Mulla on ikävä ongelma. Oon tosi mustasukkainen kavereistani. Olen sen tyyppinen henkilö, joka arvostaa ystävyyssuhteita enemmän kuin parisuhdetta. Viime aikoina yhä useammat hyvät ystäväni ovat saavuttaneet vakiintuneen parisuhteen jolloin heille tärkeintä ei olekaan enää kaverit vaan se poikaystävä. Normaalit ihmiset olisivat onnellisia ystäviensä puolesta, mutta minä koen käsittämätöntä mustasukkaisuutta. Ehkä siksi, että monta minulle aikoinaan tärkeää ystävyyssuhdetta on kuollut ja kuopattu ystäväni alkaessa seurustelemaan. Hävettää tunnustaa sekin tosiasia, että jos jollain kaverillani menee poikki poikakaverinsa kanssa, olen asiasta vilpittömästi iloinen. Ja inhoan itseäni sen vuoksi... Ei sillä, ettenkö itse voisi löytää poikakaveria, mutta viihdyn sinkkuna liian hyvin. Joten, miten voisin oppia hyväksymään muiden parisuhteet, vaikka en kuitenkaan itselleni sellaista halua?
mustasukkaisuus
nainen22
8928
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuo on kuin suoraan minun kynästäni. Luulin jo oppineeni hillitsemään tuon mustasukkaisuuden (ikääkin alkaa jo olla yli 30 vuotta), mutta totesin juuri, että olen taas eräittäin mustasukkainen yhdestä uudehkosta ystävästäni.
Luulin, että meistä voisi tulla hyvä ystäviä, jotka käyvät baarissa, leffassa, teatterissa yms. yhdessä. Hän vain löysi viime kesänä miehen, jota väittää vielä täysin merkityksettömäksi, mutta sen jälkeen hänellä ei ole enää ollut minulle aikaa.
Itse opin jo joskus lukioaikoina, että tuo ystävästä tuntema mustasukkaisuus on jotain, mitä peitän visusti. Eräs ystäväni hermostui täysin siihen ja huomasin, ettei sitä kannata kertoa ystäville. Sitten, kun ja jos heillä menee poikki tms. niin yritän vain olla heille se sama vanha, hyvä ystävä. En oikein osaa sinullekan muuta vinkkiä antaa, mutta ehkä tieto siitä, että muitakin tällaisia on, helpottaa oloasi.
Tsemppiä!
Oletko mustasukkainen myös ystävättäresi naisystävyyssuhteista?
En oikeastaan, tai siis ihan eri tavalla. Kavereideni poikaystävät nousevat aina tärkeysjärjestyksessä minun yläpuolelle ja nimenoman siitä olen kateellinen. Mutta muiden naispuolisten henkilöiden kanssa olen samalla viivalla, joten ei syytä olla mustasukkainen. Mutta toisaalta, hyvällä ystävälläni on poikakaverin lisäksi minua vähän tärkeämpi ystävä (ovat tunteneet pienestä pitäen), mutta en tunne mustasukkaisuutta muuta kuin tästä poikakaverista. Olenkin miettinyt näitä tunteitani, että onkohan se sitten pelkää ystävyyttä, mitä tunnen.... En oikeastaan halua pohtia sitä sen enempää.
Aika harva ei tunne mustasukkasuutta ollenkaan.
Mietin tos pari päivää sitten, miten jo lapsesta näkee eroja, kuinka suhtautuu kun äiti lähtee hetkeksi pois näköpiiristä. Se liittyy lähinnä kiintymyssuhteen muodostumiseen.Perusturvallisuuden tunne taas pohjautuu kiintymyssuhteeseen. Jostain oon lukenut, että hyvästä kiintymyssuhteesta kertoo se, et lapsi hieman kummastuu/säikähtää, kun huomaa äidin lähteneen pois. Äidin palatessa hetken päästä takaisin lapsen kuuluisi reagoida ilahtuneesti.
Näinhän ei tosiaan aina ole. On niin monenlaisia vivahteita kuinka lapsi reagoi. Sehän vaihtelee jo samallakin lapsella. Oon huomannut, että vaikka lapsi viettäisi äitin kanssa paljon aikaa ja hoito olisi pääpiirteissään hyvää, riippuu paljon myös äidin elämän asenteesta miten lapsi tilanteet ottaa. Esim. rento äiti, joka tekee asiat vähän huolettomasti, mutta kuitenkin turvallisesti -> lapsi ei huolestu kovin helposti.
Itse olen aika huolestuvainen, tarkka, enemmän epäröivä -> Äitini kuulemma mm. puki kypärän päähäni kun opettelin kävelemään sisätiloissa. Olen myös hyvin kiintyvää sorttia ihmisenä, mustasukkaisuuden/petetyksi tulemisen tunne on melko tuttu. Mietin tässä, mitä hyvää ja huonoa sekin asia sitten on tuonut ja tuo elämääni. -> Välillä on hankalaa sellaisten ihmisten kanssa joilta en saa sitä mitä heiltä olen odottanut. Toisaalta olen kiinnostunut aidosti ja syvällisesti niistä ihmisistä/asioista joilta odotan jotain.
Nyky-yhteiskuntahan vähän niinkuin ihannoi riippumattomuutta ja sitä että pystyy luopumaan asioista helposti. Mutta kuinka onnellinen tälläinen ihminen on, jolla se sujuu muitta mutkitta? Mielestäni ihmisyyteen kuuluu, että tarvitsee toisia ihmisiä ja odottaa saavansa tietyiltä ihmisiltä jotain. Kovin suuret odotukset toisesta kuitenkin käyvät yleensä häiritseviksi sekä toiselle että itselle. Mutta tuntuuhan se itsestäkin mukavalta, jos tietää toisen luottavan siihen, että esim. vastaan rehellisesti kysymykseen. Silloin tekee mieli vastatakin rehellisesti ja tuntuu ainakin, että on arvokas ja on olemassa ja on ylipäätänsä jotain, koska on rehellinen vastauksessaan. Voihan sitä tietty valehdellakin, mutta hyvin tuttu ihminen ensinnäkin huomaa sen usein. Toisekseen valehtelu on useimmiten negatiiviseksi piirteeksi luokiteltu, ja kuka nyt haluaisi tuntea itsensä mielummin negatiivissävytteisesti kuin positiivissävytteisesti.
Kannattaa ehkä vaan hyväksyä, että on mustasukkaista sorttia, joka aiheuttaa tietyt murheen tunteet. Sitten kannattaa yrittää antaa toistenkin olla sellaisia kuin he ovat, sellaisia jotka unohtaa kaverinsa kun alkaa seurusteleen tmv. Sitten jos tietää, että joku tekee esim. niin, siihen voi etukäteen valmistautua tutustumalla uusiin ihmisiin, jotka mahdollisesti ei tee niin.
Huomasin heti tuttuja tunteita lapsuudestani tosta sun kirjoituksesta. Olin ainoa lapsi, äiti oli mulle aina kaikki kaikessa, kun olin päivähoidossa, ikävöin äitiä aina sen kahdeksan tuntia enkä nauttinut muiden lasten seurasta kun olisin vaan halunnut äidin.. Sitten hieman vanhempana koulussa, mulla on aina ollut yksi paras kaveri, joka on toiminut äidin asemassa ja olen ollut täysin riippuvainen tästä yhdestä tyypistä.
Myös tuo yhteiskunnan vaatima riippumattomuus on täysin totta. Nykyään yritän näyttää ulospäin juuri sellaiselta, hieman kylmältä ja itsenäiseltä ihmiseltä, vaikka sisimmässäni olen kaikkea muuta. Joten ehkä olen ajanut itse itseni tähän mustasukkaisuuteen, koska kaikilla hyvillä ystävilläni on se kuva, et mut voi jättää välillä yksin. Ja niin tietysti voikin, en mä siitä rikki mene. Mutta tietysti on suuri ero, onko omasta tahdostaan yksin vai onko jätetty yksin...
Sua vaan vituttaa, koska sulla ei ole omaa poikaystävää. Se nyt on vaan tätä. Alussa sitä ollaan vaan niin rakastuneita, ettei sitä huomata toisia. Ehkä oletkin lesbo, jotka vituttaa kun tyttöystävät seurustelee miesten kanssa...haha
Minä tulin mustasukkaiseksi ystäväni naisystävillekin, koska aikaa riitti heille, vaan ei minulle. Tämä ei ole liioiteltua, vaan olin säännönmukaisesti aina se, jolle ei mitenkään järjestynyt aikaa ja yhteydenpito jäi yksipuoliseksi.
No, lopulta selvisi, että hän ei ollut kiinnostunut seurastani ja syy kiireisiin löytyi. Hän oli tekeytynyt ystäväkseni hyötyäkseen minusta tietyissä tilanteissa, ja koska olin aina niin "kiltti" (= helppo hyväksikäytettävä). Hän ärsyyntyi suunnattomasti saatuaan selville mustasukkaiset tunteeni, mutta eikö minulla sitten ollut syytä? En tuntenut kuuluvani kuvioihin, mikä oli ollut koko ajan totta.
että meillä naisilla on paha tapa hylätä kaverit kun aletaan vakituisesti seurustelemaan. olen ihmetellyt miehieni kamujen tyttöystäviä ja vaimoja kun heillä ei tunnu olevan muita ystäviä kuin miehiensä kaverien naiset.
Nään tätä monissa naisissa. Itse olen onnistunut säilyttämään kaverisuhteita mutta monia on myös mennyt oman ja muiden passiivisuuden takia. Ehkä naisilla on niin kova pesänrakennusvietti että kamut siinä unohtuu. Sitten itketään yksinäisyyttä kun tarvittaisiin olkapää kun mies on ilkeä ym...