70-luvulla syntyneet!

saanut olla yksin kotona.
Olin 13v ekaa kertaa kun niin tapahtui; puolituntia yhtenä tavallisena tiistai-iltapäivänä.
Ikinä en unohda sitä uskomatonta vapauden tunnetta!!!!!

kaveriporukoissa eikä omenavarkkautta pahempaa tehty. Ruokaa oli pakko maistaa aina. Minun kasvatus oli hyvin autoritääristä. Ehkä siksi olen ohjaavan kasvatuksen puolesta puhuja nyt.Ekaluokkalaisena oli jo niin iso että pystyi huolehtimaan itsestään koulun jälkeen. Tosiaan aika pienestä pitäen piti pärjätä itsenäisesti monista asioista joita ei tänä päivänä kyllä lapsille opeteta tai vanhemmat joutuvat sossujen syyniin.

äiti takaisin töihin, kun olin alle 6kk (isoäiti hoiti). Alle koulu ikäisenä leikiin paljon 2 serkkuni kanssa, jotka asuivat naapurissa ja olivat saman ikäisiä. Pientä kepposta tuli joskus tehtyä, mutta ei mitään "pahaa". Ala-aste ikäisenä piti pestä ja laittaa perunat kiehumaan joka päivä klo:15.30, jos ei niin tehnyt äiti suuttui (ja siihen aikaan se oli maailman typerin homma, kun piti jättää leikit kesken). Läksyt tehtiin heti koulun jälkeen ja sitten vasta leikittiin. Olin muistaakseni 11-12v. kun hoidin siskoa (4-5v.) kotona pari viikkoa kesällä (mummo kävi päivän aikana useasti katsomassa, kun asui naapurissa), joten vastuuta annettiin. Oma huone piti jo ekaluokkalaisesta asti pitää siistinä ja muutenkin osallistua pienillä askareilla kodin hoitoon, eikä ollut siihen aikaan viikkorahoista tietoakaan.

mutsi ja faija luki kasvatuspedagogiaa vasta broidin kohdalla s.77 ja siitähän tuli hymypoika ja menestyjä. Tunsin olevani onnellinen 70 luvulla. 80-luku oli ihan paskaa. Ja 90 luvulla olin lama-ajan nuori, luulen että tämä lama on tehnyt 70 luvulla syntyneet juuri niin ahdistuneiksi kuin osa meistä juuri on.
Mut mä luulen että vaikka ollaan hyvinvointiyhteiskunnassa ei ne asiat oo yhtään sen paremmin..

Mä olin kiltti ja luonteeltani niin erilainen kuin sisarukseni, et tunsin aina itseni ulkopuoliseksi. Lisäksi kun olin porukan vanhin, mua "sai" ilmeisesti kiusata... kun asiasta valitin, sanottiin, et "sisko on niin pieni, ei se ymmärrä..." Ja p..kat sanon minä! Muutenkin olin ja olen herkkä ottamaan nokkiini jos mun tavaroihin kosketaan tai niitä rikotaan. Sit kun vähäteltiin niin en mä siitä ole ikinä päässy yli. Tietty vanhemmillani oli siskoni syntyessä mua viis vuotta myöhemmin parempi taloudellinen tilanne, mut vuosia myöhemminkin minä olin aina se, joka EI saanut uutta mankkaa tai uusia vaatteita joita olisin halunnu. Ja sit kun teininä pidettiin bileitä, sisko katosi paikalta kun tuli selittelyjen aika. Joka kerta paristakymmenestä vieraasta ehkä pari oli mun kavereita jotka osas käyttäytyä. Olipa kiva valehdella vanhemmille kun varsinainen syyllinen on ties missä. Kuten huomaatte, tää on vaikuttanu todella paljon mun elämään ja aion pitää huolen siitä, et mun lapset tulevat saamaan taloudellisesta tilanteesta riippumattoman tasapuolisen kasvatuksen. PISTE.

mut jätettiin yksin myös emotionaalisesti vaikka taloudellinen turva oli. Ketään ei kiinnostanut millainen ihminen olin, kunhan vain olin kiltisti ja hymyilin ja olin hiljaa.
(olin ujo) ja siitä oli paljon sosiaalisen elämäni kannalta haittaa. sain aivan yksin taistella tieni puhuvien ihmisten joukkoon ilman tukea. kaiken tein yksin. siis ei ollut yhtään ihmistä minulla jolle kertoa tunteistani vain koirani. sen avulla jaksoin. koko elämään on tämä vaikuttanut.

ja autoritääristä meininkin oli meilläkin. piti kunnioittaa vanhempia vaikkeivät he näyttäneet maliia kunnioittamalla lapsiaan.

Joten vanhemmat olivat hyvin etäisiä ja leikkivät kaiken olevan hyvin. Kulissi kodissa asuin siis. Oölenkin ikä ni etsinyt aitoutta sen takia. ja olen kyllä ylpeä miten olen sitä löytänyt itsessäni. pitkä rankka tie se on ollut yksin kulkea. onneksi sain kaverin, tosin vasta aikuisena, mutta sain kuitnekin jonka kanssa jatkaa matkaa!

Kaksin oltiin velipojan kanssa kotona kun alotin koulun(jossa menestyin loistavasti), yksinhuoltaja äitini (vuodesta 77) kävi kahdessa työpaikassa, joten häntä ei juuri näkynyt kuin viikonloppuisin jos silloinkaan... raskas työ vaatii raskaat huvit.
Ruuat (maksalaatikkoa)laitettiin ihan itse. Mistään mankoista ei ollut puhettakaan ennen kuin tienasin ensimmäisen oman palkkani 14 vuotiaana.
No, teini-iässä oli tietty vähän ongelmia kai kun äidin miesystävät (yleensä alkoholistuneita pahoinpitelijöitä) vaihtuivat vähän väliä.
Selvisin tästäkin elämästä voittajana! Ja edelleen rakastan sekä elämää että äitiäni ja veljeäni, molemmilla menee nykyään oikein hyvin.
Että sellaista 70 -lukua Helsingissä.

Äiti oli kotona, isä kävi töissä ja aikaa oli meille lapsille. Isovanhemmat olivat vahvasti mukana elämässämme ja kesät vietettiin maalla. Olihan äidillä palkkansa kanssa ongelmia mutta koska molemmat vanhemmat kävivät töissä niin aina tultiin toimeen ja oli varaa kaikkeen. Sisko syntyi kun olin 2,5v ja veli vasta kun olin 11v. Siitä sitten alkoi se, että kaikki hemmotteli veljeni piloille ja nyt se onkin sellainen peräkammarin poika ja vaikka viisas ja mukava yleensä onkin, niin ei juuri opiskelujensa ohella harrasta mitään tai ole minkäänlaista sosiaalista elämää, kunhan nurkissa pyörii ja haisee vanhempien kiusana ja rahastaa niitä ja mummoa minkä ehtii. Siskon kanssa on usein todettu, että kyllä vanhemmat veljämme ovat aina rakastaneet enemmän kuin meitä, vaikkeivät koskaan sitä myöntäisi. Se on saanut kaiken ja vielä enemmän. Mutta mitä se katkeruuskaan auttaa.