Voi, mikä helvetti parisuhteesta voi tulla.
Sen helvetin elin viime yönä.
Mies veti olutta ja viiniä lätkäpelin aikana ja mitä lieneekin siihen malliin, että se känkkähumala saatiin taas aikaiseksi.
Hän enää osoittanut sanallista vihaansa vanhempiinsa ja minuun kuten ennen on ollut, vaan nyt oli lastenkin vuoro. Onneksi lapset eivät olleet kotona. Minä järkytyin, näinkö suuri hänen sisällään oleva viha on, että omat lapsetkin ovat luusereita ja ties mitä, miten hän heitäkin nimitteli. Nuoria, ihania ihmisiä he ovat ja rakastan heitä niin paljon.
Kun humailaista ja agressiivista ei kannata provosoida enempää, poistuin tietokoneelle näpyttelemään. Hänpä ei yksin halunnutkaan jatkaa, vaan tuli jonkin ajan perästä sitten siihen ja repi minut hiuksista lattialle, painoi polvella rintaa ja kuristi kurkusta. Muistan, että hetken ajattelin, että vieköön loppuun, mä en jaksa enää... Kun hän hellitti, pääsin ylös ja sitten tuli nyrkkiä päähän.
Sain kännykkäni käsiini ja soitin hätäkeskukseen ja poliisit luvattiin lähettää. Niin mies vietiin, vaikka hän yritti karata, mutta ei ehtinytkään. Onneksi. Sain rauhallisen yön, pääsin nukkumaan.
Nyt olen päivän miettinyt tapahtumaa, kelannut kuin filminauhaa. Ja sen voin itselleni rehellisin silmin sanoa, että minä en provosoinut. Puolustin sanallisesti lapsia ja hänelle sitten vaan riitti, kun olin läsnä.
Se, mitä olen nyt eniten ihmetellyt on, että en osannut enkä tajunnut puolustautua, säikähdin niin, että otin vastaan vaan. Vaikka olisin saanut pampun kouraani, en varmaan olisi sillä lyönyt. En ymmärrä.
En osaa sanoin kuvata, mitä nyt tunnen. En ole raivoissani, mutta niin pettynyt. Tiedän, että nyt tulee toimia, mutta ensin tästä shokista täytyis herätä.
Olen ollut niin tietäväinen, kuinka väkivalta tulee lopettaa, kuinka sellainen ihminen pitää jättää ja alkaa uusi elämä erillään. Nyt olen kuitenkin ihan lukossa, hyvä, että tämän jaksan ja osaan jotenkin kirjoittaa.
En vihaa häntä, toivon vaan, että osaisin rakastaa itseäni niin paljon, että pystyisin vielä luomaan elämän jossain, missä koskaan kukaan ei toistaan satuta.
Voi itku...
Sen helvetin elin viime yönä.
Mies veti olutta ja viiniä lätkäpelin aikana ja mitä lieneekin siihen malliin, että se känkkähumala saatiin taas aikaiseksi.
Hän enää osoittanut sanallista vihaansa vanhempiinsa ja minuun kuten ennen on ollut, vaan nyt oli lastenkin vuoro. Onneksi lapset eivät olleet kotona. Minä järkytyin, näinkö suuri hänen sisällään oleva viha on, että omat lapsetkin ovat luusereita ja ties mitä, miten hän heitäkin nimitteli. Nuoria, ihania ihmisiä he ovat ja rakastan heitä niin paljon.
Kun humailaista ja agressiivista ei kannata provosoida enempää, poistuin tietokoneelle näpyttelemään. Hänpä ei yksin halunnutkaan jatkaa, vaan tuli jonkin ajan perästä sitten siihen ja repi minut hiuksista lattialle, painoi polvella rintaa ja kuristi kurkusta. Muistan, että hetken ajattelin, että vieköön loppuun, mä en jaksa enää... Kun hän hellitti, pääsin ylös ja sitten tuli nyrkkiä päähän.
Sain kännykkäni käsiini ja soitin hätäkeskukseen ja poliisit luvattiin lähettää. Niin mies vietiin, vaikka hän yritti karata, mutta ei ehtinytkään. Onneksi. Sain rauhallisen yön, pääsin nukkumaan.
Nyt olen päivän miettinyt tapahtumaa, kelannut kuin filminauhaa. Ja sen voin itselleni rehellisin silmin sanoa, että minä en provosoinut. Puolustin sanallisesti lapsia ja hänelle sitten vaan riitti, kun olin läsnä.
Se, mitä olen nyt eniten ihmetellyt on, että en osannut enkä tajunnut puolustautua, säikähdin niin, että otin vastaan vaan. Vaikka olisin saanut pampun kouraani, en varmaan olisi sillä lyönyt. En ymmärrä.
En osaa sanoin kuvata, mitä nyt tunnen. En ole raivoissani, mutta niin pettynyt. Tiedän, että nyt tulee toimia, mutta ensin tästä shokista täytyis herätä.
Olen ollut niin tietäväinen, kuinka väkivalta tulee lopettaa, kuinka sellainen ihminen pitää jättää ja alkaa uusi elämä erillään. Nyt olen kuitenkin ihan lukossa, hyvä, että tämän jaksan ja osaan jotenkin kirjoittaa.
En vihaa häntä, toivon vaan, että osaisin rakastaa itseäni niin paljon, että pystyisin vielä luomaan elämän jossain, missä koskaan kukaan ei toistaan satuta.
Voi itku...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Osaan hyvin ymmärtää, miltä sinusta tuntuu, mutta ota järki kehiin. Kirjoitit, että sisimmissäsi tiedät, miten toimia, tee niin heti kun jaksat.
Hänellä on iso ongelma ja puoliso ei voi olla terapeutti, mutta puolison pitää olla itsensä terapeutti ja puolustaja. Tee järjestelyjä, että saat sellaisen elämän jonka sanoit haluavasi.
Jaksamista ja voimia
miten helppoa on olla tietäväinen ja neuvoa muita kun asia koskee toista.
Kun se osuu omalle kohdalle,niin hups, mikään ei olekaan niin selvää ja yksinkertaista...
Sen kun jokainen ymmärtäisi...
Mutta sinä kuitenkin tiedät, mitä sun nyt pitää tehdä.Älä jää odottamaan tilanteen pahenemista, vaan lähde! Järjestä omasi ja lastesi elämä.
Tiedän, miten raskasta se on, mutta toimi heti. Mitä kauemmin asiaa mietit, sitä vaikeammaksi se tulee. Minä tiedän. Itse jäin jahkailemaan ja kannan siitä henkisiä arpia lopun ikääni.
Parempi vaan riuhtaista itsensä irti ajoissa. Sinä pärjäät! Voimia!
Itselleni avautuivat pari viikkoa sitten silmät. Olemme naimisissa, lapsia, hyvä työ molemmilla. Ei alkon käyttöä edes viikonloppuisin. Mies aina ollut hellä huolehtivainen..Sitten oltiin kyläreissulla tuli viiniä juotua ja miehet ilmeisesti väkevämpääkin. Ei riitaa ei mitään ja yhtäkkiä mieheni tämäytti viinilasin niin lujaa naamalleni että se meni rikki. Itse hän ei muista mitään ei edes ambulanssi henkilökunnan käyntiä. Vain ihmetteli miksi poliisit kävivät. Nyt mietin miten tähän pitäisi suhtautua. Itse olen aina sanonut ettei minua lyödä, mutta...Mieheni ei ole edes sanallisesti aggressiivinen. Voiko olla vain joku "naksahdus" Olemme kyllä menossa ammatti auttajan juttusille mutta hänen on vaikea ymmärtää ehkäpä minun tunteita ja pelkoja kun ei muista edes lyöneensä.Itse olin aivan poissa tolaltani, nyt se asia tuntuu kaukaiselta ja epätodelliselta. Mieheni itki seuraavan päivän kun näki kasvoni ja häpesi.
Meillä ensimmäinen pahoinpitely oli sellainen ettei ex-mieheni muista mitään, se tapahtui ilman syytä, hän kävi kimppuuni nukkuessani kun palasi poikien illanvietosta kotiin. Jotain se silti muutti koska sen jälkeen meillä alkoivat jatkuvasti raaistuvat pahoinpitelyt myös selvin päin. Lopulta suhde päättyi, olin tehnyt useita rikosilmoituksia useista pahoinpiteltyistä ja olimme oikeudessakin. Ennen ensimmäistä pahoinpitelyä olimme olleet yhdessä vuosia, kuvittelin että mieheni oli lauhkea kuin lammas...
Eräs ystävättäreni ei kestänyt raakaa viinaa ollenkaan, saattoi käyttäytyä todella aggressiivisesti, rikkoi kerran yhden ovenkin, pahoinpiteli poikaystäväänsä, muut paikalla olleet kuvailivat että hänellä ikäänkuin "päässä napsahti", itse hän ei muista mitään. Parin läheltä piti-tilanteen jälkeen hän totesi ettei voi juoda itseään humalaan, on nykyään kohtuukäyttäjä, ei ole aggressiivinen nykyisessä eikä tässä välillä olleissa suhteissaan. Eikä se suhde kaatunut näihin tilanteisiin vaan he voivat pariskuntana hyvin juhlia yhdessä ilman minkäänlaisia välikohtauksia mutta alkoholinkäyttöä ystävättäreni vähensi juhliessaan.
Itse olen sitä mieltä ettei voi yleistää, uskon edelleen sellaiseen että yksi kerta saattaa tapahtua muttei silti väkivaltaisuus jatku samassakaan suhteessa varsinkaan jos hakee välittömästi apua ennekuin varsinainen ongelma on edes osoittanut todellisen luonteensa!
Jos olisin itse uudelleen samanlaisessa tilanteessa, antaisin miehelle mahdollisuuden, mutta jos tilanne toistuu, tiedät että se tulee myös jatkumaan. Ei yksi kerta todista mitään, toinen kerta sen sijaan todistaa paljonkin. Ehkä miehesi järkyttyi tapahtuneesta niin, ettei tule uudelleen sinua satuttamaan. Jos ei olisi käynyt niin huonosti, voi olla ettei sillä olisi ollut samaa vaikutusta..?
Toisaalta jollet voi luottaa mieheesi ja alat "pelätä varjoja", on ehkä parempi miettiä, oletko ja voitko vielä olla onnellinen hänen kanssaan tapahtuneesta huolimatta.
Toivottavasti luottamuksesi palaa ja miehesi on edelleen hellä ja huolehtiva mies eikä minkäänlaisia pahoinpitelyjä enää tule! Voimia!
..näin se juominen vaikuttaa..
Kiitos kovasti asiallisesta ja toivoa antavasta vastauksesta! Näin myös itse ajattelin, mutta siitä en tingi että ammatti-ihmiselle menemme juttelemaan tapahtuneen. Mieheni sanoi myös ettei voi juoda enään tuolla lailla. Se ei onneksi ole ongelma koska ylipäätään juomme harvoin. Mutta kun seuraavat illanistujaiset tulevat ajattelin miten kauniisti muistutan tästä lupauksesta jos se jo on unohtunut, ilman riitaa....Muuten en edes osaa pelätä miestäni ja en usko että kukaan tuttavamme uskoisi tapahtunutta!
Muistakaa, että ekan lyönnin jälkeen tulee aina lisää lyöntejä. Se on ikävä tosiasia. Väkivalta eskaloituu eli uhri ei koskaan tiedä milloin se seuraava kerta on. Siksi henkisesti jatko on mahdotonta.
Minut pahoinpideltiin moneen kertaan. Nyt ravaamme lapsen kanssa psykoterapiassa.