Hei. Minulla on ongelma, tai minulla ja minun poikaystävälläni on ongelma..
Olen tässä miettinyt olenko liian temperamentinen vai hermoheikko vai mitä..?
Ongelma on siis tämä..no tämä on varmasti monelle naiselle tuttu, mutta joillakin se on vissiin vähän voimakkaampi..eli tämä kuuluisa kotkotus, nipottaminen, räjähtely jne.
Minulla palaa päre todella helposti, ei tarvi olla iso asia kun olen ihan hermoraunio.Stressaan asioista hirveän herkästi(ja vielä kun on rahat tosi tiukoilla,niin..huhhuh.)Ja tietenkin tulee purettua se v*tutus poikaystävään.En aina ole ollut tälläinen(näin herkkä ja hermostunut) ja minua harmittaa, kun tunnen olevani pelkkä taakka. Mieheni on sanonut että nämä minun rajut purkaukset ei haittaa, VIELÄ.Ja tämä lisää paineita vielä enemmän minulle, että älä hermostu, älä hermostu..Pelkään, että hän jättää minut oikkuiluni(?) takia. Tätä tilannetta on hirveän vaikea selittää..Mutta tämä ahdistaa minua.Mies sanoo rakastavansa ja kestää oikkuni, mutta kuinka pitkään? Olen itse yrittänyt muuttua, mutta en ole pystynyt.Missä menee se raja, että kaveri pakkaa kamansa ja häipyy? Ja kun tämä ongelma tuntuu vaikuttavan jokaiseen asiaa tässä suhteessa. Mikä seksi? mikä hellyys??Tää syö naista.Auttakkee.
Olen tässä miettinyt olenko liian temperamentinen vai hermoheikko vai mitä..?
Ongelma on siis tämä..no tämä on varmasti monelle naiselle tuttu, mutta joillakin se on vissiin vähän voimakkaampi..eli tämä kuuluisa kotkotus, nipottaminen, räjähtely jne.
Minulla palaa päre todella helposti, ei tarvi olla iso asia kun olen ihan hermoraunio.Stressaan asioista hirveän herkästi(ja vielä kun on rahat tosi tiukoilla,niin..huhhuh.)Ja tietenkin tulee purettua se v*tutus poikaystävään.En aina ole ollut tälläinen(näin herkkä ja hermostunut) ja minua harmittaa, kun tunnen olevani pelkkä taakka. Mieheni on sanonut että nämä minun rajut purkaukset ei haittaa, VIELÄ.Ja tämä lisää paineita vielä enemmän minulle, että älä hermostu, älä hermostu..Pelkään, että hän jättää minut oikkuiluni(?) takia. Tätä tilannetta on hirveän vaikea selittää..Mutta tämä ahdistaa minua.Mies sanoo rakastavansa ja kestää oikkuni, mutta kuinka pitkään? Olen itse yrittänyt muuttua, mutta en ole pystynyt.Missä menee se raja, että kaveri pakkaa kamansa ja häipyy? Ja kun tämä ongelma tuntuu vaikuttavan jokaiseen asiaa tässä suhteessa. Mikä seksi? mikä hellyys??Tää syö naista.Auttakkee.
Vastaukset 11
Vanhimmat
tuskin kukaan täällä tietää miten kauan juuri sinun miehesi kestää. en osaa ainakaan minä vastata kun en tunne teistä kumpaakaan.
mutta kuhan kysyin vaan. ajattelin vain näin yleensä..
Saat suoraan kysymykseen suoran vastauksen, tietenkin miehen logiikalla ajateltuna. Mieshän ei pyörittele asioita ja ajatuksia vaan pyrkii etsimään ratkaisun ongelmaan tai vastauksen kysymykseen.
Jos asutte yhdessä niin miehesi kuuntelee vuoden verran, pakkaa kamansa ja lähtee. Alkuinnostus ja sietäminen kestää vajaan vuoden; jos miehesi huomaa että tunteenpurkauksesi käyvät tiheämmiksi ja ovat hänen näkökulmastaan epäoikeudenmukaisia (raivostut tai vähintäänkin kohdistat kiukkusi häneen ilman hänen syytään) niin "lanka palaa jo" kohti suhteen loppua. Miehesi on ilmaissut etteivät purkauksesi VIELÄ haittaa häntä; rivien välistä on luettavissa että purkaukset alkavat jossain vaiheessa haitata ja jossain vaiheessa hän ei enää siedä niitä. Näin se vain menee.
Mikä teitä naisia riivaa?
Kuvittelette raivarien kuuluvan aivan luonnolliseen olotilaanne (tiheämmin kuin kerran kuussa) ja odotatte että miehenne kasvaisi sietämään näitä! Jos miehenne saisi vastaavia raivareita niin sinähän olisi jo riittävä peruste eroamiselle.
Ei mene mihen logiikan mukaisesti toimivalle putkiaivolle aivan perille asti vaikka ongelmanratkaisurata on suoraviivainen ja selkeä.
M47
kiitos kun kerroit mielipiteesi.
ja voi kun tietäisin mikä meitä naisia vaivaa.elämä olisi itsellänikin paljon helpompaa.
mutta olen myös mitettinyt, voiko rankka menneisyyteni myös vaikuttaa tähän? että en pysty täysillä luottamaan ja olen epävarma? en tiedä. mutta tiedän itse myös sen että näin ei voi jatkua.
että yritä edelleen sitä itsesi muuttamista parempaan suuntaan. Oikeastaan sinulla ei ole muitakaan vaihtoehtoja; kovin kauaa kukaan ei jaksa elää kiukuttelevan ihmisen kanssa! Eikä muuten tarvitse jaksaakaan. Ihan oikeasti, en ymmärrä sitä että jotkut vaativat toisia sietämään mitä tahansa. Omaan käytökseensä voi (ja ehdottomasti kannattaa) vaikuttaa. Esimerkiksi kirjastosta löytyy auttavia oppaita stressinhallintaan. Itsekin voit paljon paremmin kun muutat suhtautumistasi asioihin. Poikaystäväsi ei ole ainoa, joka tässä kärsii. Sinulle itsellesi se on ihan yhtä rankkaa.
Jokaisella on omat rajansa.
Itse en kuuntelisi huutamista sekuntiakaan, ensimmäisestä kerrasta saisi lähteä. ( 25 vuotta yhdessä, vielä ei ole tarvinnut ääntä korottaa )
Joillakin on pinna pidempi.
Minusta luonteenkuvaus tempperamenttinen on vain tekosyy ja muka lupa kiukutteluun. Ajattele asiaa siltä kantilta, että kauanko sinä jaksaisit samaa käytöstä poikaystävältäsi, miltä se tuntuisi jne. Ajattele mitä käytöksesi viestii, rakkauttako? Missä on toisen kunnioitus ja hyväksyminen sellaisena kuin hän on?
Tottakai käytöksesi vaikuttaa kaikkeen. Kuinka toisen tekisi mieli halata tai tulla lähelle, jos on juuri saanut haukut naamalleen. Ehkä itse ajattelet, että kun olet oikein antanut paukkua ja räjähtänyt, kaipaisit hellyyttä tämän jälkeen ja vakuuttelua kuinka sinua silti rakastetaan. Jos miehesi huutaisi ja räyhäisi, saisiko se sinussa aikaan hellyydenpuuskan ja halun tehdä toiselle hyvää?
Mieti todella käytöstäsi, ja mitä rakastamasi(?) mies ansaitsee. Toivon todella, että näet käytöksesi toisen silmin, koska niin kauan kun jatkat näin, et sitä todella ymmärrä.
Asutteko yhdessä?? ilmeisesti ei lapsia??
Minä olen aikoinani ollut huomattavasti räiskähtelevämpi luonne.
Ehkä sun kannattaisi miettiä mistä tuollainen noin negatiivinen tunnelataus oikein saa lähtönsä?
Lapsuuden malli? Mulla ainaskin on omassa lapsuudessa traumaattinen isä-tytär suhde, sitähän tässä sitten olen lähinnä "kipuillut".
ja ylipäänsä kun mietit tuota "päreen palamista", niin kannattaa ihan OPETELLA rajansa ennenkuin menee liian pitkälle. Konstit sitten siihen rauhoittumiseen on varmaankin monet, mieti mitä alat tekemään tai ajattelemaan jotta pystyisit rauhoittumaan "vaara-alueelta" sinne turvallisemmalle alueelle.
Sitä jos päästää itsensä liian pitkälle, niin siitä on vaikeampi "järkevöityä".
Itselläni auttaa se että kun alkaa mennä liian pitkälle, niin menen muualle "laskemaan 10". Tai/ja muutenkin kun alkaa tunteet liikaa kuumenemaan, niin pistän "kylmän rauhallisen" vaihteen päälle elikkä esim. miehen kanssa väitellessä/kiistellessä kun meinaa alkaa äänen voluumi liikaa kohoamaan, pistänkin itseni "kylmäksi" ja vaikka pään sisällä kuinka kihisisi jotta melkein poksahtaa niin ulkoisesti olen rauhallinen, keskustelen normaalilla äänellä yms.
Niin ja tähän lopuksi vielä, kyllä mies on mua kestänyt tämän 6-vuotta mikä ollaan yhdessä oltu...tosin olen kyllä rauhoittunutkin hyvin paljon, harvakseltaan tuiskahdan, mutta kunnolla.
Meillä mies itse on luonteeltaan itse rauhallisuus, koskaan ei ole mulle ääntään korottanut tms., mutta toisinaan hauskuuttaa itseään sillä kun oikein provosoi mua kiukun partaalle, naureskelee kun kuulemma oikein näkee kuinka ponnistelen hillitäkseni itseni, se lurjus ;-) Hän siis ei tahallaan lähde tikusta asiaa kaivamaan, vaan joskus piruuttaan kun olen itse aloittanut.
hmm.. me ei tosiaan viellä "virallisesti" asuta yhdessä. ja tuskin tullaan ikinä asumaan jos tätä menoa jatkuu.. ja ei ole lapsia.
olen miettinyt hyvinkin paljon, mistä tämä voisi johtu. minulla on sama juttu, isä-tytär ja isäpuoli-tytär suhde on molemmat ollut täysyn epäonnistuneita ja kamalia ja entiset poikaystäväni ovat olleet juoppoja, nistejä tai muuten vain hulluja riehujia.tämän hetkinen seurustelu kumppanini on täysin päinvastainen tapaus, kiltti ja rauhallinen joka ei myöskään korota ääntään yhtään...olen tottunut räyhäämään ja huutamaan ja puolustautumaan fyysiseltä väkivallalta edellisissä suhteissa ja nyt kun ei tarvikkaan, ja olen ihan ihmeissäni..!! ehkä näillä kaikilla on jonkinnäköistä vaikutusta, en tiedä.
Olen kokeillut "laske kymppiin"- tekniikkaa, mutta huonolla menestyksellä.on siis kokeiltava vielä kovemmin. :) kiitoksia sinulle vastauksestasi. toivottavasti onnenne jatkuu vielä pitkään. :)
ja niin , olemme olleet noin vuoden vasta yhdessä...
Sulla on siis aikalailla samanlainen tausta kuin mullakin :-)
Itsekin olin "tyhjän päällä" löydettyäni puolisoni, kotona kun ei osattu mitenkään järkevästi ja rakentavasti "riidellä".
Suosittelisin kovasti että keskustelisit asioista kumppanisi kanssa, kertoisit lapsuutesi jutuista, sillä tavoin hänkin ymmärtää sinun reaktiosi paremmin ja muutenkin kannattaa itsekin (ja yhdessä kumppanin kanssa) miettiä tarkemmin niitä negatiivisia tuntemuksia, miltä ne tuntuu? mikä sen tarkalleen laukaisee? Kysellä miltä kumppanista tuntuu ne sun riehumiset? Ehkäpä ajan myötä opit tunnistamaan itsessäsi ns. suuttumis-tasot siis tyyliin ketuttaa, ketuttaa enempi, suututtaa, alan huutamaan, näkyy punaista, nyt kyllä lätty lätisee yms., sitten niissä oikeissa tilanteissa alkaa itsekin tiedostaa että nyt menee kohta huutamisasteelle, mitäs nyt? siinä on tienhaara, oma valinta, antaako palaa vaiko hillitseekö käytöksensä.
Oma käytös riippuu itsestään, ei voi syyttää muita tyyliin että tuo yllytti, oma vikansa...oma valinta se mielestäni on!
Itse olen ymmärtänyt asian siten, että kun aikoinaan rähjäsin ja riehuin (huusin ja heittelin tavaroita, läksin ovet paukkuen aikomuksenani mukamas hypätä jokeen yms.), niin siinä mielentilassa oli tavallaan yksi ja sama kuka siinä mun edessä oli...mä kun olin niin hiton katkera isälleni ja samalla koko maailman miehille ettei mitään rajaa.
Nykyisin osaan viheltää pelin poikki, en "näe" mieheni tilalla "isääni"...mitä hyödyttää purkaa rakkaaseen mieheeni kaikkea saastaa ja tuskaa, jotka herää negatiivisen tunteen myötä esille?! Ei mitään!
Kaiken kaikkiaan...itse ajattelen että ihminen on kehittyväinen, aina voi oppia uusia juttuja jos vaan yrittää...parempi vaan jos siinä on rakas puoliso tukemassa :-)
Omalla kohdallani vaikeinta oli hyväksyä se että omassa suhtautumisessa oli paranneltavaa.
Eihän niissä negatiivisissa tunteissa todellakaan ole mitään väärää ja hävettävää, ainoastaan siinä jos ei kykene hillitsemään itseänsä.
Ja se että, vaikka tunsin/tiesin itseni aikamoisen kamalaksi eukoksi, niin siltikin mun mies vakuutti kestävää rakkautaan minulle...itse olin toisinaan sitä mieltä ettei järkevää jatkaa yhteiseloa, ajattelin lähinnä siten että "vapautan" mieheni tälläisestä pirttihirviöstä, mutta tässä sitä vaan ollaan, ei hän mua mihinkään suostunut päästämään.
Kyllähän lasten saaminenkin on omia tunteita kummasti viilentänyt, esim. ihan vaan lasten takia olen riita tilanteessa alkanut kuiskaamaan etteivät herää!! Kummasti sitä saa painoa sanoihinsa ihan vaan kuiskimallakin ;-)
Toivotan teillekin kovasti onnea ja pitkää yhteistä tulevaisuutta. Kyllä sinä onnistut, eikä kokonaan tarvitsekaan omaa itseään muuttaa, riittää että edes siedettävälle tasolle.
Itse aikoinani ajattelin (edelleen ajattelen), että liitot joko kestää tai ei kestä, parhaani ainakin teen.