En osaa seurustella. Osaan vain olla yhdessä niinkuin aviopuolisot ovat. Otin hänet liian nopeasti eroni jälkeen mutta ilmankaan en halua olla. Haluan enemmän mutta hän haluaa seurustella..itse en osaa. Osaan vain sitä mitä minulla on viimeiset 11 vuotta ollut; asiat sovitaan yhdessä, asiat tehdään yhdessä, päivät suunnitellaan yhdessä. Tiedättekö mitä tarkoitan? Olen tehnyt sen virheen, että kuvittelen uuden suhteen olevan kuin avioliitto. Eli tuon entisen liittoni taakat myös mukanani.
Tiedän, pitäisi selvittää ajatukset kunnolla ensin yksin mutta tiedän ettei se onnistu; emme kuitenkaan voi olla erossa toisistamme tämän uuden kanssa ..sitä on yritetty.
MITEN opin kärsivälliseksi elämässäni?
Tiedän, pitäisi selvittää ajatukset kunnolla ensin yksin mutta tiedän ettei se onnistu; emme kuitenkaan voi olla erossa toisistamme tämän uuden kanssa ..sitä on yritetty.
MITEN opin kärsivälliseksi elämässäni?
Vastaukset 4
Vanhimmat
sun on nyt vaan OLTAVA kärsivällinen.Hyvänen aika, aikuinen ihminen! rasittaa ihmiset jotka heittäytyy dramaattiseksi tollaisissa pikkuasioissa. Teet nyt pikkuasiasta kauhean ison ongelman..
Kuullostaa tutulta. Minulla oli takana 5 vuoden avoliitto joka oli päättynyt aika lyhyen aikaa ennen kuin tapasin nykyisen kumppanini. Minun käsitykseni yhteisestä ajanvietosta oli sitä että yhdessä ollaan aina ellei olla töissä tai harrastuksissa tai omien kavereiden kanssa (jota ei edellisessä suhteessa tapahtunut enää paljon kun kaikki oli jo perheellisiä). En ymmärtänyt ollenkaan että uudella kumppanillani meni puoli vuotta ennen kuin hän luopui omasta kämpästään ja muutti minun luokseni. Ja se oli totaalisen kriisin paikka jos hän halusi nukkua yön ilman minua. Se tuntui minusta hylkäämiseltä.
Kun on pitkä ja tiivis suhde takana niin on tottunut ottamaan toisen huomioon. Ja olettaa sitä sitten myös toiselta. Itselleni on aivan itsestäänselvää että sovittelen menoni kumppanini menojen mukaan, en esimerkiksi lähde ex tempore perjantai-illalla kavereideni kanssa ravintolaan jos olemme kumppanini kanssa kahdestaan illalla kotona. Se on ihan itsestäänselvää. Ei se ahdista minua. Hänelle se taas on uusi juttu. Hän ei ole ennen asunut kenenkään kanssa ja on tottunut ottamaan vain itsensä huomioon menoissaan.
Kärsivällisyyttä. Sitä minäkin koitan hokea itselleni. On tärkeää antaa aikaa ja tilaa toiselle. Ja samalla voi itse antaa itselleen enemmän vapauksia, voi lähteä helpommin kavereiden kansas eikä automaatttisesti tarvi miettiä että missä se toinen on ja mitä se on ajatellut. Itse asiassa niin päin se käy paljon helpommin. Ja kyllä se kumppanikin pikkuhiljaa oppii uusille tavoille. Mutta se vaatii aikaa.
miksi ette mene sitten naimisiin ja hanki perhettä?
Olen ollut mieheni kanssa yli 20 vuotta. Yhdessä suunnitellaan edelleen yhteiset asiat, mutta kaikki muu erikseen. Avioliittojakin on monenlaisia... Toiset kulkevat onnellisina lähes jatkuvasti käsikädessä; toiset pitävät sellaista ahdistavana. Usein suhteissa on kausia, jolloin ollaan tiiviimmin yhdessä ja sitten taas vähän loitompana... Riidat syntyvätkin näistä asioista silloin, kun ajoitus ei täsmää - ja se täsmää täsmälleen tosi harvoin.