Välillä kauhistuttaa kuinka nopeasti ihmiset etenee suhteissaan. Eräskin tuttavapariskunta muuttivat yhteen 2 kuukauden seurustelun jälkeen. Siitä saman verran eteenpäin, niin he odottivat jo perheenlisäystä. tästä vajaat puoli vuotta eteenpäin he ostivat omakotitalon ja menivät naimisiin. Nyt he ovat olleet hieman yli vuoden yhdessä, heillä on poika, iso velka talosta ja paljon riitoja.
En heti tietenkään tyrmää ajatusta siitä, etteivätkö he kuitenkin olisi onnellisia, mutta itse en henkiläkohtaisesti ikinä pystyisi etenemään yhtä kovaa vauhtia! Olen nyt seurustellut avomieheni kanssa lähes neljä vuotta, joista vuoden olemme asuneet yhdessä ja kaksi kuukautta olemme olleet kihloissa. Välillä jo tämäkin vauhti hirvittää.
Kuinka nopeasti te olette sitoutuneet, muuttaneet yhteen tai saanut lapsen? Olenko ainoa, joka haluaa edetä rauhalliseen tahtiin? Minähän suostuin vasta kolmannella kerralla kihlattuni kosintaankin! Välillä oikeasti "pelottaa", onneksi kultani on huomannut sen, eikä erityisemmin painosta esimerkiksi häillä.
Miten olette päässeet vastaavasta tunteesta eroon? Tiedän, että ajan mittaan helpottaa varmasti ja että loppujen lopuksi kaikki tapahtuu aikanaan.
Lisäksi en pidä isoista "mahtihäistä", omani tulevat sitten aikanaan olemaan pienet lähipiirin häät. En ole vielä valmis aviovaimoksi, mutta lupauksen halusin jo antaa ja kertoa rakkaalleni, että tahdon viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Rakastan häntä mielettömästi, onneksi hän tietää sen ja on valmis etenemään samaan tahtiin kanssani. Hänen kanssaan oli todella helppo jutella tästä aiheesta.
Olisi mukava lukea positiivisia ja negatiivisiakin kokemuksia nopeasta sitoutumisesta ja MYÖSKIN ajan kanssa tapahtuneesta sitoutumisesta! Kiitoksia paljon etukäteen! :) Ja tsemppiä kaikille!
En heti tietenkään tyrmää ajatusta siitä, etteivätkö he kuitenkin olisi onnellisia, mutta itse en henkiläkohtaisesti ikinä pystyisi etenemään yhtä kovaa vauhtia! Olen nyt seurustellut avomieheni kanssa lähes neljä vuotta, joista vuoden olemme asuneet yhdessä ja kaksi kuukautta olemme olleet kihloissa. Välillä jo tämäkin vauhti hirvittää.
Kuinka nopeasti te olette sitoutuneet, muuttaneet yhteen tai saanut lapsen? Olenko ainoa, joka haluaa edetä rauhalliseen tahtiin? Minähän suostuin vasta kolmannella kerralla kihlattuni kosintaankin! Välillä oikeasti "pelottaa", onneksi kultani on huomannut sen, eikä erityisemmin painosta esimerkiksi häillä.
Miten olette päässeet vastaavasta tunteesta eroon? Tiedän, että ajan mittaan helpottaa varmasti ja että loppujen lopuksi kaikki tapahtuu aikanaan.
Lisäksi en pidä isoista "mahtihäistä", omani tulevat sitten aikanaan olemaan pienet lähipiirin häät. En ole vielä valmis aviovaimoksi, mutta lupauksen halusin jo antaa ja kertoa rakkaalleni, että tahdon viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Rakastan häntä mielettömästi, onneksi hän tietää sen ja on valmis etenemään samaan tahtiin kanssani. Hänen kanssaan oli todella helppo jutella tästä aiheesta.
Olisi mukava lukea positiivisia ja negatiivisiakin kokemuksia nopeasta sitoutumisesta ja MYÖSKIN ajan kanssa tapahtuneesta sitoutumisesta! Kiitoksia paljon etukäteen! :) Ja tsemppiä kaikille!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Vaikka sinun mielestäsi jotkut etenevät nopeasti, se voi heille olla juuri sopiva tahti. Kuten meidän tapauksessamme, kiirettä ei ole pidetty, vaan edetty tuntemusten mukaan. Riidat tuskin ovat kiinni siitä, miten nopeasti on menty naimisiin tms, vaan kyse taitaa olla niistä henkilökemioista. No meilläpä sitten näin;
2kk tunnettu, alettiin virallisesti seurustella.
1kk seurusteltu, päätettiin muuttaa yhteen. Päätöstä nopeutti välimatka kaupunkien välillä ja vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Alettiin hakea asuntoa;
3kk seurustelua, muutettiin yhteen.
6kk seurustelua, kihloihin.
Keväällä tulee 2 vuotta kihloihin menosta. Syksyllä tulee perheenlisäystä ja vietetään kolmevuotis-päivää. Ei ole riitoja, tosin alkaa olla velkoja :D
Ei ole mikään tässä pelottanut missään vaiheessa, kun tapasin ukkoni, hän teki heti vaikutuksen olemalla oma itsensä - erilainen kuin muut, juuri sellainen mies josta olin aina haaveillutkin ja osoittautui todelliseksi ;)
No, emme mielestäni ole edenneet hyvin nopeasti.Kihlauduimme 1/2v.seurustelun jälk.Alussahan minun oli ja on edelleen vaikea hyväksyä sulhaseni edellisestä avioliitosta olevaa lasta.Tottahan tiesin asian alusta asti,mut rehellisesti ahistaa välillä ja oon arkiintuntunut.Emme asu yhdessä,kuljemme eri paikkakuntien väliä.Siis on meillä kaksistaan niin hyvää aikaa ja tunnemme syvästi toisiamme kohtaan.Joskus on hyvä puuhata jopa kolmistaankin lapsen kanssa arkisia juttuja.-Vaan olemme sopineet häistä tälle kesälle,mut minusta tuntuu,olenko sittenkään valmis siihen..Epävarmuutta ollut ajoittain.Pääosin juhlasuunnitelmat ois selvillä,mut otankohan jarrut päälle sittenki ja annan aikaa itselleni kunnes oon valmis.
Kuuntele sydäntäsi hääasioissa. Uskon, että todellisen ahdistuksen kyllä tunnistaa. Mikä sinua estää ottamasta itsellesi aikaa?
Toisaalta, muistan itsekin pohtineeni monenlaisia asioita muutamaa kuukautta ennen häitä, enkä aina todellakaan jaksanut olla hehkeä, iloinen ja rakastunut. Avioliitto on kuitenkin iso päätös. Tsemppiä päätökseesi, mitä ikinä aiotkin tehdä.
Kenenkään elämänvalintoja tuomitsematta ( ja puhun nyt alkuperäisen kirjoittajan esittämästä tapauksesta, en sinun), lapsen hankkiminen muutaman kuukauden seurustelun jälkeen tuntuu aika hurjalta ajatukselta.
Vahinkoja tietysti tapahtuu ja silloin on tehtävä niin kuin tuntuu oikealta. Saattaahan lapsi olla myös suunniteltu, mutta seurustelun alkuhuumassa en henk.kohtaisesti lähtisi niin suurta askelta ottamaan.
Tuntuu kurjalta katsoa, kun ystäväpiirissä erotaan, kun lapsi on alle tai vähän päälle vuoden. Sillä ei varmaankaan ole tekemistä sen kanssa, kuinka nopeasti ollaan hypätty sänkyyn, muutettu yhteen tai otettu yhteistä lainaa, vaan sen kanssa, että lapsi muuttaa parisuhdetta sen verran, että kaikki eivät siihen vuodessa sopeudu. Sitten ehkä annetaan liian nopeasti periksi.
Nopeasti yhteen muuttaminen ja/tai kihloihin meno tuskin parisuhteita kaatavat, lähinnä ehkä nopeuttavat sitä mikä olisi tapahtunut muutenkin. Yhdessä asuessa kun tutustuu nopeammin toisen hyviin ja huonoihin puoliin kuin eri talouksissa eläen. Lasten tekemistä kyllä kannattaa mietiskellä ihan rauhassa, siinä on kyse niin suuresta vastuusta, ettei siihen kannata suin päin rynnätä. Näin ihan yleisesti mietiskellen...
Itsekään en tekisi lasta muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, mutta toisaalta; mekin olemme edenneet joittenkin mielestä ihan liian nopeasti, niin jos minä ajattelen jonkun toisen edenneen liian nopeasti, toisaalta syyllistyisin samaan ajatteluun kuin he minusta, ja hehän olisivat väärässä :D
Eli varmaan jotkut ihmiset tuntevat toisensa lapsenkin hankinnan kannalta tarpeeksi hyvin lyhyessä ajassa, mutta se vaatii kyllä jo ihmistuntemusta ja ei lienee kovin yleistä.
Itse en usko tuohon, että lapsi automaattisesti muuttaa parisuhdetta. Voi olla, että ehkä ihmiset löytävät itsestään uusia puolia, jotka tulevat ilmi lapsen syntymän myötä, mutta ei se välttämättä tuo suhteeseen mitään tiettyjä muutoksia.
Aamen. Juuri tällaisia viestejä haluaisin lukea enemmänkin näinä lyhytnenäisyyden aikoina. Jokainen elää tietysti tyylillään, mutta mua kyllä hirvittää, kun eräskin kouluaikainen kaveri elää jo n:nnessä avoliitossa: "Muutetaan vaan yhteen, kun ollaan niin paljon yhdessä muutenkin, niin rahaakin säästyy."
Seurustelimme mieheni kanssa 2,5 vuotta ennen yhteenmuuttoa, ja siitä seuraavan vuoden aikana menimme kihloihin ja naimisiin. Naimisissa ehdimme olla reilut kaksi vuotta, kun aloin odottaa esikoistamme. Tämä ratkaisu sopi meille, jotkut olisivat varmasti jo kuolleet tylsyyteen ja hidasteluun.
Oma ratkaisuni ei sovi varmastikaan 90 %:lle ihmisistä, eikä moni ymmärrä konservatiivisuuttani esim. kihlojen ja häiden suhteen. Koskaan en halunnut kihloihin ilman avioliittolupausta ja kosintaa. Moni varmasti pitää myös halua mennä naimisiin ennen lasta ylenpalttisena turvallisuushakuisuutena.
Mulle henkilökohtaisesti yhteinen asuminen merkitsee kotia - ei taloudellisia seikkoja. Minä en halua testata suhdetta pelkästään muuttamalla yhteen, vaan riittävän pitkä seurusteluaika on minulle tutustelua ja pohtimista. Tietysti halusin kyllä asua mieheni kanssa yhdessäkin ennen avioliittoon menemistä. Yhteenmuuttoon suostuessani olin kuitenkin jo vakuuttunut, että tunnen jokseenkin puolisoni heikkoudet ja vahvuudet.
Eli näin meillä. Kuten sanoin, tapamme ei ole ainoa ja varsinkaan absoluuttisen oikea. Halusin vain kertoa sulle, että lajitovereita löytyy. Sekin on ihmisen perustarve!
Me seurustelimme 6 vuotta ennen yhteenmuuttoa. 12 vuotta kun olimme olleet yhdessä niin hankimme ensimmäisen kolmesta lapsestamme. 26 vuoden yhdessäolon jälkeen menimme naimisiin :-). Että näinkin voi tehdä..
Tapoja on lähes yhtä monta kuin parisuhteitakin. Hyvin usein hidas tutustuminen on varminta ja parasta. Katsellaan ihan ajan kanssa ja rauhassa sitä toista, kunnes saavutetaan täysi varmuus siitä, millainen tuo toinen on ja kannattaako esim. yhteenmuutto.
Ja sitten on näitä, jotka menevät enemmän riskillä, tietoisesti tai tiedostamalla.
Itse toimin nopeasti mieheni kanssa.
Tapasimme netissä ja kirjoittelimme sähköposteja about 3 viikkoa. Tosin sähköpostit olivat luonteeltaan pitkiä, intensiivisiä ja täynnä kysymyksiä ja toisesta selvän ottamista. Halusin mahdollisimman nopeasti ottaa selvää kaikista tärkeistä asioista toisessa, jotta voisin tarpeen tullen siirtyä eteenpäin muihin. Strategiani parinhaussa oli tarkkaan mietitty ja tehokas. Tiesin, millaista hain ja millaista vähempää ei minun parisuhteen onnistumisen kannalta kannattaisi kelpuuttaa.
Tapasimme ja kolmannet treffit teimme hänen luokseen, josta en sitten ole pois enää lähtenytkään. Kolahti todellakin. Eikä pelkästään faktat, vaan myös sukat lähtivät pyörimään, mikä onni.
Ainoa, mikä jälkeenpäin on vähän hirvittänyt, on tahti, jolla päätimme yrittää lasta. Olin viikon-kaksi vasta hänen luonaan asunut, kun pohdintojen jälkeen päätimme aloittaa. Nyt myöhemmin hirvittää ajatukset siitä, että entä jos olisinkin erehtynyt hänen suhteensa. Siinä olisi ollut takuuvarma yksinhuoltajuus edessä.
Nyt raskaus on jo yli puolivälin ja poika potkii kovasti. Olen yhä edelleen vakuuttunut siitä, että meissä on potentiaalia todella pitkään suhteeseen. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että toivoisin niin, vaan luonteemme ja keskinäinen kemia on vahva yhdistelmä. Se aivan alkuhuuma, kun kaikki on vaaleanpunaista romanttista röyhelöä ja paljon ärsyttäviä perhosia vatsassa, meni äkkiä ohi ja hyvä niin. Tämä tasainen arki on paljon mukavampaa.
Mies ei ole vielä kosinut. On toki selvittänyt sormusmakuni, mutta haluaa itse perinteiseen tapaan kosia ja hällä on mielessään käsittääkseni jokin tietty päivämäärä, milloin haluaa tuon tehdä. Minulla tosin ei ole hajuakaan mikä, mutta veikkaisin, että ennen poikamme syntymää. Häät sitten ehkä mahdollisesti ensi vuoden kesällä.
Talon rakentamista olemme miettineet, muttei se ole vielä ajankohtaista. Odotellaan ensin rauhassa, että tulee se 2v täyteen siitä, kun mies osti tämän asunnon itselleen.
Meille nopea eteneminen on tuntunut luontevalta ja hyvältä. Aika näyttää miten oikeassa olen suhteemme, tai mitenkä väärässä. Nyt ainakin näyttää siltä, että tulemme saman katon alla pähkäilemään poikamme murrosiän kiemuroiden kanssa.
Onnea vauvan johdosta! Me päätimme hääpäivän 3 kk ennen naimisiinmenoa, ja hyvin kerkesimme kaiken järjestää. Nauttikaa!
Minä olen puolestani aina ihmetellyt sellaista vuosien odottelua ja pitkittelyä... Eli ihmetellä voi näköjään molempia tapoja! Minusta elämä on liian lyhyt odotteluun, ja toisekseen kyllähän sen heti tietää, kun sen oikean kohtaa. Loppupeleissä yhdessä pysymisen edellytys on vain PÄÄTÖS pysyä yhdessä, kävi mitä kävi. Ja tuon päätöksen voi tehdä tuntematta vuosikausia.
Itse muutin mieheni kanssa yhteen samana päivänä kun tapasimme. :) No, se on jo melkoisen harvinaista. Mutta sopi silloin meidän elämäntilanteeseen.
Kihloihin menimme puolen vuoden seurustelun jälkeen, ja naimisiin siitä puoli vuotta eteenpäin. Nyt takana on 9 onnellista, yhteistä vuotta.
Vanhempani menivät kahdessa viikossa kihloihin, ja puolessa vuodessa naimisiin. Ovat eläneet nyt yhdessä reilut 30 vuotta. Ja he ovat niitä harvoja pitkään yhdessä eläneitä pareja, jotka todella yhä hellivät ja huomioivat toisiaan, kemiat on tallella ja rakkaus sydämessä. Niin siinä käy sen oikean kanssa.
Toki ongelmia vastaan elämässä tulee, mutta ei se odottelu niitä ongelmia poista. Meilläkin on yksi tuttavapariskunta, jotka ovat seurustelleet nyt 7 vuotta. Ei ole kihloja kuulunut, eikä edes yhteen muuttoa. No, siinäpähän tuhlaavat aikaansa. He miettivät meinaan yhä sitä, että onkohan tuo se oikea... Luulis siinä ajassa jo tietävän! Ihmeellisen sitoutumiskammoisia ihmisiä.
Minä muutin mieheni kanssa yhteen vajaan kahden viikon jälkeen tapaamisesta.
Jotenkin vain meillä oli niin paljon asiaa toisillemme ja niin hyvä olla kahdestaan et ei edes osattu ajatella edetäänkö liian nopeasti tai hitaasti.
Alussa en ollut mitenkään silmittömän rakastunut mieheeni, vaan lähinnä kiinnostunut tutustumaan häneen. Jotenkin mieheni oli niin erillainen kuin kaikki muut miehet joiden kanssa olin ollut tai joihin olin tutustunut.Mieheni oli aidosti kiinnostunut minusta, siis minusta ihmisenä.
Mieheni jaksoi kuunnella minua ja usein saatoimme huomaamattamme keskustella läpi yön ja pikku hiljaa huomasin et vaikka olimme niin erillaisia ihmisiä olimme silti niin samanlaisia...
Ensimmäinen yhdessä elämämme vuosi oli yhtä tappelua, tutustumista ja kokeilua.
Itsensä tutkiskelemista ja toisen alistamista(muokkaamista omanlaisekseen) ja hirveetä mustasukkaisuutta, kaikki virheet toisessa ärsyttivät suunnattoman paljon ja välillä pelkkä toisen naama sai voimaan pahoin...
Toisen vuoden aikana molemmat oltiin löydetty paikkamme ja saatu aikaan rauha itsemme kanssa, välillemme oli kehittynyt luottamus ja kunnioitus toisiamme kohtaan, oltiin kavereita, ystäviä ja toisiimme hyvin kiintyneitä, rakastuneita ja onnellisia.
Rakastettiin toisiamme kaikista pikku vioista huolimatta, itseasiassa ne pikku viat joita toisistamme yritimme muuttaa ovat nyttten niitä asioita mitä kaipaamme kun toinen on poissa.
kolmantenavuotena menimme kihloihin ja tajusimme että me vain kuulumme yhteen.
Molemmilla meillä on omat juttumme ja omat kaverimme, sitten on tietysti myös ne yhteiset jutut ja yhteiset kaverit ja yhteinen aika...
Nyt olemme kaksi aikuista itsenäistä ihmistä jotka asuvat ja elävät yhdessä syvästi rakastaen ja toisiamme kunnioittaen, ilman sen suurempia riitoja, mustasukkaisuutta, katkeruutta tai mitään muutakaan semmosta.
Toinen toisiamme tukien ja kannustaen elämme ja haaveilemme, mutta kintut on silti tiukasti kiinni maanpinnassa ;)
Kun sanotaan että useasti arki pilaa suhteen, niin meidän kohdalla ns. arki toi elämämäämme varmuutta ja täsmällisyyttä.
Arjen aherruksissa huomasimme miten mukavaa arki on kun sen voi jakaa jonkun kanssa.
Miten on ihana tehdä töitä ja pyrkiä yhteisiä unelmia ja haaveita kohti...
Ja miten ihana on elää ja olla jonkun kanssa joka ei yritä omistaa tai tukahduttaa suhteeseen vaan antaa tilaa ja aikaa.
saa nauttia ystävien kanssa olemisesta ilman luottamuksen puutetta tai saa juosta harrastuksissa tai käydä yksinään matkoilla ilman riitoja tai mustasukkaisuutta.
Saa tavallaan elää vapaana ja onnellisena omana itsenään ja silti elää parisuhteessa!
Ei meillä ole mikään kiire naimisiin tai hankkia lapsia, olemme viellä nuoria ja haluame molemmat viellä mennä ja tulla niinkuin huvittaa.Tällä hetkellä viellä lapsi olisi meille lähinnä taakka joka sitoisi aina jomman kumman meistä kotiin.
Ja avioliitto ei mitään muuttaisi, olemme siitä puhuneet ja todenneet että mehän olemme jo periaatteessa naimisissa tai elämme niinkuin olisimme naimisissa...tuskin tarvitsemme papin aamenta.
Meillä ei kyllä edetä nopeasti... Olemme olleet yli 9 vuotta yhdessä ja emme ole kihloissa vielä. Eikä ole lapsia, mutta nyt on jo harkinnassa. Yhteen muutimme vuoden seurustelun jälkeen (se siis sujui kyllä nopeammin). Minulle sopiva aika kihlautua olisi ollut ehkä 4-7 vuoden yhdessäolon jälkeen. Nyt jo alan olemaan kärsimätön ja ihmetellä ja huolestua miksi mies ei halua naimisiin. Varsinkin kun olemme suunnitelleet perheenlisäystä. Josta mies kyllä on innoissaan. Mutta itse emmin, kun emme ole naimisissa emmekä edes kihloissa. Kihloihin en kyllä halua mennä kun vasta sitten kun mies on valmis menemään naimisiin.
Eräs ystäväni meni vuoden seurustelun jälkeen naimisiin ja heillä on yksi lapsi (saivat 5 vuoden avioliiton jälkeen). He tuntuvat olevan oikein onnellisia. Jotkut nopeasti edenneet ovat eronneet.
Ymmärrän sua täysin, että haluat sitoumuksen ennen lasta. Sinähän naisena kuitenkin joudut lapsesta isompaan vastuuseen varsinkin ensimmäisen vuoden aikana. Haluat edes jonkunlaiset takeet. Käypä lukemassa huviksesi Uskottomuus -keskustelusta "Raskaana, petetty, jätetty" -teksti tms. (nimimerkki Stella Polaris). En halua maalata piruja seinille, mutta joskus ihmetyttää, miksi mies kelpuuttaa naisen vain lastensa äidiksi muttei vaimoksi. Pidä pintasi, nainen!
toi on niin tapauskohtaista. me tapailtiin pari viikkoa, sitten oltiin 3 kk eri maissa ja kirjoiteltiin, ja n. 4 kka tapailun aloituksesta mies käytännössä muutti mulle. siitä puolen vuoden päästä ostettiin talo, ja vajaan 2v jälkeen mentiin kihloihin (ts ilmoitettiin hääpäivä muillekkin, naimisiin oltiin joskus päätetty mennä sillon talonostovaihetta ennen). Häät on siis nyt syksyllä, vajaa 4v ensi tapaamisesta. ollaan 30 ja hieman alle eikä kummallakaan ole suurempia vakavia suhteita ennen tätä. hyvin menee, ei riidellä vaikka on ollut esim rahallisesti vaikeaa. Kummallakin on tilaa olla ja mennä.