pistäkää paremmaksi

Ei nimittäin ole - ehkäpä se mainitsemasi kypsyys johtuukin iän tuomasta viisaudesta. Olen sitä ikäluokkaa joka ei saanut "tikkukaramellia" lohdutukseksi kun elämä koitteli. Se suurin perintö jonka vanhemmiltani olen saanut on se suomalainen sisu ja vastuuntunto - useimmalta nykyiseltä nuorelta se on todella hakusessa (eikä se välttämättöä ole nuoren vika, vaan sen joka sitä nuorta kasvattaa).

...olikin virheitä - pullan paisto menneillään, eikä tullut tarkasteltua tekstiä...Mutta ei tässä itse kirjoitustyyli ollutkaan pääasia, vaan sisältö.

alkuper. kirjoitti:

...olikin virheitä - pullan paisto menneillään, eikä tullut tarkasteltua tekstiä...Mutta ei tässä itse kirjoitustyyli ollutkaan pääasia, vaan sisältö.

Sori. Oli vain pakko puuttua.

Edelleen toivotan kaikkea hyvää teille. Ei se, että sosiaalinen tausta on erilainen, ole este liiton onnistumiselle. Yritystä, sitä tässä maassa kaivattaisiin.

Hyvää kevättä! :)

alkuper. kirjoitti:

...olikin virheitä - pullan paisto menneillään, eikä tullut tarkasteltua tekstiä...Mutta ei tässä itse kirjoitustyyli ollutkaan pääasia, vaan sisältö.

" pullan paisto menneillään, eikä tullut tarkasteltua tekstiä...."

Pullan_paisto meneillään.... :)

...kunnon vastaus ilman piikittelyä, kateutta ja tekstin tutkimista ilman suurennuslasia. Tätähän se avioliitto on - turha on haaveilla ruusunpunaisesti, täytyy olla realisti. Avioliittoon kuuluu vastoinkäymiset, mutta tietenkin myös ne hyvät hetket, jotka muistuttavat siitä miksi tässä ollaan. En muutenkaan mennyt avioon päätä pahkaa, tiesin, ja tiesimme molemmat ettei takuulla aina helppoa ole, koska lähtökohtamme ovat aika erinlaiset. Mutta päivääkään en elämästäni vaihtaisi pois - elämä ja vastoin käymiset ovat tehneet minusta tällaisen persoonan kuin olen - ja olen siihen ihmiseen tyytyväinen joka peilistä katsoo. Näinhän se on, että mikä ei tapa, niin se vahvistaa - sama pätee varmaan liittoommekin.

alkuper. kirjoitti:

...kunnon vastaus ilman piikittelyä, kateutta ja tekstin tutkimista ilman suurennuslasia. Tätähän se avioliitto on - turha on haaveilla ruusunpunaisesti, täytyy olla realisti. Avioliittoon kuuluu vastoinkäymiset, mutta tietenkin myös ne hyvät hetket, jotka muistuttavat siitä miksi tässä ollaan. En muutenkaan mennyt avioon päätä pahkaa, tiesin, ja tiesimme molemmat ettei takuulla aina helppoa ole, koska lähtökohtamme ovat aika erinlaiset. Mutta päivääkään en elämästäni vaihtaisi pois - elämä ja vastoin käymiset ovat tehneet minusta tällaisen persoonan kuin olen - ja olen siihen ihmiseen tyytyväinen joka peilistä katsoo. Näinhän se on, että mikä ei tapa, niin se vahvistaa - sama pätee varmaan liittoommekin.

...ensimmäiseksi kun luin kirjoitustasi, että miksiköhän olette vielä yhdessä tai miksiköhän noin erilaiset ja erilaisesti ajattelevat ihmiset ylipäätään ovat menneet keskenään naimisiin. Sanoit että rakastatte toisianne, mutta minäpä kysyisinkin että rakastatteko todella vai onko se vain totuttu tapa olla yhdessä? Olette kuitenkin olleet naimisissa jo niin kauan, että siinä ajassa ehtii jo tottumaan toiseen ja eroon muuttaminen ja elämänsä uudelleen järjestäminen tuntuu vaikealta ja jopa jossakin tilanteessa mahdottomalta. Itse olin naimisissa 20 vuotta kun erosin ja näin jälkeenpäin olen huomannut, että viimeiset vuodet olivat vain totuttu tapa olla yhdessä. Olen toki samaa mieltä siinä, että liian helposti ei saa luovuttaa ja avioliitto on toki muutakin kuin ruusuilla tanssimista, mutta on myös mietittävä sitä, että jos liitto ei kertakaikkiaan toimi, niin miksi pitää kiusata itseään sen sijaan että nauttisi elmästä. Jos nuorena (tai vanhana) tekee virhearvioinnin ja menee yhteen "väärän" ihmisen kanssa, niin miksi sen vuoksi on kituutettava koko elämänsä loppuun asti. En tietenkään tiedä mitä kaikkea teidän elämäänne muuta kuuluu, mutta kirjoituksesi perusteella minä kyllä neuvoisin eroamaan. Nauttisit sinäkin elämästäsi enemmän sen sijaan että riitelet ja puolustelet itseäsi miehesi sukulaisille.
En totta vieköön ymmärrä ihmisiä, jotka väkisin taistelevat tuulimyllyjä vastaa. Mitä te yritätte todistaa? Nauttikaa elämästänne ja tehkää valintoja joissa teidän on hyvä olla ja elää.

Annastiina kirjoitti:

...ensimmäiseksi kun luin kirjoitustasi, että miksiköhän olette vielä yhdessä tai miksiköhän noin erilaiset ja erilaisesti ajattelevat ihmiset ylipäätään ovat menneet keskenään naimisiin. Sanoit että rakastatte toisianne, mutta minäpä kysyisinkin että rakastatteko todella vai onko se vain totuttu tapa olla yhdessä? Olette kuitenkin olleet naimisissa jo niin kauan, että siinä ajassa ehtii jo tottumaan toiseen ja eroon muuttaminen ja elämänsä uudelleen järjestäminen tuntuu vaikealta ja jopa jossakin tilanteessa mahdottomalta. Itse olin naimisissa 20 vuotta kun erosin ja näin jälkeenpäin olen huomannut, että viimeiset vuodet olivat vain totuttu tapa olla yhdessä. Olen toki samaa mieltä siinä, että liian helposti ei saa luovuttaa ja avioliitto on toki muutakin kuin ruusuilla tanssimista, mutta on myös mietittävä sitä, että jos liitto ei kertakaikkiaan toimi, niin miksi pitää kiusata itseään sen sijaan että nauttisi elmästä. Jos nuorena (tai vanhana) tekee virhearvioinnin ja menee yhteen "väärän" ihmisen kanssa, niin miksi sen vuoksi on kituutettava koko elämänsä loppuun asti. En tietenkään tiedä mitä kaikkea teidän elämäänne muuta kuuluu, mutta kirjoituksesi perusteella minä kyllä neuvoisin eroamaan. Nauttisit sinäkin elämästäsi enemmän sen sijaan että riitelet ja puolustelet itseäsi miehesi sukulaisille.
En totta vieköön ymmärrä ihmisiä, jotka väkisin taistelevat tuulimyllyjä vastaa. Mitä te yritätte todistaa? Nauttikaa elämästänne ja tehkää valintoja joissa teidän on hyvä olla ja elää.

Rakastetaan, rakastetaan kaikesta huolimatta - eikä ole totuttu tapa olla yhdessä. Pikemminkin minun kohdallani se totuttu tapa oli sinkkuna eläminen lapsen kanssa, eikä niin kauhean helppoa yhteen meneminen ollut. Se asia putkahtaa edelleenkin minun toimintatavoissani esille huomaamatta - sitä elettyä elämäähän takana oli kuitenkin sen verran jo, että yksinäisen naisen identiteetti oli muovautunut. Mutta ne ajat ei ole niin kaukana kun oli joskus paha olla - ei sitä pahaa oloa ole tässä liitossa ollut vaikka välistä taistellaankin.

Se mitä olen miehessäni arvostanut hyvin korkealle on se, että koen hänen olevan minun parhain ystäväni aviomiehen lisäksi. Tuo ystävyyden tunne on ollut minulle niin suuri asia - ei kukaan muu ole saanut minua avautumaan siten kuin hän - ei kukaan muu tunne minua niin hyvin kuin hän - ja kaikesta huolimatta minulla on hyvä olla hänen lähellään.

Sen suomalaisen sisun lisäksi minua on siunattu myös hyvällä itsetunnolla, ettei se suku niin kauheasti hermoon ota (no joskus). Alunpitäinkin sanoin että en minä sukuun tule, enkä suvun kanssa naimisiin mene (johtui kyllä ihan siitä kylmästä ilmapiiristä, mutta myös siitä, että todellakin ajattelen niin). Olen aina ollut ylpeä omasta suvustani, isäni antamasta nimestä - ja sitä sukua minä edelleenkin olen - ei naimisiinmeno voi sitä muuttaa. Että kai sitä vikaa sitten minussakin on, koska olen hieman erilainen ajatusmaailmaltani verrattuna moneen naiseen.

Niin ei se elämä helppoa ole kenelläkään, mutta ei kukaan sellaista ole väittänytkään. Toivon että yhdessä vanhetaan, välillä tapellaan ja välillä rakastetaan - pysyypähän mielenkiinto tallella.

alkuper. kirjoitti:

Rakastetaan, rakastetaan kaikesta huolimatta - eikä ole totuttu tapa olla yhdessä. Pikemminkin minun kohdallani se totuttu tapa oli sinkkuna eläminen lapsen kanssa, eikä niin kauhean helppoa yhteen meneminen ollut. Se asia putkahtaa edelleenkin minun toimintatavoissani esille huomaamatta - sitä elettyä elämäähän takana oli kuitenkin sen verran jo, että yksinäisen naisen identiteetti oli muovautunut. Mutta ne ajat ei ole niin kaukana kun oli joskus paha olla - ei sitä pahaa oloa ole tässä liitossa ollut vaikka välistä taistellaankin.

Se mitä olen miehessäni arvostanut hyvin korkealle on se, että koen hänen olevan minun parhain ystäväni aviomiehen lisäksi. Tuo ystävyyden tunne on ollut minulle niin suuri asia - ei kukaan muu ole saanut minua avautumaan siten kuin hän - ei kukaan muu tunne minua niin hyvin kuin hän - ja kaikesta huolimatta minulla on hyvä olla hänen lähellään.

Sen suomalaisen sisun lisäksi minua on siunattu myös hyvällä itsetunnolla, ettei se suku niin kauheasti hermoon ota (no joskus). Alunpitäinkin sanoin että en minä sukuun tule, enkä suvun kanssa naimisiin mene (johtui kyllä ihan siitä kylmästä ilmapiiristä, mutta myös siitä, että todellakin ajattelen niin). Olen aina ollut ylpeä omasta suvustani, isäni antamasta nimestä - ja sitä sukua minä edelleenkin olen - ei naimisiinmeno voi sitä muuttaa. Että kai sitä vikaa sitten minussakin on, koska olen hieman erilainen ajatusmaailmaltani verrattuna moneen naiseen.

Niin ei se elämä helppoa ole kenelläkään, mutta ei kukaan sellaista ole väittänytkään. Toivon että yhdessä vanhetaan, välillä tapellaan ja välillä rakastetaan - pysyypähän mielenkiinto tallella.

...että tulkitsin kirjoituksesi sitten väärin. Jotenkin se ensi lukemalta kuulosti hirveän katkeran ihmisen kirjoittamalta tai sitten sinulla vain oli huono hetki kun kirjoitit sitä, tiedä häntä..ehkä tulkitsit sinua väärin. Yhdessä oleminenhan on sitä, että kun listaa positiiviset ja negatiiviset asiat, niin niitä positiivisia asioita lopulta on kuitenkin enemmän.
Toivotan onnea valitsemallasi tiellä.

alkuper. kirjoitti:

Rakastetaan, rakastetaan kaikesta huolimatta - eikä ole totuttu tapa olla yhdessä. Pikemminkin minun kohdallani se totuttu tapa oli sinkkuna eläminen lapsen kanssa, eikä niin kauhean helppoa yhteen meneminen ollut. Se asia putkahtaa edelleenkin minun toimintatavoissani esille huomaamatta - sitä elettyä elämäähän takana oli kuitenkin sen verran jo, että yksinäisen naisen identiteetti oli muovautunut. Mutta ne ajat ei ole niin kaukana kun oli joskus paha olla - ei sitä pahaa oloa ole tässä liitossa ollut vaikka välistä taistellaankin.

Se mitä olen miehessäni arvostanut hyvin korkealle on se, että koen hänen olevan minun parhain ystäväni aviomiehen lisäksi. Tuo ystävyyden tunne on ollut minulle niin suuri asia - ei kukaan muu ole saanut minua avautumaan siten kuin hän - ei kukaan muu tunne minua niin hyvin kuin hän - ja kaikesta huolimatta minulla on hyvä olla hänen lähellään.

Sen suomalaisen sisun lisäksi minua on siunattu myös hyvällä itsetunnolla, ettei se suku niin kauheasti hermoon ota (no joskus). Alunpitäinkin sanoin että en minä sukuun tule, enkä suvun kanssa naimisiin mene (johtui kyllä ihan siitä kylmästä ilmapiiristä, mutta myös siitä, että todellakin ajattelen niin). Olen aina ollut ylpeä omasta suvustani, isäni antamasta nimestä - ja sitä sukua minä edelleenkin olen - ei naimisiinmeno voi sitä muuttaa. Että kai sitä vikaa sitten minussakin on, koska olen hieman erilainen ajatusmaailmaltani verrattuna moneen naiseen.

Niin ei se elämä helppoa ole kenelläkään, mutta ei kukaan sellaista ole väittänytkään. Toivon että yhdessä vanhetaan, välillä tapellaan ja välillä rakastetaan - pysyypähän mielenkiinto tallella.

Tuollaistahan avioliitto on. Ilmeisesti olette kumpikin uskollisia ja sitoutuneita toisiinne. Minun silmääni pisti lause tuosta teidän sänkyelämästä: mies ei uskalla lähestyä ja sinä luulet, että toinen ei välitä. Minun avioliitossani oli samalla tavalla, olimme kyllä kumpikin akateemisesti koulutettuja ja samanlaiset taustat, ensimmäinen liitto kummallakin ja yhteiset lapset. Mies oli aina töissä ja koska "pelkäsi" minua alkoi katsella muita naisia varoittamatta ollenkaan. Puhumattomuus oli meidän ongelmamme...tai siis miehen puhumattomuus. Yhden toisen naisen siedin, toisen paljastuttua hain eroa koska mies sanoi valitsevansa sen toisen. MIes ei 30 avioliittovuoden jälkeen ole ollut eron jälkeen missään yhteydessä, ja minä myös luulin, että olimme parhaat ystävät ja hän ainoa ihminen johon saatoin luottaa. Minä suren menetettyä yhteistä tulevaisuutta ja olen äärettömän pettynyt "sielunkumppaniini" ja "parhaaseen ystävääni".

Annastiina kirjoitti:

...ensimmäiseksi kun luin kirjoitustasi, että miksiköhän olette vielä yhdessä tai miksiköhän noin erilaiset ja erilaisesti ajattelevat ihmiset ylipäätään ovat menneet keskenään naimisiin. Sanoit että rakastatte toisianne, mutta minäpä kysyisinkin että rakastatteko todella vai onko se vain totuttu tapa olla yhdessä? Olette kuitenkin olleet naimisissa jo niin kauan, että siinä ajassa ehtii jo tottumaan toiseen ja eroon muuttaminen ja elämänsä uudelleen järjestäminen tuntuu vaikealta ja jopa jossakin tilanteessa mahdottomalta. Itse olin naimisissa 20 vuotta kun erosin ja näin jälkeenpäin olen huomannut, että viimeiset vuodet olivat vain totuttu tapa olla yhdessä. Olen toki samaa mieltä siinä, että liian helposti ei saa luovuttaa ja avioliitto on toki muutakin kuin ruusuilla tanssimista, mutta on myös mietittävä sitä, että jos liitto ei kertakaikkiaan toimi, niin miksi pitää kiusata itseään sen sijaan että nauttisi elmästä. Jos nuorena (tai vanhana) tekee virhearvioinnin ja menee yhteen "väärän" ihmisen kanssa, niin miksi sen vuoksi on kituutettava koko elämänsä loppuun asti. En tietenkään tiedä mitä kaikkea teidän elämäänne muuta kuuluu, mutta kirjoituksesi perusteella minä kyllä neuvoisin eroamaan. Nauttisit sinäkin elämästäsi enemmän sen sijaan että riitelet ja puolustelet itseäsi miehesi sukulaisille.
En totta vieköön ymmärrä ihmisiä, jotka väkisin taistelevat tuulimyllyjä vastaa. Mitä te yritätte todistaa? Nauttikaa elämästänne ja tehkää valintoja joissa teidän on hyvä olla ja elää.

Katselet nyt asiaa vain sieltä omasta pikku perspektiivistäsi. Kehotat viisaana heitä eroamaan?
Vuosien saatossa rakkauskin muuttaa muotoaan, ei alkuhuuma ikuisesti kestä, eikä pyytetön rakaus.

Niinpä niin kirjoitti:

Katselet nyt asiaa vain sieltä omasta pikku perspektiivistäsi. Kehotat viisaana heitä eroamaan?
Vuosien saatossa rakkauskin muuttaa muotoaan, ei alkuhuuma ikuisesti kestä, eikä pyytetön rakaus.

Jäin oikein miettimään tuota. Se olisi niin helppo vain sanoa että uskonhan minä. Nuorena rakkaus on hyvinkin yksiselitteinen, mutta kun ikää tulee ja kokemusta, niin eipä se enää olekkaan niin yksinkertainen asia. Mutta siihen uskon, että jos molemmat osapuolet ovat sitoutuneita ja omistautuneita (rakastuneita?) toisiinsa, niin silloin ei jää tilaa esim. uskottomuuteen, vaan silloin eletään normaalia elämää, (johon tietenkin kuuluu myös riiteleminen sopivassa määrin) ja välillä ollaan myös tyytymättömiäkin. Siinä on vain se ero, että se tyytymättömyys ei saa jäädä päällimmäiseksi asiaksi elämässä. Kyseinen henkilö oli vain kirjoittanut niin paljon negatiivisia asioita, että pysähdyin sitä miettimään.
Kirjoitit että katselen asiaa omasta perspektiivistäni ja tottakai katselen. Enhän tunne kyseistä henkilöä, jonka kirjoitukseen kirjoitin oman näkökantani ja korostan, sehän oli vain oma näkökantani asiaan, josta tiesin vain sen minkä luin.
Jos luit kirjoitukseni kokonaan, niin varmaan huomasit, että oma kokemukseni perustui yli 20 vuoden avioliittoon, joten tiedän hyvin että rakkaus muuttaa muotoaan vuosien saatossa. Kysymys kuuluukin, että mihin suuntaan.
Pointtini oli kirjoittaessani, ja on vieläkin, että yleensä naiset ovat niin hemmetin uhrautuvaisia, että uhraavat vaikka koko elämänsä johonkin sellaiseen mihin heidän ei välttämättä olisi pakko. Tähän tietenkin pitää lisätä, että jos joku ei koe sitä uhrautumiseksi, niin ok, se on heidän ratkaisunsa ja hyvä niin.
Kirjoitukseen johon vastasin, oli mielestäni laitettu niin paljon kaikkea negatiivista, että ensimmäinen ajatukseni oli: Miksi tuo nainen elää tuollaisessa tilanteessa, jossa on niin paljon kielteisiä asioita ympärillään? Voi olla niinkin, etten nähnyt niitä positiivisia asioita vaan kiinnitin huomioni vain negatiivisiin, who knows.
Minun mielestäni avioliitto ei ole niin pyhä asia, että jonkun pitää elää ja olla sellaisessa tilanteessa jossa ei koe oloansa hyväksi. Elämme vain yhden kerran ja sitä tilaisuutta ei kannata tuhlata.
Omassa erossani olin lähtevä osapuoli ja se perustui täysin siihen, että en moneen vuoteen kokenut olevani onnellinen ja mietin että miksi sen pitäisi mennä niin. Miksi en voisi tehdä elämälleni jotain, jotta voisin elää sellaista elämää kuin haluaisin. Lapseni olivat jo melkein aikuisia, joten otin kyllä heidätkin huomioon, jos joku nyt tähän asiaan puuttuu.
No anyway, voi olla että sain väärän kuvan kyseisen henkilön tilanteesta, mutta ei se mitään. Kirjoitin hänelle kyllä tuostakin myöhemmin ketjussa. Laitoin kirjoitukseeni sen asian mikä minulle tuli mieleen kun luin sitä eli älkää hyvät naiset uhratko elämäänne jos tilanteenne on mahdoton.
Uskon että kukaan ei tee päätöksiään tämän palstan kirjoitusten perusteella, joten älä huolestu.
Olisi mielenkiintoista kuulla mihin sinä perustat mielipiteesi avioliitosta ja naisiin jotka "uhraavat" elämänsä sen vuoksi. Miksei myös miehiin, varmaan sellaisiakin on.

olisit voinut jättää kirjoittamatta, sori vaan.

meitä on moneksi...ja joistakin ei ole edes mihinkään ukkoseni!