Olen kohta 30 vuotias nainen ja suhteeni on juuri päättynyt neljän avoliittovuoden jälkeen. Ahdistaa ajatus siitä, että en ehkä ehdi enään löytämään uutta rakkautta ja saamaan lapsia. Haluaisin kuulla kokemuksianne teiltä n. kolmekymmpisiltä eronneilta. Oletteko painineet samanlaisten ajatusten kanssa? Miten nopeasti olette löytäneet uuden rakkauden? Onko uuden suhteen muodostuminen jotenkin vaikeampaa, kuin esim. 25 vuotiaana. Olisi kiva kuulla kokemuksianne.
kolmekymmpiset sinkut
Pinnie
325449
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
ne suomipojat rupeis pikkuhiljaa kantamaan vastuuta naisista ja lapsista. Muista sinä puolestasi oikea asenne, eli positiivinen ja reipas.
kuinka nämä suominaiset menee noitten pettäjien ynnä muitten haihattelijoitten miesten matkaan eikä havaitse meitä oikeita, työtätekeviä kunnon miehiä.
Älkää aina valittako sitten jos elämä potkii ja syyllistäkö kaikkia miehiä.
Tämä tosin koskee molempia sukupuolia jottas tiärättä!!
kolmekymmentä ikävuosi olisi jokin merkkipaalu perheen perustamiselle ? Aikaa on vaikka kuinka ja paljon ei sulla ole mikään hoppu. Tilastotkin puhuu jo sen puolesta että ylikolmekymppisenä kannattaa vasta vakavissaan harkita perheen perustamista. Tilastollisesti pieleen menneitä suhteita on ne jotka on perustettu siinä 25:den ikä vuoden korvilla ja kaikista pienin on 35- 40:ntä vuotiailla. Vähän vanhemmassa iässä ihminen tietää mitä elämältään haluaa eikä sorru mihinkään puolinaisiin juttuihin vaan haluaa sellaisen suhteen joka varmasti toimii. Edelltyttäen että on sisäistänyt itselleen kaikki asiat mitä tahtoo ja mihinkä on valmis ryhtymään. Muutenkin taitaa olla et ihmiset solmivat suhteita liian aikaisin sekä liian heppoisin perustein, otetaan ikään kuin se ensimmäinen mahdollinen joka tuntuu oikealta.
Maltia vaan sinulle koska sulla on useita vuosia vielä edessä perustaa perhettä.
Minun isoisäni meni naimisiin ensimmäisen kerran 45- vuotiaana ja viellä sai viellä neljä lasta. Myöhäistä on vasta sitten kun itse luovuttaa.
Niin mut toisaalta ensimmäinen kirjoittaja puhuu asiaa. Ei lasten hankkimista voi kovin lykätä. Naisen hedelmällisyys ja riskit raskaudessa kasvaa mitä enemmän ikää tulee, ja ei raskaaksi tulo ole yli kolmekymppisellä välttämättä niin helppoa. Mut toisaalta ikäähän on vasta kolmekymmentä niin jos vanhaksi elää niin kerkee perustaa vielä monta perhettä :)
Jospa päivittäisit tietosi? :D
Jotenkin huomannut itsekkin vähän sensuuntaisia ongelmia... Taitaa vaan olla niin, että kyllä vielä joku jossakin on. Pitäis vaan löytää se ensin. Itte eronnut 1/2 vuotta sitten eikä vieläkään ketään.. ainakaan ketään, jota olis halunnu "kattella" yhtä iltaa enempää. Luultavasti (omia ajatuksia), johtuu edellisestä piiitkästä suhteesta 13v.(teinisuhteet ei kestä). Tulipahan ainakin lapset tehtyä, joten ei enää sitä "ongelmaa" =) Nyt vähän kuin kesää odotellessa ja sitä, että pääsee mopolla kuskaileen "tsubuja" ja toivottavasti edes silloin joku kolahtaa oikein kunnolla. Älä yritä liikaa, voi olla,että joku etsii jo sua... =)
Mikä hemmetin juttu tuo on, että kolmekymppinen on vanha ja elämä ohi? Musta tuntuu, että se elämä on vasta alkamassa. Eilen siinä Juuso & Enbuske höpötyksessä oli vieraana Karita Tuomola, joka täyttää tänä vuonna 30, onko hän teidän mielestä liian vanha perustamaan perhettä ja elämä ohi jo?
Se ikä on korvien välissä, ELÄKÄÄ! :D
Vaikkei haluaisi niin kuitenkin pistää ajattelemaan kun kolmekymppiä lähestyy eikä ole sitä ensimmäistäkään seurustelukokemusta takana. Jos ei nuorena, niin miten sitten vanhempana voisi onnistua :(
Minulla tuo 30v jo täynnä ja sinkkuilua 1,5v takana, eikä loppua näy... Seurustelin 10v ja en todellakaan erottuani ajatellut että uudelleen pariutuminen voisi olla näin vaikeaa.
Sitä on tullut itse krantuksi ja niin ilmeisesti ikäiseni miehet. Minulle ei kelpaa kukaan, mutta enpä kelpaa sitten itsekään:) pah... Mutta kun ei vaan pysty alkamaan suhteeseen miehen kanssa, joka ei nyt niin kiinnosta, se "ihan kiva" kun ei riitä...
Säätöä on välillä suuntaan tai toiseen, mutta mistään vaan ei tule mitään pysyvää. Ja joo, se perheen perustaminen alkaisi itsellä jo olla mielessä, näinkö sitä jää sitten ilman. Tai voihan se sitten jo huomenna napsahtaa, kun ei voi tietää:) Mutta kyllä välillä pelottaa ja ahistaa ajatus yksin jäämisestä...
Sinkkuaikana olen joutunut pettymään muutaman kerran ja särkenyt sydämeni kerran varsin pahasti. Sekin voi vaikuttaa ja pitkittää osaltaan sinkkuuttani, ei oikein uskalla luottaa enää, ei miehiin, eikä siihen, että kohdalleni voisi rakkaus joku päivä sattua. Mutta vielä tämä maapallo pyörii pyörimistään ja elämä jatkuu:) Tällä hetkellä olen ehkä sellaisella itsestäni huolehtimis "lomalla", ei miehiä kiitos! Pakko koota kaikki sirpaleet ja antaa riutuneen sydämen rauhassa korjautua, uusi pettymys saattaisi olla liian kohtalokasta..
No niin, no siinä siis lyhyesti että 1,5v olen ollut sinkkuna minä:)
olihan niitä samanmoisia ajatuksia,tosin jälkikasvun oon jollai ihmeen tempulla saanut aikaseks.. :)
ihan alkuunsa pitää lopettaa se "turha" miettiminen ja varsinnii se "oon jo vanha"-ajattelu.
Ja niinkus joku tuolla lauloikin, ni se positiivinen ajattelu ja elämänilo pitää jostain kaivaa esiin,vaikka väkisin,jos ei muutoin :)
Senjälkeen löytää mukavia ihmeisiä..jopa pieniä ihastuksia..öööh! tosin,osa on jo varattuja :)
mutta jooh,joteski vaikeempaa se oikeen suhteen muodostaminen on,ainakin mulla on näin,ehkä sitä asiaa miettii liiankin "varman päälle",että onko joku sopiva vaiko eikö..koska vaiks ne tunteet paukahtaiskin päällensä,ni silti se järkikään ei täysin katoa... joteski harmi :):)
nojuuh,ite oon kärvistellyt jo vuoden itteni kanssa,eikä kait ihan täysin tunne itteänsä valmiiks uuteen suhteeseen...
höh! niin,pahkura on vasta 33 vuotta nuori =D
ja suhteettoman positiivinen :):)
Olen myös 3-kymppinen nainen ja parhaillaan keskellä eroprosessia. Olen asunut avoliitossa 5 vuotta ja painiskellen hirvittävässä ristiriitatilentessa: pelkään etten ikinä löydä miestä joka haluisi perustaa kanssani perheen, pelkään eromme tuottavani pettymyksen vanhemmilleni ja avomieheni vanhemmille jotka toivovat pian tulevansa isovanhemmiksi.
Pahin ajatuksista on kuitenkin biologisen kelloni tikitys, kiistaton tosiseikka että hedelmällisyys laskee 25 ikävuodesta alkaen. Syy avoerooni on se ettei nykyinen mieheni ole valmis vielä sitoutumaan. En voi jäädä enää suhteeseen uhraamaan kallisarvoisia vuosia varsinkin kun mies ei ole halukas hankkimaan lapsia ehkä koskaan.
Tuntuu että omista sinkkuajoistani on ikuisuus, en tunne oloani kotoisaksi enää baareissa, en muista kuinka miehiä isketään. En kaipaa yhden yön seuraa ja tuskin voin pläjäyttää miehelle päin naamaa baaritiskillä etsiväni lapselleni isää. Mistä vitusta minä sitten löydän sen miehen???
Itse olen 28-v. ja perheen perustaminen tuntuisi ajankohtaiselta. Avosuhteessa ollaan eletty yhdessä reilut 9vuotta ja mikään ei etene suuntaa jos toiseen..Mies on huomattavasti mua vanhempi.tuntuu siltä että haluisin erota miehestä joka ei tee mitään minkää eteen ja vielä aina sama huoli hänen taloudellisesta tilanteestaan!!Tuntuu ettei jaksaisi enää yrittää ja yrittää rakastaa..Silti ero tuntuu ahdistavalta, sillä haluaisin jo niin niitä lapsia. En tiedä enää..eihän sitä lapsia voi ees ajatella tällaiseen suhteeseen, jossa miettii jo eroa. Olisipa vaikka mennyt naimisiin, hankkinut lapset ja vaikka eronnutt jo heti sen alkuhuuman jälkeen. Tuntuu ettei kunnollisia urheilevia miehiä löydy enää mistään!Tuntuu, että niin monet miehet haluu kauniista naisista vain vakipanoja! Ahdistaa!!!!
No, voit varmaan miettiä, miltä tuntuu yli kolmekymppisestä sinkusta, jolla ei ole mitään seurustelusuhteita takana.
Ai ollaanko painittu samanlaisten ajatusten kanssa? Kysy vaan, kuinka paljon. =(
Paria entistä opiskelukaveria lukuun ottamatta kaikki ystäväni joko seurustelevat vakavasti tai ovat jo naimisissa ja ovat saaneet yhden tai kaksi lastakin. Itse olen ollut sinkku nyt jo reilut 5 vuotta, enkä ole koko tänä aikana tavannut kuin pari miestä, joista olisin kiinnostunut oikeasti. Ikävä kyllä he eivät olleet tarpeeksi kiinnostuneita minusta, joten homma kuivui kasaan ennen kuin se oli ehtinyt alkaakaan. Ne miehet, jotka sitten taas olisivat kiinnostuneita minusta, eivät sytytä minua millään lailla.
Takanani on reilun vuoden mittainen ja reilun 7 vuoden mittainen seurustelusuhde. Kumpaakaan existäni en mitenkään erityisesti etsinyt, he löysivät minut ja asiat vain johtivat toisiin. Tästä on mitä ilmeisimmin ollut seurauksena se, että kaikenlainen deittailu- ja treffailukulttuuri on jäänyt minulle täysin vieraaksi.
Tuntuu perin oudolta ajatukselta, että minun pitäisi jotenkin etsiä miestä erikseen, kokeilla ja testailla kenties useampiakin miehiä kuin vaatteita konsanaan. Jos se olisi mahdollista, tahtoisin mieluiten hypätä suoraan keskelle seurustelusuhdetta, johonkin ehkä vuoden tai parin vuoden kohdalle, kun kaikenlainen epävarmuus ja "onkohan tuo sopiva minulle, olenkohan minä sopiva tuolle"- sekä "tykkäänkö minä tuosta oikeasti, tykkääkö tuo minusta oikeasti" -tyyliset jutut olisivat jo pääosin takanapäin.
Minusta on ihana seurata vierestä, kuinka ystävieni pienet lapset kasvavat ja varttuvat. Ryömiminen, konttaaminen, ensimmäiset horjuvat askeleet ja mukkelismakkelismenemistä seuraava huuto, kaikkea sitä on ihana seurata. Mutta samalla se muistuttaa minua hyvin tuskallisesti siitä, kuinka tyhjää ja merkityksetöntä oma elämäni on. Ei ole ketään ketä rakastaa, ei ole ketään, joka rakastaisi minua. Minun elämäni on työtä, satunnaista ystävien tapaamista ja parin tv-sarjan katsomista. Ystävieni elämä on täynnä rakkautta, läheisyyttä, lämpöä, hellyyttä, seksiä, parisuhteen tai nuoren perheen arkea iloineen ja suruineen. Olen suunnattoman onnellinen ja iloinen ystävieni puolesta, mutta samalla minusta tuntuu, että antaisin mitä vain, jos vielä joskus saisin kokea saman itsekin.
Mitä kauemmin olen ollut yksin, sitä vähemmän uskon siihen, että löytäisin vielä rakkautta elämääni. Tai että löytäisin rakkautta niin ajoissa, että ehtisin vielä itsekin saada lapsen. Itse asiassa, pidän rakkauden löytymistä jo niin epätodennäköisenä, että olen pikku hiljaa vähän kerrallaan alkanut kypsytellä ajatusta tietoisesta yksinhuoltajuudesta hedelmöityshoidon kautta. Vielä en ole siihen valmis, en henkisesti enkä muutenkaan. Mutta todellinen vaihtoehto se minulle on. Olen aina ajatellut, että haluan joskus perheen, ja ainakaan tällä hetkellä en halua luopua unelmastani kokonaan.
sitten et tee asian eteen jotain kun kerran yksinolo ahdistaa pahemman kerran ?
Itsekin samassa tilanteessa mutta teen joka päivä sen eteen jotain että löytäisin itselleni sen kumppanin.
Missähän mahtaa olla vikana kun saa lukea vastaavanlaisia viestejä molempien sukupuolten kirjoittamana, onko yksinkertaisesti niin että näillä kirjoittajilla elämä ahdistaa mutta sisimmässään he ei ole valmiita suhteeseen ? Taikka sitten eivät vaan uskalla lähteä tai vaativat siitä aivan liikaa `?
Kysymyksesi on hyvä ja tarpeellinen, myös minulle itsellenikin.
Mutta... Niin kuin kirjoitin, deittailu- ja treffailukulttuuri on jäänyt minulle täysin vieraaksi. Suomeksi, en ole koskaan varsinaisesti deittaillut. Exieni kanssa asiat jotenkin vaan menivät eteenpäin itsestään, sen lisäksi olen tainnut käydä yhteensä noin 5 kertaa elämäni aikana varsinaisilla treffeillä, siis leffassa tai kahvilla jonkun miehen kanssa. Niissäkin tapauksissa aloitteentekijä on muistaakseni ollut mies, en minä.
Olen kokenut elämäni aikana enemmän kuin tarpeeksi kolhuja henkisellä puolella, nimenomaan vastakkaisen sukupuolen taholta. Vaikka osasta kolhuja on jo viitisentoista vuotta aikaa, minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, etenkin sen suhteen, että minusta pidettäisiin ja seurassani haluttaisiin olla. Minulla ei yksinkertaisesti ole rohkeutta lähestyä miehiä "iskumielessä" tai muutoin enemmän tai vähemmän selkeästi kumppaninhakumielessä, koska minun on hyvin vaikea nähdä, miksi joku pitäisi minusta ja haluaisi olla kanssani.
Lisäksi olen oikeastaan samaa mieltä muutamien muiden kanssa täällä siitä, että etsimällä ei löydä. Tarkoitan tällä sitä, että jos jatkuvasti etsii aktiivisesti kumppania, jos keskittää ison osan huomiostaan ja energiastaan kumppaninhakuun ja vaikkapa katsoo lähes jokaista vastaantulevaa sormuksetonta miestä "sillä silmällä" ja arvioi, olisiko tuosta poikaystäväksi, se "näkyy" päällepäin ja saattaa päin vastoin karkoittaa potentiaalisia kumppanikandidaatteja.
Kaikki ovat kuulleet juttuja flaksipöksyistä, siis niistä kaapin perukoilla majailevista virttyneimmistä alushousuista, joita käytetään vain äärimmäisessä hädässä eli silloin, kun kaikki muut alkkarit ovat pyykissä. Itse en harrasta yhden illan suhteita enkä muutenkaan ole pitänyt tapanani lähteä baarista tms kenenkään luo tai tuoda ketään kotiini, mutta olen kuullut monia tarinoita siitä, kuinka alusvaatteita myöten nätiksi laittautuneet ystäväni eivät ole löytäneet baarista tms. seuraa. Jos taas baariin tms. on lähdetty enemmän ex tempore -meiningillä, vähemmän laittautuneena ja virttyneissä alusvaatteissa, seuraa on löytynyt yllin kyllin.
Flaksipöksyjen "taika" perustuu luultavasti siihen, että vähemmän laittautuneena ihmiset ovat rennompia ja vapautuneempia ja ehkä enemmän omia itsejään kuin ollessaan ns. täydessä tällingissä. Saman uskon pitävän paikkansa myös kumppanin etsimisen suhteen. Jos koko ajan kulkee kaupungilla ja netissä haku päällä, kanssaihmiset vaistoavat sen ja saattavat helposti tulkita sen epätoivoiseksi kumppanin etsinnäksi. Ja kukapa meistä haluaisi kumppanikseen ihmisen, josta huokuva energia tuntuu sanovan "voi kunpa joku vaan huolisi minut, oli se kuka tahansa", tai jotain vastaavaa. Niin yksinäinen kuin olenkin, itse tuskin lähtisin tuollaisen ihmisen matkaan.
Olisi kiva tietää, mikä mahtaa olla sellainen "sopiva etsimisen taso", jossa ikään kuin pitäisi itseään ns. tyrkyllä muiden löydettäväksi, mutta ei kuitenkaan vaikuttaisi liian epätoivoiselta.
Ihan ensiksi totean, että jos treffailu ja deittailukultuuri on jäänyt sinulle vieraaksi, niin etpä tosiaan ole paljosta jäänyt paitsi.
Mainitsit että sinun on vaikea nähdä että joku pitäisi sinusta ja haluaisi olla kanssasi. Ihminen joka näin kokee, rakentaa ympärilleen sellaisen näkymättömän kilven, joka varsin tehokkaasti suojaa kaikilta vastakkaisen sukupuolen kontaktiyrityksiltä. Siis toisin sanoen, ihminen joka ei koe ansaitsevansa ketään, suhtautuu torjuvasti "tunkeilijoihin" ilman että välttämättä itse tätä havaitseekaan. Koin melkoisen ahaa-elämyksen, kun kuulin tämän teorian eräältä parisuhdeasioihin perehtyneeltä tutkijalta jossain tv-haastattelussa.
Olen tosiaankin myös itse havainnut, että mitä kauemmin olen yksin elänyt, sen vaikeammin lähestyttävä minusta on tullut. Lohdullista tässä on se, että tähän asiantilaan myös tottuu ja sopeutuu pikkuhiljaa.
Oikeastaan nykyisin tuntuisi tyhmältä lähteä ravintolaan "iskemään".
vanha tekijä tuolla deitti rintamalla minuun verrattuna :) Mulla sentäs kesti 36 vuotta ennenkö edes moista juttua aloin harrastaan ja oikeastaan olen vaan yhden ihmisen kanssa sitä tehnyt oikein vakavissani.
Hyvä juttu sinäänsä että sinulla ainakin on vientiä et olet noin usealle rehville päässyt, siitähän se alkaa.
Tuo luottamus puoli on se kaikista pahin ongelma että millä keinoin sitä oikein oppii luottamaan jälleen miespuolisiin ihmisiin.
Pahinta siinä on se että kaikki mennyt tuppaa seuraamaan aina mukanan ja se luo varjo koko toiminnan päälle. Sitä aina sisimmissään rinnastaa muita ihmisiä juuri noihin edellisiin suhteisiin ja sen on tuo pahin virhe mitä ihminen siinä tilanteessa voi tehdä.
Sulla on vähän sama tilanne kuin minulla. En kans uskalla lähestyä naisia sillä mielellä ja sit jos jotain lähesty niin koko touhu kaatuu liialliseen ystävällisyys meininkiin. Kohtelen toista enemmän ystävänä enkä mahdollisena kumppani ehdokkaana. Muutenkin en osaa tilanteeseen edes suhtautua mitenkään kevyt kenkäisesti vaan otan aisan aina liian vakavasti.
Tavallaan katselen naisia ajatus mielessä et tuollekaan minä en kelpaa tai sit juuri että miksihän tuo minut huolisi. Käsittämätöntä ajattelu tyyliä.
Totta pn kyllä että väkisin etsimisestä ei tule yhtikäs mitään, olen paria sellaista ihmistä tavannut jotka vähän hakivat sillä tyylillä kumppania. Heidän kanssaan olisin kyllä voinut tehdä lähempääkin tuttavuutta jos asia olisi minullekin ollut jonkinlainen pakkomielle mut kyseisiä ihmisiä kun tapasi ni kyllä hälyytys kellot alkoi soimaan että ei helkutti.
Vai oliko se sitten sitä sitoutumisen pelkoa tai liiallista vaatimustasoa ? Mistä sen tietää mut joka tapauksessa ei herännyt mielenkiinto oikealla tavalla. Minäkin kuitenkin haluan et tuo mahdollinen kumppani tulisi nokan eteen ihan yht äkkiä ilman mitään ihmeempiä hakemisia, siksi ehkä tämä nettikin on väärä paikka ainakin minulle. En osaa tai halua viestitellä kaikille kiinnostaville ihmisille että jokohan tuolla suunnalla tärppäisi. Tavallaan uskon jonkin verran et kohtalo tuonkin asian ratkaisee.
Mikä se sit on tuo oikea ja sopiva etsimisen taso ? Onko se sitä ettei etsi ollenkaan vaan pitää silmiä hivenen auki ja kun näköpiiriin asettuu sellainen ihminen joka synnyttää mielessään jotain, sitten tehdään ne ratkasevat liikkeet ? No ei kai sitä yksin täällä kirjoittelisikaan jos tietäisi kaikkiin kysymyksiin vastauksen.
Pahin mahdollinen 30 mies joka asuu vanhempansa kanssa, ei koskaa seurustellut, vielä neitsyt, ei yhtään mitään kokemusta yhtään mistään elämässä, eläny ihan pumpulissa, ei seuraa paljoakaan asioita vaan näkee kaiken omasta omituisesta yksinkertaisesta maailmastaan eikä ota muita pahemmin huomioon, nyhjöttää kotonaan peräkammarissa kokoajan, huonopalkkainen surkea työ jossa olematon palkka, pelkää kaikkea ja kaikkia, kalpean ja aran näköinen eikä yhtään urheilullisuutta kropassaan vaan muistuttaa lähinnä lapamatoa, haaveilee naisista joihin ei koskaan minkäänlaista pienintäkään mahdollisuutta, pitää itseään teinipoikana ja siksi kuvittelee, että on mahdollisus esim. nuoriin tyttöihin 15-21v, haluaa harrastaa urheilulajeja joita harrastaa lähinnä 10-20 vuotiaat, tyhmä ja omituinen sekä auttamaton luuseri.
Oot sä sen pikkusisko vai pikkuveli?
Tiedän samantyyppisen tyypin, sillä ei ole tulevaisuutta joten se on alkanut elämään menneisyydessä ja lapsuudessa joten pian sitä viedään hoitoon.
joka ei jaksa käydä edes niissä huonopalkkaisissa töissä, uneksii johtajanpalkasta (/-paikasta?) melkein töitä tekemättä, tavaroista joihin hänellä ei töissä käydessäkään koskaan olisi varaa (muut tavarat eivät kelpaa, liian sitä tai tätä), asuu yksinään kahta huonetta, kukaan ei palauta maan pinnalle. Muuten moni asia kuten kuvasit, ja kaveri kuvittelee saavansa unelmien naisen.
Ehkäpä hän joko jää sinkuksi loppuelämäkseen, kun yksikään nainen ei täytä mittaa, tai kiiruhtaa lopulta epätoivoisena ensimmäisen pölkkypään matkaan tai alistetuksi shteeseen, naisia on ollut kymmeniä, 3kk - 1 vuosi, sitten pudotuspeli jos nainen ei itse lähde. Ei sellainen mies kuitenkaan uskalla koskaan tehdä SITÄ päätöstä, ja vaikeammaksi muuttuu vuosien myötä. Eikä tietenkään ole koskaan ollut naisen kanssa sängyssä, mahtaakonhan sekään homma sitten lopulta toimia ollenkaan...
on kuitenkin sellainen nainen tai mies, joka luulee olevansa niin paljon parempi kuin kaikki muut, että katsoo olevansa oikeutettu kohtelemaan muita huonosti. Lisäksi hän olettaa, että muut elävät olennot ovat olemassa tyydyttämään hänen omia tarpeitaan, eivätkä suinkaan elämässä omaa elämäänsä.
on sellanen tynnyrissä asunut örveltäjä joka on oppinut elämästään kaiken vaan kirjoja lukemalla.
joka näkee kaiken negatiivisena,eikä usko yhtikäs mitään ja hakee joka lauseesta jonkinlaisen piilomerkityksen....eikä ole koskaan väärässä :)
ja pisteenä iin päälle,sellanen aattelee,ettäs kaikilla muilla on helppoo..
on sellanen tynnyrissä asunut joka ei ole edes kirjoja lukenut ;)
*miettii,miettii*
...ja vielä turskatynnyrissä :):)
pahasi oli lukenut kirjoja, mutta eikö samanlainen kirjoja lukematon paha ole vielä pahempi :-/ Onko kirjojen lukemisella merkitystä koko asiaan.
lukemattomia kirjoja tynnyrissäkö?...nii-ih riippuu kirjoista ja niien lukijasta.
jotkut lukee mitä tahansa opusta,niinkuin se ois täyttä totuutta joka ainoa sana ja toiset taas useita eri opuksia samasta aiheesta ja vertaa sitä tietoa omaan elämänkokemukseensa....mut,jos sen koko elämän on käkkinyt tynnyrissä..???
ääääh! eih mä tiiä :):) ..pitäis kysyä joltai,ketä istua kököttää tälläkin hetkellä tynnerissä :)
huhuu! onkos jollai nettiä ja tietoa tynnerissä??
jään oottelee vastakaikua =D
Iän puolesta ei varmaankaan ole mikään kiire sitä perhettä perustamaan ja lapsia pykäämään. Itseasiassa olen huomannut lähipiirissäni, että lähes kaikki (lukuunottamatta ihan paria poikkeusta) tuntemani naiset ovat saaneet lapsen/lapsia vasta pitkälti yli kolmenkympin iän ohitettuaan. Oma sisareni sai lapsen vähän reilu nelikymppisenä. Toinen sisar odottaa nyt ensimmäistä vauvaa (pitäisi syntyä hetkenä minä hyvänsä :) ja ikää hänellä on 39 vuotta.
Työpaikallani kaikki raskaana olevat rouvat ovat yli kolmikymppisiä. Eli tuntuu päinvastoin, että lapsia ei tehdä alle kolmikymppisenä, vaan nimenomaan sitten, kun on opiskelut opiskeltu, on vakiduuni ja kunnon parisuhde.
Itsekin olen 33-vuotias ja olemme mieheni kanssa yrittämässä ensimmäistä lastamme. Ei olisi tullut mieleenikään parikymppisenä tai siitä hieman vanhempana haluta tulla äidiksi. En olisi ollut todellakaan valmis siihen. Enkä pidä itseäni todellakaan yhtään vanhana lasten hankintaan. Sitäpaitsi ei minulla olisi ollut kunnollista miestäkään sen ikäisenä. Vasta nyt myöhemmin olen löytänyt sen oman rakkaan, jonka kanssa ylipäätänsä olen halunnut perustaa perheen.
Se piti vielä sanomani, että kaikkien näiden minun tuntemieni naisten lapset ovat vielä syntyneet terveinä. Eli nykyaikana varmasti lääketiedekin on sen verran kehittynyttä, että lapsia voidaan tehdä paljon vanhempana kuin joskus 50 vuotta sitten.
Olen mies ja huomannut ettei ketään eronnutta ja karannutta kiinnosta suhde vaan pelkkä seksi. 3-kympin jälkeen on äärettömän vaikea löytää fiksua, luotettavaa ja rehtiä naista joka haluaa pysyvän suhteen. Seksiä he tarjoavat mutta eivät muuta. Surullista.
Harvinaisen totta! Itseä surettaa sama! Kunpa löytäis sitoutumishaluisen naisen!