Olen 20-vuotias nainen enkä ole koskaan halunnut lapsia. En vihaa lapsia tms., mutta kun ajattelen tulevaisuuttani, en vain mielikuvissani näe lasten kuuluvan siihen. Muuten toivon elämääni kaikkia niitä "perinteisiä" asioita, kuten esimerkiksi kestävän parisuhteen. Lapsettomuus on aina ollut tietynlainen selviö, en ole koskaan sen kummemmin epäillyt kantaani.
Olen kuitenkin vielä nuori ja ties kuinka monta kertaa kuullut fraasin "Kunhan vanhenet niin..." Haluaisinkin kovasti kuulla etenkin vanhemmilta naisilta, lapsellisilta ja lapsettomilta, milloin nainen alkaa teidän mielestänne olla tarpeeksi kypsä ja itsensä tunteva, että voi todella olla tästä asiasta varma. Varmasti on yksilöllisiä eroja jne., mutta olisi kiva kuulla muiden kokemuksia ja käsityksiä asiasta.
Lisäksi minua kiinnostaa tietää sekä miesten että naisten kokemuksia lapsettomasta ja pitkästä parisuhteesta - lapset ovat nykyäänkin niin itsestäänselvyys, ettei mistään lehdistä tms. saa lukea lapsettoman parisuhteen arjesta. Millaista se on? Järkyttääkö lapsettomuus esimerkiksi jotain osaa identiteetistänne, kun luultavasti useimmilla tuttavapariskunnilla on lapsia? Ja ihan niinkin yksinkertainen asia kiinnostaa, kuin että miten käytätte aikanne ilman lapsia, miltä tuntuu elää parisuhteessa, jossa teitä ei sido toisiinne mikään niin konkreettinen asia kuin lapset?
Olen kuitenkin vielä nuori ja ties kuinka monta kertaa kuullut fraasin "Kunhan vanhenet niin..." Haluaisinkin kovasti kuulla etenkin vanhemmilta naisilta, lapsellisilta ja lapsettomilta, milloin nainen alkaa teidän mielestänne olla tarpeeksi kypsä ja itsensä tunteva, että voi todella olla tästä asiasta varma. Varmasti on yksilöllisiä eroja jne., mutta olisi kiva kuulla muiden kokemuksia ja käsityksiä asiasta.
Lisäksi minua kiinnostaa tietää sekä miesten että naisten kokemuksia lapsettomasta ja pitkästä parisuhteesta - lapset ovat nykyäänkin niin itsestäänselvyys, ettei mistään lehdistä tms. saa lukea lapsettoman parisuhteen arjesta. Millaista se on? Järkyttääkö lapsettomuus esimerkiksi jotain osaa identiteetistänne, kun luultavasti useimmilla tuttavapariskunnilla on lapsia? Ja ihan niinkin yksinkertainen asia kiinnostaa, kuin että miten käytätte aikanne ilman lapsia, miltä tuntuu elää parisuhteessa, jossa teitä ei sido toisiinne mikään niin konkreettinen asia kuin lapset?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen ollut yhdessä nykyisen mieheni kanssa kohta 9 vuotta. Kummallakaan ei ole lapsia, talous on kunnossa. Työskentelen lasten parissa, pidän työstäni. Suurin osa tuttavistamme on luonnollisesti lapsiperheitä. Itselläni ei koskaan ole ollut vauvakuumetta. Pidän matkustelusta, itsenäisestä elämästä, olen aamu-uninen, ym :)
Toki lähipiiri on ihmetellyt lapsettomuuttamme, osa varmasti luulee, ettemme voi saada lapsia. En halua tehdä lapsia sen vuoksi, että niitä kuuluu tehdä. Haluan tehdä lapsia sitten kun tuntuu siltä. Ehkä ei koskaan. Joku on pelotellut, että en ehkä enää voi saada lapsia sitten kun haluan, tai saan vammaisia vauvoja. So what, ei se ole tämän hetken ongelma! Eletään ja nautitaan päivä kerrallaan! Tekemistä kyllä riittää!
Yllätysraskaus ei sekään pistäisi pasmoja sekaisin, sopeutuisin varmasti asiaan 9 kk:n aikana. Mutta tähän päivään mennessä en ole antanut raskauden yllättää itseäni!
sama juttu meillä. Olen nyt 33-vuotias, eikä edelleenkään ole ilmaantunut vauvakuumetta. En missään tapauksessa inhoa lapsia, olen vain ajatellut, etten niitä hanki, jos ei ole semmoista oloa, että todella haluan lapsia. Luulen, että silloinkin harkitsisin adoptiota, maailma on niin täynnä ei-toivottuja lapsia vailla kotia.
Pitkän aikaa sai kuulla sukulaisilta kyselyitä, että koskas teille muksu tulee. Vieraiden ihmisten kanssa törmäsin joskus jopa siihen, että mulle oltiin vihaisia, etten halua lapsia. Se oli kuulemma jotenkin törkeeä niitä kohtaan, jotka eivät pysty saamaan lapsia. (?) Myöskin tuo "kun vanhenet, niin mielesi kyllä muuttuu" on tosi tuttu lause.
Ai millaista on lapsettoman parisuhteen arki? Kai se on just sellaista, miksikä sen tekee... Meillä on paljon eläimiä, turhaa aikaa ei siis ole koskaan, eikä hiljaista. Parisuhteen siteet toiseen ihmiseen pitää kyllä mun mielestä olla ihan muualla, kuin siksi, että on yhteisiä lapsia. Päinvastoin, jollei niitä siteitä ole, ei pitäisi lapsia hankkia!
Lapsettomuus ei mielestäni identiteettiini vaikuta mitenkään... Kyllä joskus on sellainen olo, että olisi kivaa jollekulle lukea iltasatua tai viedä luistelemaan, mutta aika harvoin. Eikä se ole ainakaan tähän mennessä johtanut siihen ns. "vauvakuumeeseen". Tuttavapariskunnilla kyllä on lapsia lähes kaikilla, mutteipä sekään ole suhteisiin mitenkään vaikuttanut, kyläillään kun kyläillään, puolin ja toisin. Jos tarkoitit, että tuleeko jotenkin kateellinen olo, niin ei! En tiedä, ovatko tutuimmat lapseni kai hiukan vapaasti kasvatettuja, mutta useimmiten heidän käytökseensä menee hermo.
Niin, ja aikamme käytämme kai niinkuin muutkin, pakolliset kotijutut, harrastuksia ei juuri ole, mutta noihin eläimiin kyllä uppoaa aikaa ihan niin paljon kuin vaan haluaa tehdä ja olla niiden kanssa. Ne eivät silti ole mikään lapsen korvike, vaikka meillä olisikin lapsia, olisi eläimiä silti.
Tietyn ikäisenä muuten työpaikkahaastatteluissa törmäsi sellaiseen, että kun ei vielä ollut lapsia, niin oletettiin, että kohta teen niitä ja jään mammalomalle. Se oli aika ärsyttävää, ja lienee lain mukaankin väärin. Silti siihen törmäsi.
Joskus joku sanoi minulle, että eihän elämällä ole mitään tarkoitusta, jos ei tee lapsia. Huh huh... Minä taas en mielestäni ole mikään lisääntymiskone, minusta elämällä pitää olla suunta ja tarkoitus ensin, ennenkuin edes miettii lapsia.
Ja, tuo "tarpeeksi kypsä ja itsensä tunteva"... Hmm... Sitä ei varmaan kukaan ole koskaan, aina on varaa kasvaa ihmisenä. Mieli VOI muuttua, mutta se on sen ajan asia sitten, jos muuttuu. Sittenpä asia on ainakin kunnolla harkittu, eikä ole ensimmäisessä seurustelussa väännetty au-lapsia joita sitten kertyy muutaman eri miehen kanssa... Sekös se on sitä oikeaa elämää sitten... Minusta lapsen etu pitäisi olla ensin, vaikka itsellä kuinka olisi vauvakuume, niin ensin hoidetaan elämä sellaiselle mallille, että pystytään lapsesta pitämään huoli, ja että sillä olisi mahdollisesti molemmat vanhemmat. Mikäähänhän ei koskaan ole varmaa, mutta parhaansa voi yrittää silti.
Olen itse 30 v ja ollut aina siitä tietoinen etten tee koskaan lapsia. Eipä ole mieli muuttunut. Niin vain on ja tulee aina olemaankin. Ystäväpiirissäni vain kahdella on lapsi, muut ovat jäämässä lapsettomiksi omasta vapaasta tahdostaan. En ole "valintaani" koskaan kenelläkään perustellut ja eipä ole kukaan kysellytkään. Aika parisuhteessa menee hyvin harrastusten ja yhteisen tekemisen parissa. Eniten nautin omasta ajasta joka on vain itselleen. Ja kunhan pääset kunnolla työelämään kiinni, niin arki vie niin ettei vapaa-ajan kuluttamisessa ole mitään ongelmia ;) Ja eihän ne lapset olet se sitova tekijä joka parin saa yhdessä pysymään. Eihän niitä sen takia tehdä, jotta varmasti yhdessä pysyttäisiin. Katso vaikka avioerotilastoja. Kyllä parit eroaa oli sitten lapsia tai ei. Jos parilla on tylsää yhdessä niin ei se kakaran tekeminen sitä liittoa pelasta. Kyllä ne ongelmat ovat jossain muualla jos oma tyhjyys pitää täyttää lapsella.
Haluaisin kysyä sinulta miksi sinun pitää olla NYT jo varma siitä ettet koskaan tahdo lasta? Miksi mielesi ei saisi muuttua myöhemmin?? Eihän elämäänsä voi koskaan niin suunnitella. Mitä tahansa voi tapahtua koska vain. Elä kuule päivä kerrallaan. Se helpottaa kummasti kun ei ota liian suurta vastuuta omasta tulevaisuudestaan. Älä tee mitään lupausta itsellesi tai toiselle ettet tee koskaan lapsia ja piste. Mene mieluummin tuntemuksesi mukaan, ja kerro avoimesta että ainakin nyt tuntuu siltä ettet halua ikinä lapsia ja anna tulevaisuuden näyttää miten asiat ovat sitten myöhemmin.
En itsekään todellakaan parikymppisenä voinut koskaan kuvitellakaan, että haluaisin lapsia. Ajatuskin oli ihan kammottava. Mutta niin vain, kun vuodet vierii, niin sitä huomaa, että kun se sopiva kumppani löytyy, niin pikkuhiljaa ajatuksetkin muuttuvat. Niin se vain on. Ei tietysti kaikilla, mutta minulla ainakin.
Itse tapasin nykyisen mieheni 27-vuotiaana ja meillä tämä homma on mennyt ihan perinteisesti: Seurustelu, asunnon osto, kihlaus, naimisiinmeno. Nyt sitten on tullut niiden lasten vuoro. Eli olemme molemmat 33-vuotiaita ja yhtenä päivänä puhuttiin miehen kanssa, että jotenkin nyt vasta tuntuu, että on valmis tulemaan äidiksi/isäksi. Jotenkin ollaan kuitenkin oltu jo niin kauan yhdessä, että tuntuu, että se suhde täydellistyy, kun/jos saamme lapsen, joka on meistä kummastakin. Että meistä tulee jotenkin 'ihan oikea perhe', vaikka sitä tietysti olemme nytkin. Ja muutenkin kaikki asiat on hyvin, opiskelut opiskeltu ja molemmilla hyvä työ ja taloudellinen tilanne muutenkin hyvä. Elämä on tasapainoista ja onnellista. Mutta silti siihen haluamme sen yhden pienen ihmisen jakamaan sen onnen meidän kanssa. Vähän vaikea selittää, mistä se halu omaan lapseen tulee, mutta toisaalta - tarvitseeko sitä selittääkään.
En pelkää elämän muuttumista, koska tiedän, että molemmat olemme hyvin motivoituneita ja todellakin haluamme sen lapsen. Mies erityisesti on haaveilee lapsesta ja varmasti hän hyvä isä olisikin. Tottakai elämä muuttuu; ja sen tuleekin muuttua. Mutta en haluaisikaan elää näin koko loppuelämääni. Vapaa-aikaa on ja sen kaiken voi käyttää itseensä ja mieheen. Voi matkustella vapaasti ja viettää viikonloppuja miten huvittaa. Mutta aika aikaa kutakin. Olemme jo kokeneet tarpeeksi vapautta, nyt on aika ns. siirtyä taas askel eteenpäin.
olen sillä kannalla että lapsia e4n halua. (ne on niin pitkään kivoja kunhan ei omia);D minun mielipiteeni on näin.
En ole koskaan oikein miettinytkään etten halua lapsia, mutta en kyllä ole koskaan vauvakuumettakaan kokenut. Ehkäisyä käytettiin, mutta silti kävi vahinko. Olin 27-v ja raskaana. Ensimmäistä kertaa jouduttiin miettimään mitä elämältä halutaan.
Päädyttiin keskytykseen lukuisista syistä. Nyt sitten on tullut enemmän mietittyä tilannettaan ja suunnitelmiaan. Lapsia ei haluta ilmeisestikään, aina on kuitenkin lähdettävä siitä, että mieli voi muuttua. Nyt meillä on taustalla yhdessä niin raskas kokemus, että jos tilanteesta jotain positiivista haluaa löytää niin se on, että suhteen laatu parani kummasti.
Arki pyörii normaalisti, käymme töissä, hoidamme lemmikkejämme ja opiskelemme jatkuvasti jotain pientä työn ohella. Jos joskus lapsen päätämme tehdä, niin suurin kysymys joka itseäni asiassa kaivaa on; miten keskeytys nousee sitten kummittelemaan, miten lapsi voi nostaa mieleen sen lapsen jota ei ole... Eli keskeytykseen päätyminen poltti mahdollisesti sen sillan takana kokonaan.
Koskaan en kuitenkaan ole katunut päätöstämme ja nautin elämästämme tälläisenä mitä se on. Mietin liikaa lapsen kasvattamista ja olen luonut päässäni sellaiset paineet siihen mitä kaikkea onnelliseen lapsuuteen tarvitaan, että en pysty mitenkään saavuttamaan moisia kykyjä tarjota kenellekään onnellista lapsuutta.
Mitä enemmän ikää tulee sitä korkeammaksi kriteerini sille mitä kaikkea täytyisi pystyä lapselle tarjoamaan nousevat.
Nousee koko ajan myös kriteerit mitä vaadin omalta elämältäni. Olen tullut mukavuuden haluiseksi. Tämän mukavuuden saavuttamiseen tarvitsen tämän korkean elintason, jota ymmärtääkseni lapsiperheillä ei ole, sillä lapset syövät paljon rahaa ja voimavaroja muutenkin. Olen mukavuudenhaluinen, haluan rentoutua kotonani ja kasvattaa työssäni, en halua alkaa kantamaan vastuuta toisten kasvattamisesta kotonanikin. Tarvitsen vain kumppanin/parhaan ystäväni rinnalleni, en tarvitse töitä kotiini.