittaa niitä". (Pelkäsin että siitä tulee riita jos ei isän anna tehdä mitä halusi). Tietenkään äiti ei antanut ja riitahan siitä syntyi.Lopulta äitini makasi lattialla."
Muistan kaiken selvästi, siihen saakka kunnes jostain syystä olen pyyhkinyt mielestäni pois pahimman (?), sen jota en halua kaivaa esille. Itse en ole saanut kokea suurta väkivaltaa, muistan ainoastaan kerran, kun itkin äitiä sängyllä peittelemään minut. Hän oli kuitenkin suihkussa eikä päässyt tulemaan. Itkin ja itkin, kunnes isä tuli huoneeseen, tukisti minua täysillä ja huusi "Nyt saatana loppu toi itkeminen". Ja niin loppui, pelosta saada enemmän selkään.
Ja naapureista ei ole todellakaan mitään apua.
"Äidin ollessa taas tukalassa tilanteessa, hän huusi meille "Hakekaa apua!" ja me lähdimme hakemaan apua naapurista. Soitimme ovikelloa ja naapurin tädin tullessa ovelle, pyysimme häntä soittamaan poliisille. Hän vain katsoi meitä halveksuvasti ja tokaisi: "tuo asia ei kuulu meille" ja laittoi oven kiinni. En taaskaan muista mitä sen jälkeen tapahtui.
Olemme joutuneet juoksemaan serkkuni luokse pakoon, olemme todistaneet miten isäni veljet hakkasivat isäni eteisen ovelle jotta tämä rauhoittuisi, olemme pelänneet eron jälkeen isän saapuvan niin kuin kerran pääsi tapahtumaan:
"Menimme kaikki nukkumaan. Isä oli poissa, tilanne oli rauhoittunut. Äiti nukkui alakerrassa, me siskokset yläkerrassa. Heräsin, kuulin ääntä alakerrasta ja kova pamahdus. Ovi kävi. Isosiskoni meni alakertaan katsomaan. Menin viimeisenä. Minut käskettiin mennä takaisin nukkumaan ja meninkin. Aamulla herätessäni kouluun, äiti oli vielä kotona. Hänen olisi pitänyt jo olla töissä. Kysyin miksi, äiti kääntyi minuun ja näin suuren mustelman hänen silmänsä ja silmäkulmansa ympärillä. "Isäsi kävi yöllä omilla avaimillaan" äiti sanoi. Poliisit kävivät hakemassa avaimen häneltä pois, eikä hän enää, omien tietojeni mukaan, koskaan enää häirinnyt meidän elämää.
Päätin, etten ikinä anna isälleni anteeksi mitään. En koskaan. En ole nähnyt isääni kuin kerran 9-23 ikävuoden välillä.
Tänään, menen tapaamaan häntä ensimmäisen kerran.
Jos hän on kännissä, lähden saman tien menemään.
Isäni oli paha äidille ja lapsille. En halua kenenkään ottavan sitä riskiä että jonain päivänä lapset tulevat hautaamaan äitinsä väkivallan johdosta. En todellakaan.
Auttakaa itseänne, auttakaa lapsianne pääsemään eroon ihmisestä joka ei kunnioita toisen elämää.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Viestisi luettuani tunnen suunnatonta helpotusta koska tiedän että oma lapseni ei joudu kokemaan vastaavaa. Lapset eivät voi lähteä pois väkivaltaisesta kodista. Toivon kaikille voimia lähteä jos ei muuten niin viimeistään lapsen vuoksi!
Jo lasten takia on lähdettävä väkivaltaisesta suhteesta. EI selityksiä että käy pahemmin tai ei tiedä mikä odottaa. Kunnon suunnitelma ja lapset kainaloon ja pois niin pian kuin vain voi.
Mulla on niin samantapaisia kokemuksia kun sulla. Oon 19-vuotias tyttö ja oon 14 vuotta elämästäni joutunu olemaan perheväkivallan silminnäkijänä. Munkin isä pahoinpiteli äitiä. Kun olin 14-vuotias vihdoinkin muutettiin äitin kans toiseen kaupunkiin. Sen jälkeen en oo isääni nähny, en mä halua nähdä sitä enää ikinä. Kuinka sulla meni kun näit isäs pitkästä aikaa?
Mä muistan kans joitain tapauksia tosi selvästi. Meillä oli tosi huono rahatilanne ja isä tuli aina vaatimaan viimesetkin pennit. Jos rahaa ei yksinkertaisesti ollu tai äiti yritti laittaa vastaan niin isästä tuli älyttömän väkivaltainen. Mulle se ei ikinä tehny pahaa fyysisesti, mutta henkisesti kyllä niin paljon. Mä yritin aina mennä siihen väliin, mutta mä muistan että mä en ikinä saanu sanottua muutaku "älä".
Kerran kun tulin koulusta huomasin että koiranmurot oli ympäri lattiaa. Arvasin heti että isä oli käynyt. Äiti oli kaatunu siihen viereen kasvot ihan paisuksis ja veressä. Mulla oli niin paha olla, ajattelin etten enää ikinä jätä äitiä yksi kotiin.
Näin kuinka isä raahasi äitiä hiuksista repien pitkin pihaa, kuinka isä repäs äitin korvakorut irti niin että iho repes jne.
Mä en halua että sellanen hirviö on mun isä. Kuitenki mulle tulee paha mieli kun sanon noin, koska mulle se aina sano että mä oon sille rakkain ihminen maailmassa, kuinka ei vois ikinä satuttaa mua jne. Mutta mua satutti henkisesti niin paljon kattoa mitä se teki äitille. Mä oon koko lapsuuteni joutunu elämään sellasessa pelon ilmapiirissä. Mä pelkäsin aina iltasin nukahtaaki jos äiti jäi yksin valvomaan.
Nyt ollaan 5 vuotta saatu elää ihanassa rauhassa. Mun isäpuoli on mulle enemmän isä kuin mitä mun biologinen isä on koskaan ollu. Mutta nykyäänkin tuntuu että mun on kauhean vaikea luottaa miehiin ja luoda suhteita.
Mä toivon niin että kenenkään ei tarvis kokea tällaista lapsuutta.
Tapasin todella isäni eilen. Säikähdin. Hän oli turvonnut alkoholin ja lääkärin määräämien lääkkeiden takia. Tuli paha olo mahaan.
Olimme sopineet että minä saan valita paikan ja olinkin suunnitellut että vien sen jonnekin syömään jossa ei alkoholia myydä. Jotenkin siinä sitten isä sai vallan ja istuimme hetken päästä jo ravintolassa hänen juodessa olutta, minulla kokista.
Niin kuin ihan oikeesti, mulla meinasi itku päästä siinä pöydässä odottaessani että hän tuo juotavat pöytään. Mutta ei tullut, ajattelin: "tuon takia en enää silmiäni päästäni itke".
Tapaaminen meni hieman hiljaisissa merkeissä, ei ollut oikeastaan kummallakaan mitään sanottavaa; isällä enemmänkin niitä huonoja uutisia, kuten nyt menee taas huonommin kuin aikaisemmin, arjet istuu baareissa, välillä herää putkasta eikä tiedä mitä on tapahtunut (lääkkeet tekee sen)...en oikein tiedä.
Eilen tuntui tosi oudolta kun lähdin tapaamisesta pois. Huomasin etten tuntenut isääni kohtaa enää juuri mitään. En tuntenut mitenkään pahaa oloa siitä ettei hän ole tehnyt eikä tee asialle mitään että hän paranisi.
Mietin kaupassa käyntini jälkeen, että minkälainen olo mulla nyt on. Tajusin, etten itsellenikään osannut siihen vastausta antaa.
Juttelin vielä illalla siskoni kanssa ja kerroin, minkälainen ajatusmaailma mulla on. Joka kerta kun uutisissa kerrotaan että tällä alueella: "vähän yli viiskymppinen kaveri on kuollut", niin ajattelen että se on mun isä. Joka ikinen kerta. Tätä on jatkunut jo parin vuoden ajan, koska jos hän ei viinaan kuole niin hän kuolee siihen että hänet hakataan kuoliaaksi.
Onhan hänet jo kerran yritetty hukuttaa...
Surullista. Mä en tosiaan oo nähny isääni moneen vuoteen, mutta oon kyllä kuullu että hän on kans aika rappiolla. Juoppo. Mulla on ihan sama juttu: joka kerta kun kuulen uutisissa, että joku nelikymppinen mies sieltä mun entisestä kotipaikkakunnalta on kuollut, ajattelen että se saattaa olla mun isä. Ja jotenki kamalaa sanoa näin, mutta mä en varmaan edes itkisi jos näin olis. Mä oon niin monesti itkeny tän ihmisen takia! Se on niin vieras ihminen mulle nykyään...
Ooksä jutellu muiden kun perheenjäsentes kanssa isästäs ja lapsuudestas? Mun on kauhean vaikea puhua tästä kellekään, jotenki hävettää. En oo oikeastaan kenenkään muun kun äidin ja serkun kans jutellu tästä. Ja täällä nyt nimimerkin suojassa.
En oo jutellu koska en tunne sen tuovan itselleni mitään hyötyä.
En ole kiinnostunut keskustelemaan, ei se menneisyyttä miksikään muuta, enkä tunne että isäni mokailu olisi mitenkään vaikuttanut omaan elämääni.
Olen onnellinen näin.
Viisi vuotta sitten näin ensimmäisen kerran isästäni unta. Unta jonka muistin hänestä nähneeni. Siinä unessa hän kuoli. En pelkää hänen kuolemaansa, olen vain erityisen katkera mikäli hän kuolee toisen ihmisen johdosta. Jos hän kuolee alkoholiin niin ymmärrän sen. Silloin uskon ettei hänen kuolemansa enää merkitse minulle mitään, ei hän hän ole ollut elämässäni mitenkään tukena tai muutenkaan. Hän on minulle tuntematon tuolta jostain. Pidin pitkän aikaa puhelimessa hänen numeronsa "sanovat iskäksi" nimellä. Se kertoo paljon.
Olen todellakin onnellinen näin.
Olen yrittänyt työntää kaikki ikävät asiat mielestä, jotka koskevat nuoruutta ja meidän perheen perhe-elämää.
Pakenen tilannetta edelleen.. Pakomatkani alkoi lukion jälkeen, kun muutin ulkomaille, siis mahdollisimman kauaksi isästäni. Isä osasi tyrannisoida koko perhettä ja varsinkin äitiä. Olen myös katkera äidilleni, joka on edelleenkin niin saamaton läheisriippuvainen, kuin olla ja voi. Onhan se sairasta, että äiti jaksaa uskoa vuosikymmenestä toiseen parempaan huomiseen ja kustantaa edelleen isän elämän (asunnon, ruuan), jotta rahaa jää juomiseen, kestää lisäksi kaiken loan heiton ja väkivallan.
Olin 15, kun he päättivät erota ja olin niin onnellinen, että asuimme eri osoitteissa. Jostain syystä äitini otti hänet taas kotiin ja siitähän kaikki vaan paheni: sekä alkoholin käytön, että muun henkisen ja fyysisen väkivallan suhteen. Ei ole kivaa, kun keskellä arkipäivää joutuu pakenemaan äidin kanssa kylppäriin ja soittamaan poliisit, jotka vaan toteavat kyllästyneellä äänellä, että "mikä siellä nyt on hätänä?". Riita taisi muistaakseni alkaa tiskaamattomista pikkulusikoista! Joten pienet oli aiheet alkaa potkimaan ja repimään äitiä hiuksista. Ihan sairasta elää pelon alla ja yrittää miellyttää isää, ettei se kävisi äidin kimppuun. Varsinkin viinan tuskat ennen juomisputkea ja delirium-vaiheet pitkän putken jälkeen olivat raskasta aikaa. Milloin isä oli tappamassa äitiä hiilihangolla, milloin revittiin tupottain hiuksia, milloin potkittiin. Muistan elävästi, kuinka vielä muutama vuosi sitten käydessäni kotoa, vedin isän kuristusotteella pois äidin kimpusta...
Nykyään olen kuitenkin ymmärtänyt, että olen vihainen äidilleni, joka ei saamattomuuttaan ja tyhmyyttään osaa lähteä tilanteesta pois. Miten raivoraitis, työssäkäyvä ja muuten fiksu ihminen voi kestää sellaisen loisen kanssa?! Kaikista inhottavimmalta tuntuu, että äidin läheisriippuvaisuuden vuoksi lapsetkin joutuvat kärsimään.
Loppujen lopulta, kun pääsin muuttamaan pois kotoa, podin toisaalta huonoa omaatuntoa, että jätin äidin yksin. Isäni on näiden vuosien aikana juonut aivonsa pihalle ja jotenkin on vierasta keskustella hänen kanssaan, mikäli sitä keskusteluksi voi sanoa, kun isä kertoo samoja juttuja yhä uudestaan, eikä ole millään muotoa kiinnostunut kenenkään muun kuulumisista. Esim. isäni kysyi, koska oikein valmistun yliopistosta? Vastasin, että olen valmistunut jo kaksi vuotta sitten. "Ai jaa, etkä ole kertonut mulle!" oli vastaus.
Tuntuu myös surulliselta, kun isä alkaa kehuskelemaan, kuinka koiramme pelasti hänet jollain kännireissulla tapolta, kun koira hyppäsi kuristajan kimppuun... Luulen, että isäni kuolee jonkun tappamana, lumihankeen sammuneena tai johonkin alkoholin aiheuttamaan sairauteen. Kuolema oman käden kautta on poissuljettu, koska siihen hän on liian heikko ja narsistinen mieleltään. Siis jotenkin sitä toivoo, että kuolis pois, mutta silloinkin tulee huono omatunto, kun onhan se kuiten oma isä.
En voi edelleenkään sietää mieleltään heikkoja ja samalla narsistisia miehiä. En halua mennä isänikaltaisen kanssa naimisiin...
ja vei minut vanhemmilleen siksi aikaa,että sai asiansa kuntoon. Biologinen isäni oli alkoholisoitunut hamppari,joka ei päivääkään rehellistä työtä tehnyt, mutta osasi huijata ihmisiä nerokkaasti ja kun ensimmäiset oireet väkivallasta tulivat,äiti lähti.
Isäpuoleni on hyvä tyyppi ja kuin isä konsanaan.
Biologinen isäni kuoli jokunen vuyosi sitten,koskaan en häntä elossa nähnyt,onneksi.
Omalla perheelläni ovat onneksi asiat hyvin, eikä mieheni käytä mitään päihteitä.
siitä että olette kirjoittaneet tänne, sillä huomaan etten ole yksin tässä maailmassa joka kokee tämän perhe helvetin. Valitettavasti äitini ei ole koskaan lähtenyt pois tästä tilanteesta ja elämme edelleen pelossa. Olen itse 19 vuotias, pikkusiskoni vuoksi minä kestän tämän kaiken, todellakin olen ollut todistamassa koko pienen ikäni sen mitä kenekään lapsen ei tulisi nähdä taikka kokea. Viina on se joka pitää meidänkin isää otteessa.
Toivon ja rukoilen että hän kuolisi ja pian. Tiedän jo suurin piirtein millaiset sateenkaaren värit hautajaisasussani on... :)
meitä on kaikkiaan 5 lasta, minä ja 16v. siskoni olemme nuorimmaisia. Vanhemmat sisareni elävät omaa eläämää muualla eikä heistä ole mitään apua.
Meillä pikkusiskoni kanssa ei ole koskaan ollut lapsuutta, sekin on mennyt pelossa.
Saan tukea näistä teidänkin kokemuksistanne, ehkä selviämme hengissä.
Herran haltuun.
Kai ymmärrät Kirsikka, että isäsi on ollut jo silloin, sinun ollessa pieni, psyykkisesti sairas? Ei kukaan psyykkisesti terve ihminen käyttäydy kuvaamallasi tavalla. Myös äitisi psyykkinen tasapaino on varmasti ollut jotenkin hakusessa, koska hän ei ole osannut lähteä pois tuollaisesta suhteesta.
Toivon sinulle menestystä omissa ihmissuhdevalinnoissasi ja omassa elämässäsi.
Juu, ymmärrän kyllä, siis sen etten ole ikinä pitänyt ketään terveenä joka noin toimii. Mutta äitiäni en rupea valinnoistaan sättimään.
Tilanteet voivat olla jokaisen kohdalla niin yksilöllisiä, kuten myös äitini kohdalla, ettei aina pysty valitsemaan oman parhaansa mukaan. Entä jos isäni on uhannut tehdä meille lapsille jotain jos äitini lähtee pois? Silloin ymmärrän äitini päätöksen. Tästä syystä en itse, enkä toivo kenenkään muunkaan spekuloivan syytä miksi äitini oli jäänyt roikkumaan avioliittoon joka oli tuhoontuomittu.
Tuntuu Kirsikka, että sinulle on tärkeää pitää yllä "kaunista" kuvaa äidistäsi ("en rupea valinnoista sättimään"). Et ilmeisesti tiedä sitä, minkälaiset syyt ovat olleet vaikuttamassa siihen, että äitisi ei ole vienyt teitä lapsia turvaan ja osannut asettaa teidän tervettä kasvuympäristöä ja hyvinvointia oman parisuhteen edelle. Eri muotoista uhkailua on taatusti isäsi puolelta ollut (sen kuulee jo kertomistasi tapahtumista), mutta tuntuu, että olet sen lisäksi muodostanut "oman teorian" äitisi eroamattomuuden ja teidän lapsien "väheksynnän" syistä.
Koko tämä ajatus, että "ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ..." allekirjoittaa käsitystä, jonka mukaan ihmisellä ei ole vapaata tahtoa. Fakta kuitenkin tässä tapauksessa lienee, että äitisi ei syystä tai toisesta kyennyt asettamaan teitä lapsia tuolloisessa elämäntilanteessaan jonkin itseen liittyvän asian (oman riippuvuutensa?) edelle.
Asioista olisi ihan hyvä puhua vaikka jälkikäteen oman äitinsä kanssa, niin ei tarvitsisi turvautua erilaisiin todellisuutta vääristäviin fantasioihin. Juuri erimuotoiset todellisen tilanteen vääristymäthän alunperinkin olivat kärsimystä aiheuttavana tekijänä.
Anteeksi Kirsikka jos tämä meni sinun elämäntilanteesi ronkkimiseksi, mutta nämä hahmotukset ("paha isä, hyvä äiti") ovat usein ihmisillä niin uskomattoman mustavalkoisia.
Se että mitä minä ajattelen ja se että mitä jätän tekemättä (keskustelut äitini kanssa hänenkin hyvinvointinsa takia) taitaa ärsyttää sinua Turo kovinkin.
Tiedän, ja luulen, että tunnet kovinkin kovaa tarvetta alkaa analysoimaan kirjoittajien elämäntilannetta tietämättä kuitenkaan sen enempää kirjoittajan taustoista. Ymmärrettäväähän se on mutta sinuna jättäisin arvioimasta ja arvostelematta tilanteita joita joku on tehnyt tai jättänyt tekemättä. On sangen järisyttävää että olet jopa kaksi viestiä laittanut asiasta, jossa solvaat äitini päätöstä tai yrität sitä jollain tavoin minun mielessäni muuttaa. Annahan olla Turo hyvä, se on minun vinkkini.
kevätterveisin ja jaksamista muille
Kirsikka