Mietiskelen tosissani avioeroa.. eri syistä, joita en ala tässä nyt selvittelelemään. Takana kuitenkin kohta 9 vuotta, joista 3 v. naimisissa. Meillä on yhteinen 3 vuotias poika, miten ero vaikuttaa tämän ikäiseen lapseen. Jatkaakko nyt lapsen takia ja erota myöhemmin?? Onko kokemuksia??
Lapsen kokemukset
pelottaa
171767
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
t:timantti
Elämä menee kotona hyvinkin välillä ja poika ei kovin montaa tappelua ole ollut todistamassa.. Milloinkana tilanne on liian paha?? Lapsi tietää jo, että "isi, ei saa kiusata äitiä". Ja tulee lohduttamaan minua, kuten minä häntä.. "äiti, ei ole mitään hätää..."
Liian helposti ei kannata erota, koska se antaa lapselle kuvan, että ihmissuhteet ovat kertakäyttösuhteita, mutta riitaisassa suhteessa lapsi kärsii, kun joutuu kuuntelemaan riitoja ja pelkäämään. Myös se, jos positiivisia tunteita ei näytetä kotona, heijastuu lapsen omiin ihmissuhteisiinsa. Lapsen voi olla aikuisena vaikea vaikka koskettaa toista, jos ei ole nähnyt vanhempien koskettelevan toisiaan hellästi.
... olet jo saanutkin, ja loppupelissä sinun/teidän tehtävä päätös yhteiselämänne jatkamisesta tai lopettamisesta, ja miten vanhemmuus silloin hoidetaan lapsen kannalta parhain päin.
Ei, myöskään minun mielestä ei saa "kitua" suhteessa jossa vanhemmilla paha olla ... siedetään toisiaan muka lapsen vuoksi. Lapset eivät ole lainkaan tyhmiä olioita, tuntevat ja aistivat oirehtivan perheen ja vanhempien pahan olon pelottavan hyvin (ilmeisesti olet sen jo huomannutkin). Silloin parempi erota "fiksusti", ymmärtäen ettei vanhemmuus siihen lopu .. tai ei saisi (laajat tapaamiset, oikeudenmukaiset elarit)
Vaan ei myöskään "heppoisisesti" pidä erota, kriisejä joka suhteessa on. On heattava apua ellei omat keinot riitä, on yritettävä, annettava anteeksi, kasvettava ihmisenä ja opittava elää parisuhteessa -- mutta jossain tulee raja, ellei muutosta parempaan tapahdu.
Lapselle tuon vilpittömön yrittämisen ovat velkaa molemaat vanhemmat. Mutta kroonisesti riitaisessa kulissiperheessä lapsella on paha olla -- etenkin jos vaihtoehtona on kaksi rakastavaa vanhempaa ja tasapainoista kotia ... vaikka sitten eri osoitteissa.
Itse elin kulissia vuosia. Sitten aloin miettiä asiaa tosiaan lasten kannalta: halusinko jättää heille kodinperinnöksi ajatusmaailman, jossa avioliiton tarkoitus oli enemmän kaunis kulissi kuin se rakkaus, mikä seinien sisällä on mahdollisuus olla.
Näin jälkikäteen. Rehellisesti en ole huomannut lapissa mitään muutosta. Lapsille on tärkeintä, että heillä on rakastavat vanhemmat, tai edes toinen, ja että he ovat vakuuttuneita siitä, ettei eron syy ole heissä.
Kannatan vilpittömästi eroa jo lastenkin kannalta, jos yhteiselämänne tökkii...toisaalta, yrittää kannataa.
Älkää luovuttako liian helpolla!
Sinä ja tuo suuresti arvostettu M35 sanoitte, että ei pidä erota liian helpolla. Mikä sitten on liian helppoa?
Niin, en tiedä mikä on helpolla ja mikä ei. Itse terveydenhuoltoalan ammattilaisena varmaan katsoisin sitä psyykkistä jaksamista. Se miten jaksaa viedä sitä elämäänsä eteenpäin. Jos alkaa tulemaan esim. merkkejä ahdistuneisuudesta ja masennuksesta, mielelläni kertoisin, että olisi parempi hoitaa se aiheuttaja pois...
En tiedä, itse ainakin jaksan vielä yrittää, vaikka helppoa ei ole ollut. Uskon, että tiedän sitten jos se hetki tulee, ettei tilanteeseen löydä enää muuta vaihtoehtoa kuin se ero.
ja vain sinä tiedät minne päin alat kulkea..
Et ole juurikaan paljastanut, millaisia ovat eroajatukseen johtaneet ongelmat? Ovatko ne korjattavissa mitenkään jne? Olitte sentään 6 vuotta kaksin ja sitten saitte lapsen. Millaiset ne kuusi vuotta olivat, heräsi kysymys ja miksi sen jälkeen lapsi? Ei sinun tarvitse paljastaa..
Joka tapauksessa voimia! Toivon tilanteeseesi parasta mahdollista ratkaisua!
Tiedä tuosta suuresta arvostuksestani ... siinä kuin kaikki muutkin täällä kommentoin, joskus voit olla kanssani samaa mieltä, toisinaan et. Hyvä niin.
Ei kukaan voi sanoa mikä sinun ja teidän tilanteessanne on "riittävästi yritetty" -- paitsi sinä. Hieman sama jos hiihtäisin Isometsän kanssa 50 km lenkkiä, ja kerron etten jaksa enää 10 km jälkeen ... hän voisi ihmetellä että mikäs tässä nyt on, et voi olla "kuoleman porteilla" vielä, kyllä ME jaksetaan ... "tsemppiä" ja "yritystä" -- eihän tässä mikään ole, hiihdellään enää 40 km ja ollaan maalissa onnellisia.
En tiedä toimiiko tuo vertaus, mutta pointti on, ettei pidä hanskoja lyödä naulaan kun ensimminen vastoinkäyminen tulee -- mutta joskus "raja tulee vastaan". Eli, pitää jaksaa hakea ratkaisuja ja apua (tapauksessani moottorikelkka jotta voisin jatkaa matkaa Jarin kanssa :-D ) ... etsittävä keinoja jatkaa avioliittoa niin että kaikki osapuolet ovat pääsääntöisesti onnellisia (huonoja kausia joka liitossa on).
Tietenkin parisuhteen korjaaminen vaatii molemmilta yritystä (ehkä Jari voisi "hinata" minua ylämäet), köydellä voi vetää mutta ei työntää ... eli jos toinen puoliso ei tahdo hakea apua, niin paljoa ei ole tehtävissä puoleltasi vaikka kuinka kutsut terapiaan tms.
Uskon että ihminen tietää milloin peli on menetetty, ja se tunne voi tulla toiselle puolisolle ennen kuin sinulle (usein niin kai onkin)... "jaksavasta" se saattaa tuntua luovuttamiselta, mutta jos hän fiksu, ymmärtää että nyt toinen ei enää jaksa eikä tahdo.
Ole itsellesi rehellinen, se auttaa erosta toipumisessa ... kun voit rehellisesti itsellesi sanoa "kaikki koetettiin, jossittelulle ei ole tilaa ... me kaksi erinomaista henkilöa ajauduimme toistemme huonoon seuraan -- onneksi olemme hyviä vanhempia"
Niin, todellakin monien syiden takia tilanteeseen on ajauduttu. Olin itse 18 kun aloimme seurustelemaan ja silloin yhteisiä harrastuksia/mielipiteitä oli enemmän. Erilleen meitä on varmasti ajanut paikkakunnan vaihto, jossa itse löysin eri työpaikoista ja koulusta uusia ystäviä, kun taas mieheni pysyi vanhoissa piireissä ja matkusti viikonloppuisin kotipaikkakunnalleen, mitä edelleenkin tekee. Itse kun olen vuorotyössä, viikonloput menee yksikseen kotosalla. n. vuosi sitten hän jäi kiinni pettämisestä, joka kuitenkin itse tunnusti.. Ikävä kyllä hän oli pitänyt n. vuoden tähän naiseen yhteyttä ja vasta kun sain tietää hän katkaisi suhteensa häneen. Tarina siitä pettämisestä ontui sen verran, että olin yhteydessä tähän toiseen naiseen, joka kertoi, että mieheni oli työreissullaan eteläsuomessa käynyt häntä tapaamassa.
Kun tilanne meni tähän pisteeseen, huomasin, että ehkä minunkin pitäisi hieman olla itsekkäämpi. Olin aina ollut kotona, en juurikaan käynyt ikinä missään muualla kuin töissä. Mietin, mikä ajoi miehen pettämään.... Suhteemme alkuaikoina hän myös kävi toisella paikkakunnalla tapaamassa toista "tyttöä", mutta annoin sen anteeksi vaikka se on aina välillä mietityttänytkin. Tunsin itseni niin petetyksi, etten kyennyt asiaa käsittelemäänkään kunnolla puoleen vuoteen. Viime syksy meni kuin sumussa. Miehelle edelleen on tärkeää matkustella omalla paikkakunnallaan, mutta mielestäni sen on nyt ollut omalta kannaltani pelastus, kun ei ole tarvinnut sitä katella. Viime syksynä miehelläni lisääntyi alkoholin käyttö joka viikonloppuiseksi ja kaksi päiväiseksi... Siitäkin huomauttaessa nootti on, että sinulla ei ole oikeutta sanoa mitä minä teen. Viime syksy meni sitten taistellessa, kun mies suuttui vähän väliä, kun suhteemme ei enää ollut samanlainen kuin ennen.. En pystynyt palaamaan takaisin entiseen. Alkoi henkinen väkivalta ja mökötys, jossa minä huomasin taas itse hyssytteleväni ja pyyteleväni anteeksi, vaikka mielessäni mietin, ettei tämäkään ole oikein. Pojan vuoksi kai halusin rauhallista elämää saman katon alle.
Tilanne kärjistyi siihen, että hain omaa asuntoa, jonka sainkin. Ilmoitin miehelleni, että nyt se loppuu, jolloin mieheni haukkui minut, ilmoitti, että lähtee eri paikkakunnalle työttömäksi ja ei pidä mitään yhteyttä poikaan ikinä. Seuraavana päivänä itki ja pyysi etten lähtisi, lupasi parantaa tapansa, jolloin jäin. Nyt elämä on ollut seesteisen tasaista, välillä on tapeltu... mutta en tiedä, kun oma elo ei kuitenkaan ole samanlaista edelleenkään.. en usko, että enää pystyn katselemaan tilannetta niin vaaleanpunaisten ruusujen läpi kuin ennen. En ole enää onnellinen, tyytyväinen ehkä juuri ja juuri, vaikka mieheni osaa myös olla ihana ja huomioidakin, ja ennen kaikkea on pojalle mahtava isä, mutta kun hänessä on kaksi niin erilaista puolta, joita hän ei osaa oikein kontrolloida... Kaikki on joko todella hyvin tai sitten mennään helvetissä.
En voi väittää, etteikö minussakin vikaa olisi, eihän kukaan ole täydellinen ja tarina nyt kertoo vain oman osuuteni tarinasta. Mutta jos tämä tilanne valaisisi hieman. Pitkä tarina... hyvä jos jaksoit tänne asti.
mutta kysykää jos tulee miettimistä
ja osataan hoitaa hyvin, niin lapsi ei kärsi.
Lapsi vaistoaa herkästi ilmapiirit mitä enemmän ikää tulee. Lapsen kannalta on tärkeää, että hän ei koe/näe riitoja ja hänellä on eron jälkeen kaksi kotia ,isä ja äiti jotka rakastavat lasta ja osoittavat rakkautensa. Mitä tiedän omasta ja lähipiiristä kokemuksia, niin lapsi varttuessaan alkaa kysyä vaatia vastauksia, miksi erositte ja miksi ette voi mennä uudelleen yhteen..?Lapsella on ikuinen unelma omasta perheestä. Se siinä on hankalinta, sillä aikuisten eron syitä ei vielä kouluikäinenkään ymmärrä. Ymmärtää ehkä aikuisena, tai ei koskaan...
Tulevaisuutta on vaikea ennustaa ja esimerkiksi erotessa ei tiedä, tuleeko avioerosta hyvä vai huono. Keskinkertainen, mutta toisen osapuolen mielestä huono avioliitto, voi johtaa lasten kannalta erittäin huonoon avioeroon. Lapsella ei eron jälkeen ole kahta rakastavaa vanhempaa, vaan kaksi riitelevää vanhempaa, joista toinen ei tapaa lapsia lainkaan. Varsinkin, jos toinen jätetään yllättäen, hän saattaa alkaa kostamaan lasten kautta.
Valitettavasti myös onnistuneeseen avioeroon tarvitaan kaksi aikuismaisesti ajattelevaa ihmistä.
vastuksistanne. Vuosi tällä ollaan kohta kriisiä eletty, yritys jatkukoon vielä hetken. Ongelmana juuri sekin, että mies uhkailee, että jos ero tulee, ei pidä mitään yhteyttä poikaan. Joten siinäkin osalla olen ehkä hieman pakotettu jäämään tilanteeseen. Toivotaan, että luottamus tästä vielä kasvaa, ja että elämää voisi vielä yhdessä jatkaa.
Monenlaisia eroja ja niiden kohtaloita seuranneena ( olen itsekin eronnut pitkästä liitosta, lapset olivat aikuisia ) ja kuunnelleena sanoisin, että kannattaa tehdä kaikki voitava parisuhteen eteen.
Tiedät varmaan, että on olemassa parisuhdekursseja, joita mm järjestävät seurakunnat ja ilmeisesti muutkin järjestöt.
Niistä ovat monet parit saaneet uuden alun liitolleen ja suhteelleen. Ja perheneuvolaan voi hakeutua yksinkin jos mies ei jostain syystä halua apua. Useinhan on niin, että toinen osapuoli sanoo, että ei minulla ole ongelmaa, se on vain sinulla.
Tuskin kukaan ajattelee "häämöttävää eroa" silloin, kun rakastuneena mennään yhteen. Mikä elämässä vie yhä useimmat parit eroon, sitä voi pohtia ja sitä miten yhä useampi liitto ja suhde voisi pysyä ja pysyä toimivana ja tyydyttävänä.
Tottakai ei pidä tyytyä kulissiliittoon, sillä se kuluttaa - useimmiten.Perhe on tärkein yksikkö yhteiskunnassa. Ja perhe on tärkein on myös lapselle. Tyytyväinen perhe, ei aina onnellinen. Jos hakee onnellisuutta, niin se on useimmiten jotain "tavoiteltavaa". Onni on tässä ja nyt, tässä hetkessä, kun huomaa auringon, lapsen ilon jostakin jne...
Arki tuo myös parisuhteeseen arjen ja rakkaus muuttuu toisesta välittämiseksi ja kiintymykseksi. On nousuja ja laskuja kaikissa elämään kuuluvissa asoissa. Ottakaa yhteistä aikaa ja menkää kahden hengen "lomalle" vaikka hotelliin. Lapsi hoitoon siksi aikaa.Vuosia sitten tapasin erään pariskunnan, joka oli viettämässä juuri sellaista lomaa. Kertoivat, että tämä on heidän liiton kannalta tärkein traditio. Hyvää jatkoa ja onnea!
Olin naimisissa lähes 20 v. vaikka heti naimisiin mentyämme tajusin tehneeni virheen. Halusin kuitenkin lapsia ja ajattelin että kun oikein yritän kaikki käy hyvin. Saimme 2 tytärtä ja elämä sujui heidän ehdoillaan päivä kerrallaan. Ajan oloon tuntui että minulla oli kolme lasta kahden sijaan eikä minun tarpeitani kukaan kuunnellut. Aina ajattelin, että seuraavan joulun, rippijuhlien, joulun jälkeen teen jotain... aina oli etappi jonka jäjkeen teen ratkaisuni ja niin kului vuosikaisia. Olin sairaslomalla jatkuvasti kaikenmaailman kolotuksista ja välillä masennuksesta, kunnes mitta tuli täyteen ja avioeroprosessi käynnistyi. Hetkeäkään en ole katunut vaikka vaikeaa on ollut. Tällä järjellä olisi kaikki kannattanut tehdä paljon aikaisemmin. Sairaslomat jäivät ja elämänhalu palasi. Tyttäreni sanoi, että vaikka koulussa puhuttiin, että avioerolapset jäävät jostain paitsi, hän sai erossa äidin takaisin. Ehdoton kokemukseni on, ettei lasten vuoksi kannata avioliiton kulisseja ylläpitää, kyllä lapset vaistoavat, mikäli asiat eivät ole vanhempien välillä kunnossa.
Yritä olla viisas, lähesty miestäsi, unohda
manneet anna anteeksi hänelle ja itsellesi
ryhdy tietoisesti rakentamaan sirpaaleet
yhteen.Lapsesi tarvitsee ISÄÄ.
Rohkaisen sinua yrittämään tietoista avioliiton
eheyttämistä.