Ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Muutin neljä kuukautta sitten entisen avomieheni luota pois. Yhdessä olimme asuneet nelisen vuotta, yhteen muutimme lapsuudenkodeistamme. Viimeinen vuosi yhtä tappelua ja kädenvääntöä, teimme pitkään eroa ja halusin itse muuttaa pois.
Aluksi meni ihan hyvin, ikävä oli tottakai kova (menetin erossa parhaan ystäväni), mutta pääsin hyvin oman elämäni alkuun. Uusia pikasuhteita oli muutamien miesten kanssa, nautin siitä että sain mennä ja tulla miten huvittaa.
Mutta nyt, neljä kuukautta eromme jälkeen, olen alkanut kaipaamaan entistä miestäni ihan hirveän paljon. En tiedä, onko kyse siitä, että minulla on häntä henkilönä ikävä, vai enkö vain kestä olla yksin. Ahdistaa...
Aluksi meni ihan hyvin, ikävä oli tottakai kova (menetin erossa parhaan ystäväni), mutta pääsin hyvin oman elämäni alkuun. Uusia pikasuhteita oli muutamien miesten kanssa, nautin siitä että sain mennä ja tulla miten huvittaa.
Mutta nyt, neljä kuukautta eromme jälkeen, olen alkanut kaipaamaan entistä miestäni ihan hirveän paljon. En tiedä, onko kyse siitä, että minulla on häntä henkilönä ikävä, vai enkö vain kestä olla yksin. Ahdistaa...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Voin kertoa että vielä menee monta kuukautta toipumiseen. Ensin oli mukavaa, sitten iski yksinäisyys runsaasta bilettämisestä huolimatta.Ollaan ollut erossa nyt 9 kuukautta ja edelleen välillä kova kaipaus. Yhteen ei kuitenkaan enää koskaan palata, koska kahteen kertaan yritettiin lämmittelyä ja aina päätyi eroon. Kyllä se on vain pakko hyväksyä tämä tilanne. Kova usko tulevaisuuteen ja positiivisin mielin eteenpäin. Ei yhteisiä vuosia pidäkään unohtaa parissa kuukaudessa. Tunteiden hiipuminen vie joskus vuosiakin.
Urheiluharrastusten kanssa on helpompaa niin lähtee pahin energia miettimisestä.Laastarisuhteita en kannata ottaa, voit satuttaa itsesi vielä pahemminkin nyt kun olet haavoittuvassa tilanteessa!!
Itse erosin yli vuosi sitten, mutta henkisellä tasolla teimme eroa koko viimeisen vuotemme.
Alussa tuli suuri helpotuksen tunne, sain vihdoinkin olla vapaa murheista (mm. alkoholismi) ja keskittyä vain ja ainoastaan omaan elämääni. Asuin ensimmäisen kerran yksin, ja olin myös tiedostanut tämän yksinolon tarpeen aiemmin...ongelmista syntyi vyyhti, johon en nähnyt muuta ratkaisua kuin sen, että on pakko elää itsenäistä elämää tietääkseen mitä tulevaisuudesta ihmissuhteelta ja elämältä yleensä haluaa.
Mutta joo, suunnilleen puolen vuoden päästä iski ahdistus. Tämä liittyi osaltaan siihen, että olin tavannut uuden miehen, jonka kanssa edettiin liian nopeasti. En ollut vielä käsitellyt kaikkia tuntemuksia joita edellinen suhde jätti jälkeensä. Toisaalta niiden olemassaoloa ei edes tiennyt ennen kuin eli uudessa parisuhteessa.
Tunsin syyllisyyttä, kun tietyllä tasolla kaipasin edelleen entistä, ja olin ehkä katkera siitä että suhteemme, jonka "piti kestää ikuisesti", kaatui niin turhiin, mutta kuitenki ylitsepääsemättömiin asioihin.
Lopulta oli pakko jättää lupaavalta näyttävä suhteenalku siihen. En vain ollut henkisesti valmis. Ei tämä yksinolo ole todellakaan mukavaa, mutta ehkä se on välttämätöntä. Ei tietystikään kaikille, mutta minun kaltaisille "pohdiskelijoille" on.
Mullakin oli ennen tätä lyhyttä suhdetta järjetön läheisyydenkaipuu, mutta itse kyllä tiedostin ettei se ollut sen ihmisen itsensä kaipuuta, vaan nimenomaan parisuhteen ja läheisyyden. Ehkä tämän takia sitä melkein epätoivoisesti etsi itselleen uutta suhdetta. Piti kokea sekin, jotta kykeni ymmärtämään asioita...
En tiedä kuinka kauan mun pitää olla yksin, mutta nyt tuntuu jo helpommalta. Sitä sopeutuu yllättävän hyvin kaikkeen, kun vain hyväksyy tilanteen. Ajattele, että nyt voit todella tehdä mitä haluat. Lähde vaikka ulkomaille tai jotain...Uusi ympäristö saa monesti ihmeitä aikaan. Vaikket muualle lähtisikään, muista kuitenkin ettet jumitu neljän seinän sisään. Jollet jo harrasta jotain, niin aloita se viimeistään nyt. Jokin säännöllinen liikuntaharrastus tms, joka pitää sinut ajoittain myös kodin ulkopuolella.
Itse innostuin alussa vähän liikaakin baarielämään...en halunnut olla viikonloppuja yksin kotona. Monet ystävät olivat jo vakiintuneita, lapsia ja kaikkea...mulla ei ollut paljon muita vaihtoehtoja kuin mennä äidin luona käymään tai istua kotona :) tai ne baarit...mutta en jaksa enää, en ole oikeasti sellainen ihminen että huvittaisi ne pitemmän päälle.
Mutta kliseisesti totean tähän loppuun, että aika parantaa haavat, ja aika auttaa tekemään meistä viisaampia.
Eipä voi muuta todeta kuin amen!
Itselläni juuri sama tilanne. 10 vuoden suhde päättyi noin 6 kk sitten. Olin vapaa murheista (mm. alkoholismi jne.). Sain elää vain itselleni ja rakkaille koirilleni. Löysin uuden suhteen, mutta nyt huomaan, että se tuli aivan liian pian. Nyt on iskenyt kaipuu ja ahdistus, mitä todennäköisimmin joudun jättämään tämän uuden suhteen.
Minun on ensin toivuttava henkisesti entisestä suhteesta ja kasvettava irti.
Näin on.Laastareista ei hyvä tule.
Kannattaa ensin kasvattaa hyviä ystävyyssuhteita näistä potentiaalisista kumppaniehdokkaista ja katsoa sitten ajan kanssa.Kyllä hyvä mies ymmärtää, että aikaa tarvitaan toipumiseen, ja maltaa odottaa.Luonto tekee kyllä tehtävänsä kun huomaakin, että alkaakin kiintyä tähän ystävään ja rakkaus kasvaakin ihan huomaamattaan.Lisäksi on jo touhuttu ja harrasteltu yhdessä ja kehitelty niitä yhteisiä juttuja, mihin moni suhde pitkän päälle tyssää (siis kun ei ole mitään yhteistä)
Itse sanon "yöks" salamasuhteille. Hitaasti hyvä tulee.
Turha on aina lukea, että "erotaan kun ei ole niitä yhteisiä juttuja ja harrastuksia". Eikös se rikkaus tule juuri siitä erilaisuudesta? Meissä kaikissa on kuitenkin omat hyvät, sekä vähemmän hyvät puolet, ne täytyy vain hyväksyä. Täydellisyyttä ei ole olemassakaan.
Jos ei todellakaan ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita, ja koko elämä menee kun istutaan vaan kahdestaan sohvalla mässäilemässä, suhde ei ole normaali.
Tietenkään kaikkea ei pidä tehdä yhdessä.. mutta ede s jotain.
Yli kymmenen vuoden suhteesta tuli ero. Yhtenä päivänä ex sanoi että hänellä on uusi. Muutin siltä istumalta pois ja uusi tuli samana päivänä tilalleni. Tilanne oli paha koska erossa ei ollu oltu ikinä. Ex itki perään ja valitti minkä hirmun on ottanut, nauroin takkiini ja sanoin että valintasi teit. Tuska ja itku tuli tutuksi minulle silloin. Ero ilman sanoja ja tunteettomasti syrjään työntäminen sattuu todella, mutta mitäpä siinä sitten, tuli selväksi ainakin:) Nielin ikäväni ja suruni. Syytin itseäni jne. mutta turhaan, asioita tapahtuu ja kaikesta selviää...Olin yhtäkkiä yksin ensimmäistä kertaa elämässäni ja menin kuin mielipuoli, suhteita riitti ja tunsin oloni halutuksi, mutta jälkikäteen ne lisäsivät vain haavoja, nyt olen ikäänkuin alussa taas. Nyt menen rauhallisesti ja katson tulevaa...Olen kai vain työntänyt tunteita pois mutta pakko ne on käsitellä edes joskus.
Ymmärrän erittäin hyvin mitä käyt läpi, itsellä ex-avopuoliso muutti yhteisestä kodista jossa asuimme 3 vuotta pois, siitä on nyt puoli vuotta ja ikävä on edelleen ja varsinkin kun jäin asumaan tähän asuntoon niin muistot valtaavat eniten mieltä, en kyllä kykenisi takaisin samanlaiseen mitä se loppuaikoina oli koska se oli kylmää niin sanotusti...tässä itselläkin ollut jotain säätöjä mutta ei niistä ole tullut mitään, ei ole tullut sellaista samanlaista lämpöä jota ex-avopuoliso toi....vaikeaa tämä on edelleenkin
Muutan ensimmäiseen omaan asuntooni kohta. Olen asunut ystäväni nurkissa kohta 2 kk ,erosin miehestäni lopullisesti kk sitten. Eroa olin miettinyt jo kauan, mutta en tiedä mikä elämässäni on oikeaa miettimistä ja mikä vain masennuksen aiheuttamaa kurjaa tunnetta. Nyt, kun olen eronnut olemme kuitenkin lähes päivittäin yhteydessä ja ...olemme myös harrastaneet seksiä.
Tiedän..olin jo pääsemässä jotenkin jaloilleni ja sitten tämä. Mutta miten tähän hirveään yksinäisyyteen pitäisi suhtautua, varsinkin, kun minulle ikuista rakkautta vieläkin vannova ex, on tapaillut uutta jo yli kk... minä en ymmärrä. Minä en ymmärrä miten hän voi olla näin julma minulle..tiedän että varmasti hänen itsetuntonda kaipaa uuden naisen ihailua ja hänen antamaansa huomiota. Itse päätin etten ota mitään laastaria sun muutakaan "särvintä" tähän tilaani. En pystyisi ja pilaisin kaikki suhteet juuri nyt. Ainoa suhde mikä minulla on meineillään on exän kanssa.
Miksi ihmisen sitomishalu on niin suuri ettei pysty päästämään irti edes silloin kun tietää, että kituuttaa itseään hitaassa hirressä.
Exsä sanoo että rakastaa vielä, mutta minä en usko että on kyse rakkaudesta...
Joo vähän ihmeellistä, että exäsi alkoi heti seurustelemaan kuukauden eronne jälkeen ja vielä vannoo rakkauttaan. Itsellä on kohtapuolin 7 kuukautta erosta ja kokemuksesta minulla oli noin kuukausi sitten jonkinlaista säätöä mutta siinä ei ollut mitään muuta kuin fyysistä ja lopetin sen kun en tuntenut mitään tätä toista kohtaan ja ettei asia olisi edennyt liian pitkälle. Sitä on ikävä kyllä elettävä yksinäisyydessä, tuntea pahaaoloa kun näkee rakastuneita pareja, kaikki ne muistot jota on...ne tunteet exään kaikkoaa pikkuhiljaa vaikeasti mutta kuitenkin
..että ex käy eroamme samalla läpi aina yksin ollessaan, mutta hakee onnea ja iloisuutta tästä toisesta..ja samalla myös minusta.
He ovat nyt tapailleet yli kk ja kuulemma menoo todella hyvin.
Kysyin mikset sitten kerro totuutta eromme aikajanasta ja siitä mitä on kanssani touhunnut tässä samalla. Ei aio kertoa, kuulemma ei haittaa muka uutta suhdetta!?! Ehkä olen vain epätoivoinen ja haluaisin salaa, että heidän suhteensa menisi penkin alle, ehkä pelkään, että tämä uusi suhde nyt sitten onkin lopullinen ja minä jään yksin.
Ja se tuntuu pahalta, että minä olen yhä yksinäinen niinkuin olin suhteemme aikanakin. Tässä ahdistuksen ja surun tilassa on vaikea tunnistaa onko rakkaus tunteena aitoa vaiko vain sitomishalua ja yksinäisyyttä.
En vain osaa ajatella että rupeaisin nyt tapailemaan ketään. Myös se on asia jota ex ei selvästi halua että tekisin? En vain ymmärrä miksi hän sanoo että haluaisi että olen onnellinen eikä silti halua että lähden eteenpäin...
Se mitä hän tekee on mielestäni väärin sekä minua että tätä toista kohtaan. Miten hän voi ajatella, että valheilla aloitettu suhde voi onnistua ja miten hän voi ajatella että minä kestän olla hänen lähellään...