Onnistut epäonnistut lannistut ponnistat onnistut epäonnistut lannistut ponnistelet.. Sitä on sinkun elämä. Välillä ollaan rotkossa ja välillä vuoren huipulla. Eikä kumpikaan ole yhtään asiaa auttanut. Lopulta alkaa kyllästyttämään koko touhu. Kyllä ihmiset kiinnostavat ja tutustuminen kiinnostaa, mutta vain siinä määrin, että enää en laita itseään likoon. Se tuskin silti riittää suhteen aikaansaamiseksi, mutta se energiamäärä mikä on pois kaikesta muusta elämästä. En halua nelikymppisenä sinkkuna katkerana miettiä, mihin kaikkeen tyhjän perässä juoksemiseen olen siinä vaiheessa jo tuhlannut liikaa elämääni. Siksi lopetan jo nyt. Varmasti sen tietää jo vuosikausia aikaisemmin kuitenkin onko sitä vientiä vai ei. Jossakin oli tutkimus jossa teini-ikäisten suhteita oli peilattu aikuisiän suhteisiin ja mitä enemmän oli suosiota nuorena se näkyi myöhemminkin. Omakin järki sanoo, että toiset on niitä, jotka lähtee ja toiset niitä jotka jää.
En halua, että itseluottamukseni ja oma olotila on yhtään riippuvainen, siitä pitääko joku minusta vai ei. Enkä ole niin kivitunteellinen, etten voisi sanoa sillä olevan merkitystä, jos keräilen tässä vielä kymmenisen vuotta pakkeja, epäonnistumisia ja pettymyksiä. Varmasti on elämä siinä vaiheessa viimeistään pilalla ja oma käsitys itsestä aivan kaatopaikkajätettä. Tässä vaiheessa vielä omasta elämästä voi nauttiakin huolimatta tyrmätyksi tulemisesta, mutta miksi laittaa itsensä enää turhan takia liian koville, siitä vain katkeroituu.
Täälläkin osa vain valittaa kurjaa elämäänsä, mutta en minä sitäkään halua. Eihän kaikki saa lottovoittoakaan ja silti voi olla suhteellisen tyytyväinen. Minäkään en perusta enää turhista haaveista, niin ihanaa kuin se olisikin, mutta yhtä satuttavaa kuitenkin jossain vaiheessa. Mielenrauha on tärkeämpää ja sen voi löytää vaikka ei suhdetta saakaan.
En halua, että itseluottamukseni ja oma olotila on yhtään riippuvainen, siitä pitääko joku minusta vai ei. Enkä ole niin kivitunteellinen, etten voisi sanoa sillä olevan merkitystä, jos keräilen tässä vielä kymmenisen vuotta pakkeja, epäonnistumisia ja pettymyksiä. Varmasti on elämä siinä vaiheessa viimeistään pilalla ja oma käsitys itsestä aivan kaatopaikkajätettä. Tässä vaiheessa vielä omasta elämästä voi nauttiakin huolimatta tyrmätyksi tulemisesta, mutta miksi laittaa itsensä enää turhan takia liian koville, siitä vain katkeroituu.
Täälläkin osa vain valittaa kurjaa elämäänsä, mutta en minä sitäkään halua. Eihän kaikki saa lottovoittoakaan ja silti voi olla suhteellisen tyytyväinen. Minäkään en perusta enää turhista haaveista, niin ihanaa kuin se olisikin, mutta yhtä satuttavaa kuitenkin jossain vaiheessa. Mielenrauha on tärkeämpää ja sen voi löytää vaikka ei suhdetta saakaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen osittain tullut samaan johtopäätökseen. Itseään täytyy rakastaa ja arvostaa niin paljon ettei altista itseään suotta pettymyksille, jos kokee niiden heikentävän omanarvontunnettaan.
Siinä on kuitenkin se yksi MUTTA... sitten täytyy myös hyväksyä tyynin mielin mitä se keski-iän ja vanhuusajan sinkkuus tuo mukanaan. Itse olen huomannut 30-40 ikävuoden tienoilla, että pariutuneilla ja perheen perustaneilla tutuilla ei ole paljon aikaa (tai aina haluakaan, jos esim. yhteistä jutusteltavaa lapsista ei löydy?) seurustella sinkkuystäviensä kanssa, joten jos haluaa ylläpitää tuttavuussuhdetta, niin aika yksipuolisesti saa niitä yhteydenottoja itse hoitaa. Riippuu toki tapauksista - ja ystävistä. Oletan, että tästä eteenpäin (jos avioerot lisääntyvät 40-50 ikävuosien kieppeillä ja leskeytyminen alkanee sen jälkeen...) alkaa taas "vanhoista" tutuista tulla "uusia"! Kiinnostuneena odotan miten käy :)
Siitä asiasta olen kuitenkin varma, että jos ja kun ihminen on itse sinkkuutensa valinnut ja opetellut toimimaan ja elämään sen mukaan, se paljon puhuttu "yksinäinen vanhuus" tulee olemaan joiltain osilta helpompi ja saattaa se tietysti toisaalta olla vaikeampikin. Aika näyttää.
Lopuksi niille, jotka ihmettelevät kuuluuko tämä aihe tälle palstalle - niin kyllä, ei sinkkuus ole vain 20 - 30 -ikäisten asia! Sinkkuja voi olla kaiken ikäisiä - tilanteet ja elämän sisällöt vain muuttuvat.
Kun kaverit seurustelevat ei niistä ole seuraa kavereilleen, ovat vain sen oman kullan kanssa. Viikonloput saa olla yksin, jollei hyvissä ajoin rupea suunnittelemaan viikonlopun ohjelmaa. Seurustelevat ihmiset eivät ota yhteyttä sinkkuystäviinsä, vaan mieluummin tapailevat muita pariskuntia. Tämä on ainakin minun kokemukseni ja olen pettynyt tähän tilanteeseen. Jos minäkin seurustelisin niin en olisi riippuvainen ystävistäni, joita minun seurani ei näytä kovin paljon kiinnostavan.
Olen aloittajan kanssa samaa mieltä. Rakastun hyvin harvoin ja se on ollut tähänasti puhdas katastrofi kumpainenkin. En kaipaa vuoristorataelämää, jännitystä ja suuria tunteita. Mielenrauha on tärkeää, se on kaiken perusta, jos mielii elämässään saavuttaa muutakin kuin ihmissuhteita, jotka imevät kaiken elinvoiman.
Olen kanssasi samaa mieltä että mielenrauha on tärkeintä, ja myös vähän kaihdan uuteen suhteeseen lähtöä "vuoristorata"-pelon vuoksi. Ja siksi et olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni näinkin; työ, harrastukset, ystävät ja oma seura riittää hyvin. En vielä ole kovin vanha, mutta ainakin nyt voisin ajatella yhtenä vaihtoehtona ikisinkkuutta.
Mutta en sen takia et kuluttaisin itseni loppuun suhdetta etsien tai roikkuen väkisin suhteissa jotk eivät toimi tai peläten etten koskaan löytäisi kuitenkaan ketään tai et hän tuhoaisi itsetuntoni.
sinä kuulostat jo katkeroituneelta ja epätoivoiselta, "ei kukaan mua huoli kuitenkaan.." Ei varmaan tuollaisella asenteella.
Tee itsellesi selväksi mitä elämältäsi haluat, ja jos haluat kuitenkin jonkun, jonka kanssa jakaa arkea, se tulee kyllä vastaan ilman mielenrauhan menetystäkin =) (niin mä ainakin uskon)