Miksi?? Kauhean usein elämässämme kysymme että miksi? Olisiko nyt aika saada yhteen tuollaiseen vastaus?
Minkä takia sellaiset uudet parisuhteet joissa toisella osapuolella on edellisestä liitosta/suhteesta lapsi/lapsia suurimmaksi osaksi kaatuvat siihen faktaan että se uusi kumppani ei siedä sitä että toisella on menneisyydestä lapsi?? Mikä siinä on niin käsittämättömän suuri kynnys?
Varsinkin tapauksissa joissa miehellä on lapsi/lapsia niin se on valtaosalle naisista aivan ylivoimainen tilanne, ja monta muuten niin loistavaa suhdetta kariutuvat tähän. Tokihan asiaa esiintyy myös toisinpäin, mutta paljon vähemmän.
Minusta henkilökohtaisesti tuollainen on aivan naurettavaa, ja osoittaa aika pitkälle kuinka epäkypsä meidän yhteiskunta on, epäkypsä ja heikko!
Koittakaa ihmiset joskus pysähtyä ajattelemaan hieman. Ja jokainen varmasti tietää jo valmiiksi on valmis hyväksymään tilanteen että toisella puoliskolla on ennestään lapsi, niin miksi ihmeessä tilanne pitää ajaa siihen että ruokitaan suhdetta, kunnes ollaan mahdottoman rakastuneita ja sitten karataan pois tämän lapsen takia. Ajatelkaa mitä se aiheuttaa tällä toiselle osapuolelle, osa sen kestää ihan kohtuullisen hyvin, mutta olen myös joutunut seuraamaan tapauksia joissa on tullut täydellinen romahdus moisen takia.
Mutta toisaalta, nyky-yhteiskunta on aika julma. Joukossamme on lukematon määrä ihmisiä jotka eivät toisista yksilöistä välitä ollenkaan. Perusajattelutapa lähimmäisten välittämisestä on vaihtunut ajattelutapaan malliltaan: "kaikki-mulle-heti-just-ja-nyt-muista välittämättä" .

Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei se ole lapsi joka suhteen tuhoaa, vaan se, että ei saada parisuhdetta toimimaan kaikkia tyydyttävällä tavalla. Uusioperheessä voi miehen ja naisen kasvatukselliset näkemykset ja tavat toimia erota toisistaan niin, että se vaikuttaa jo suhteeseen. Eikä ole hyvä olla sellaisessa suhteessa, jossa näkemyserot vievät toisesta yhä kauemmas ja kauemmas. Se on enemmän vastuussa asiasta jonka lapsista on kyse. Ja vaikeata se on puuttua toisen lapsen kasvatukseen, eikä siitä mitään tule jos toinen kieltää ja toinen sallii saman asian. Ja kyllä täytyy sen verran itsekäs olla, että oma onnellisuus on se tärkein, toiset kuitenkin huomioon ottaen. Sitä kautta jos itse on onnellinen, heijastuu hyvä olo myös parisuhteeseen ja lapsiin. Ja eiköhän meillä kaikilla ole hyvä olo elämänlaadun mittarina. Jos parin näkemykset eroavat toisistaan siinä määrin, että suhteessa ei ole hyvä olla, ei kumppani silloin ole ”se oikea”.
Lapsi ei todellakaan tuhoa suhdetta. Mutta lapsessa on sellaista haastetta lapsettomille, ettei siitä aina osata selviytyä.
Henkilökohtaisesti olen kyllä nähnyt lähestulkoon vain toimivia uusperheitä. Heidän yleisin sanonta on melko hauskasti "uusioperheessämme tämä ja tämä asia on niin vaikeaa". Ei siinä sinänsä mitään, mutta kun olen huomannut aivan samojen asioiden olevan vaikeaa myös tavallisissa ydinperheissä...
Jos olisin vapaa ja tapaisin vaikka kapakassa kivan miehen ja alkaisi sytyttämään, niin hyvin nopeasti sammuisikin, kun kuulisin, että toisella on lapsi. Sitä vain on vaikea selittää, mutta kun lapset eivät ole koskaan napanneet. Vielä joten kuten olisi siedettävä ajatus, että olisi oma lapsi, kai siltä voisi kestää mitä tahansa ja erilailla se herättäisi tunteita kun vieraat kekarat.
En kuitenkaan todellakaan usko, että koskaan voisin kiinnostuakaan miehestä jolla on lapsia, sillä minulla tuskin on mitään yhteistä lapsellisten kanssa. Joten tilannetta, että suhde sen takia kariutuisi ei syntyisi. Ja yleensäkin, eikö ihmisen, jolla on lapsi tunnista jo heti alkumetreillä, osaa hakeutua toiseen seuraan ajoissa, ennen syvemmän kiinnostuksen ilmenemistä. Ei lapselliset osaa puolta tuntia keskustella mistään aiheesta nostamatta lastaan keskustelussa esille.
Se suuri kynnys on siis kohdallani jonkin sortin vastenmielisyys lapsia kohtaan.