Auttakaapa nyt hädässä olevaa. Olen ollut tyttöystäväni kanssa lähes vuoden. Alkuun oli riitoja melko paljon. Niiden syynä lienee oli se, etten ollut varma itsestäni ja siitä mitä halusin. Mulla oli pitkäaikainen suhde päättynyt puoli vuotta aiemmin ja hain ehkä liikaa samoja piirteitä uudesta tyttöystävästä kuin mitä vanhassa oli. Olin kuitenkin työstänyt edellisen suhteen melko hyvin ja päässyt siitä terapian avulla ohi ja yli.
Joka tapauksessa alkuaika uudessa suhteessa meni niin, etten tiennyt, oliko se sitä oikeaa. Ymmärrettävästi käytökseni oli myös välillä hieman etäistä ja asenteeni oli hieman välinpitämätön. Lisäksi äkkipikaisuuteni aiheutti ylimääräistä vaivaa siinä muodossa, että sanoin välillä asioita, joita en todellakaan tarkoittanut. Välillä keräsin kamani ja sanoin, ettei tästä mitään tule, mutta puolen tunnin päästä ihmettelin jo sanomisiani. Kaikki riidat kuitenkin saatiin sovittua ja homma jatkui. Kuitenkin yhä enenevässä määrin riitojen syyksi ja ongelmaksi tyttöystäväni mukaan nousi väärä asenteeni: en arvostanut häntä, enkä hänen mielipiteitä. Yhä enemmän riidat myös alkoivat mennä siihen suuntaan, että minä olin se, joka tuli vastaan ja lepytteli.
Kesällä kehkeytyi suurempi riita, jonka seurauksena olimme viikon verran erillään ja soittelematta. Silloin päässäni selvisi se asia, kuinka paljon todellisuudessa välitän tyttöystävästäni. Se ihmeellinen asia, joka minulle yleensä on tullut jo ensimmäisten kuukausien aikana, sydämen menetys jollekin tapahtui. Tai olihan se jo aiemmin tapahtunut, mutta niin kliseemäisesti huomasin sen vasta, kun menetin sen henkilön hetkeksi, jota rakastin /rakastan. Tämän riidan aikana hakeuduin työterveyshoitajan puheille ja selvitin ja juttelin hänen kanssaan asioista: äkkipikaisuudesta ja ongelmista. Äkkipikaisuuteni korjaamiseksi päätin alkaa laskea aina kymmeneen, ennenkuin sanon asioita hermostuessani. Tyttöystäväni kanssa sovimme, että yritämme jatkaa ja katsoa, mihin se johtaa.
Kolme kuukautta menikin loistavasti. Todellakin huomasin heittäytyneeni suhteeseen mukaan kunnolla, antaen kaikkeni ja sain sille myös vastinetta haluamallani tavalla. Riidat unohtuivat ja äkkipikaisuuteni pysyi kurissa...liiempiä aiheita hermostumiseen ei edes ollut. Minä aloin tuntea, että tämä on juuri sitä mitä haluan ja epävarmuus oli tiessään. Ikäänkuin se alkuvaiheen huuma olisi alkanut vasta siinä vaiheessa. Tämän ajan asuimme yhdessä, koska oma asuntoni oli remontissa. Kaiken kaikkiaan molemmat annoimme kaikkemme suhteeseen ja asiat menivät juuri niinkuin ne vain voivat mennä. Olimme yhdessä paljon ja homma toimi.
Sitten tuli perjantai ja kymmenen sanaa, jotka suustani pääsi äkkipikaisuuden seurauksena. Ne kolme kuukautta oli saanut äkkipikaisuuteni pidettyaä aisoissa, mutta sitten vain kävi yksi virhe. Se on lienee aivan inhimillistä...eihän se ominaisuus vain sormia napsauttamalla poistu ja virheitä sattuu. En tarkoittanut sanoilla mitään pahaa, esitin vain kysymyksen vaatteiden ostoon liittyen: onko asia niin, että vain sinun minulle löytämäsi vaatteet ovat hienoja? Nämä sanat riittivät käynnistämään valtavan riidan. Huomasin heti, että olin sanonut väärin ja pyysin anteeksi. Sanoin, etten tarkoittanut mitään pahaa näillä sanoilla...se kymmeneen lasku vain nyt unohtui.
Asiat kuitenkin saivat käsittämättömät mittasuhteet. Tyttöystäväni sanoi, ettei asenteeni ole mihinkään muuttunut, vaan on edelleen sama kuin keväällä: En edelleenkään arvosta häntä enkä hänen mielipiteitä. Vaikka kuinka yritin selittää, ettei tämä nyt ole kiinni minun asenteesta, koska se todellakin on muuttunut viime kuukausien aikana, ei tyttöystäväni ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Hänen mielestään noin ilkeitä asioita ei sanota ihmiselle, jota arvostaa. Olin kuulemma jo pari päivää ollut riidanhakuinen ja kyllästyneen oloinen. Kerroin, että keskiviikkona minulle oli ilmoitettu, ettei työsopimustani enää jatketa, eikä se voi olla vaikuttamatta mielialaani. Samaan aikaan kuitenkin töitä on niin paljon, etten millään kerkeä revetä joka paikkaan. Ainoa ihminen, jolle nämä asiat purkautuvat on lähimmäiseni ja rakkaani, kenelle muullekaan niitä kertoisin. Tyttöystäväni mielestä työasioita on turha ottaa tekosyyksi, kun kyse on asenteestani.
Mielestäni tyttöystäväni syyllistää minua nyt turhaa suhteen alkuaikaisesta asenteestani. Kun kerran silloin mentiin läpi niistä riidoista ja asenteeni on nyt oikeasti muuttunut, niin miksei tätä riitaa nyt saataisi sovittua. En millään saa tyttöystävääni uskomaan, että nyt olen todellakin sitä mieltä, että hän on minulle se oikea. Myönnän, ettei alkuaikojen asenteeni ollut kohdallaan, mutta miksi syyttää niistä nyt, kun ne asiat on jo kerran sovittu ja anteeksiannettu. Yksi riita kolmessa kuukaudessa on lienee ihan normaali parisuhteeseen kuuluva asia. Jotenkin tuntuu, että meidän riidat aina johtuu minun asenteesta olipa kyse mistä ja miten pienestä asiasta tahansa. Tyttöystäväni mielestä koko kolme kuukautta menettää merkityksensä, kun tämä riita nyt tuli.
Asiaa ei helpota se, että tyttöystäväni suuttuessa, suuttumus kestää pitkään. Minä kun heti tulkkaan, että nyt tämä sitten on loppu ja kaikki menee aivan sekaisin. Mahani ei toimi, en saa nukuttua, töistä ei tule mitään ym. Tyttöystäväni on sanonut, ettei hänen tarvitse kuunnella keneltäkään tuommoisia ilkeyksiä, johon yritän selittää, että se äkkipikaisuuteni, jota yritän poistaa, kummittelee yhä välillä. Toivoisin, että hän tukisi minua, eikä rankaisisi heti kun teen yhden virheen. Hän ei vain suostu hyväksymään että tämä riita olisi kiinni äkkipikaisuudestani vaan nimenomaan asenteestani. Asenteestani, joka minulla oli alkukeväällä ja joka ei ole muuttunut mihinkään. Enhän voi sanoa, että olisin muuttunut keväästä ihmisenä, mutta käytösmallini ja asenteeni ovat todellakin muuttuneet epävarmuuden kadottua intohimoisen rakkauden astuessa tilalle.
Miten saan nyt kerrottua, että rakastan häntä todella ja voin ajatella häntä lasteni äidiksi, jota en todellakaan tullut ajatelleeksi alkukeväällä. Miten saan kerrottua, asenteeni muutoksesta niin, että hänkin sen uskoo? Haluan viettää aikaa hänen kanssaan ja keskustella katsotuista elokuvista/luetuista kirjoista takkatulen ääressä. Haluan olla hänen lähellä, halia ja osoittaa rakkauteni, antaa kaikkeni tähän suhteeseen. Miten?
Joka tapauksessa alkuaika uudessa suhteessa meni niin, etten tiennyt, oliko se sitä oikeaa. Ymmärrettävästi käytökseni oli myös välillä hieman etäistä ja asenteeni oli hieman välinpitämätön. Lisäksi äkkipikaisuuteni aiheutti ylimääräistä vaivaa siinä muodossa, että sanoin välillä asioita, joita en todellakaan tarkoittanut. Välillä keräsin kamani ja sanoin, ettei tästä mitään tule, mutta puolen tunnin päästä ihmettelin jo sanomisiani. Kaikki riidat kuitenkin saatiin sovittua ja homma jatkui. Kuitenkin yhä enenevässä määrin riitojen syyksi ja ongelmaksi tyttöystäväni mukaan nousi väärä asenteeni: en arvostanut häntä, enkä hänen mielipiteitä. Yhä enemmän riidat myös alkoivat mennä siihen suuntaan, että minä olin se, joka tuli vastaan ja lepytteli.
Kesällä kehkeytyi suurempi riita, jonka seurauksena olimme viikon verran erillään ja soittelematta. Silloin päässäni selvisi se asia, kuinka paljon todellisuudessa välitän tyttöystävästäni. Se ihmeellinen asia, joka minulle yleensä on tullut jo ensimmäisten kuukausien aikana, sydämen menetys jollekin tapahtui. Tai olihan se jo aiemmin tapahtunut, mutta niin kliseemäisesti huomasin sen vasta, kun menetin sen henkilön hetkeksi, jota rakastin /rakastan. Tämän riidan aikana hakeuduin työterveyshoitajan puheille ja selvitin ja juttelin hänen kanssaan asioista: äkkipikaisuudesta ja ongelmista. Äkkipikaisuuteni korjaamiseksi päätin alkaa laskea aina kymmeneen, ennenkuin sanon asioita hermostuessani. Tyttöystäväni kanssa sovimme, että yritämme jatkaa ja katsoa, mihin se johtaa.
Kolme kuukautta menikin loistavasti. Todellakin huomasin heittäytyneeni suhteeseen mukaan kunnolla, antaen kaikkeni ja sain sille myös vastinetta haluamallani tavalla. Riidat unohtuivat ja äkkipikaisuuteni pysyi kurissa...liiempiä aiheita hermostumiseen ei edes ollut. Minä aloin tuntea, että tämä on juuri sitä mitä haluan ja epävarmuus oli tiessään. Ikäänkuin se alkuvaiheen huuma olisi alkanut vasta siinä vaiheessa. Tämän ajan asuimme yhdessä, koska oma asuntoni oli remontissa. Kaiken kaikkiaan molemmat annoimme kaikkemme suhteeseen ja asiat menivät juuri niinkuin ne vain voivat mennä. Olimme yhdessä paljon ja homma toimi.
Sitten tuli perjantai ja kymmenen sanaa, jotka suustani pääsi äkkipikaisuuden seurauksena. Ne kolme kuukautta oli saanut äkkipikaisuuteni pidettyaä aisoissa, mutta sitten vain kävi yksi virhe. Se on lienee aivan inhimillistä...eihän se ominaisuus vain sormia napsauttamalla poistu ja virheitä sattuu. En tarkoittanut sanoilla mitään pahaa, esitin vain kysymyksen vaatteiden ostoon liittyen: onko asia niin, että vain sinun minulle löytämäsi vaatteet ovat hienoja? Nämä sanat riittivät käynnistämään valtavan riidan. Huomasin heti, että olin sanonut väärin ja pyysin anteeksi. Sanoin, etten tarkoittanut mitään pahaa näillä sanoilla...se kymmeneen lasku vain nyt unohtui.
Asiat kuitenkin saivat käsittämättömät mittasuhteet. Tyttöystäväni sanoi, ettei asenteeni ole mihinkään muuttunut, vaan on edelleen sama kuin keväällä: En edelleenkään arvosta häntä enkä hänen mielipiteitä. Vaikka kuinka yritin selittää, ettei tämä nyt ole kiinni minun asenteesta, koska se todellakin on muuttunut viime kuukausien aikana, ei tyttöystäväni ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Hänen mielestään noin ilkeitä asioita ei sanota ihmiselle, jota arvostaa. Olin kuulemma jo pari päivää ollut riidanhakuinen ja kyllästyneen oloinen. Kerroin, että keskiviikkona minulle oli ilmoitettu, ettei työsopimustani enää jatketa, eikä se voi olla vaikuttamatta mielialaani. Samaan aikaan kuitenkin töitä on niin paljon, etten millään kerkeä revetä joka paikkaan. Ainoa ihminen, jolle nämä asiat purkautuvat on lähimmäiseni ja rakkaani, kenelle muullekaan niitä kertoisin. Tyttöystäväni mielestä työasioita on turha ottaa tekosyyksi, kun kyse on asenteestani.
Mielestäni tyttöystäväni syyllistää minua nyt turhaa suhteen alkuaikaisesta asenteestani. Kun kerran silloin mentiin läpi niistä riidoista ja asenteeni on nyt oikeasti muuttunut, niin miksei tätä riitaa nyt saataisi sovittua. En millään saa tyttöystävääni uskomaan, että nyt olen todellakin sitä mieltä, että hän on minulle se oikea. Myönnän, ettei alkuaikojen asenteeni ollut kohdallaan, mutta miksi syyttää niistä nyt, kun ne asiat on jo kerran sovittu ja anteeksiannettu. Yksi riita kolmessa kuukaudessa on lienee ihan normaali parisuhteeseen kuuluva asia. Jotenkin tuntuu, että meidän riidat aina johtuu minun asenteesta olipa kyse mistä ja miten pienestä asiasta tahansa. Tyttöystäväni mielestä koko kolme kuukautta menettää merkityksensä, kun tämä riita nyt tuli.
Asiaa ei helpota se, että tyttöystäväni suuttuessa, suuttumus kestää pitkään. Minä kun heti tulkkaan, että nyt tämä sitten on loppu ja kaikki menee aivan sekaisin. Mahani ei toimi, en saa nukuttua, töistä ei tule mitään ym. Tyttöystäväni on sanonut, ettei hänen tarvitse kuunnella keneltäkään tuommoisia ilkeyksiä, johon yritän selittää, että se äkkipikaisuuteni, jota yritän poistaa, kummittelee yhä välillä. Toivoisin, että hän tukisi minua, eikä rankaisisi heti kun teen yhden virheen. Hän ei vain suostu hyväksymään että tämä riita olisi kiinni äkkipikaisuudestani vaan nimenomaan asenteestani. Asenteestani, joka minulla oli alkukeväällä ja joka ei ole muuttunut mihinkään. Enhän voi sanoa, että olisin muuttunut keväästä ihmisenä, mutta käytösmallini ja asenteeni ovat todellakin muuttuneet epävarmuuden kadottua intohimoisen rakkauden astuessa tilalle.
Miten saan nyt kerrottua, että rakastan häntä todella ja voin ajatella häntä lasteni äidiksi, jota en todellakaan tullut ajatelleeksi alkukeväällä. Miten saan kerrottua, asenteeni muutoksesta niin, että hänkin sen uskoo? Haluan viettää aikaa hänen kanssaan ja keskustella katsotuista elokuvista/luetuista kirjoista takkatulen ääressä. Haluan olla hänen lähellä, halia ja osoittaa rakkauteni, antaa kaikkeni tähän suhteeseen. Miten?
Vastaukset 2
Vanhimmat
ja teillä näemmä vielä erittäin aiheellinenkin, on kääntää asiat päinvastoin. Lopeta lepyttely ja anteeksipyytely. Se saa kyllä tyttöystäväsi ajatukset uusiin uomiin, ja yleensä moinen käytös saakin toisen tulemaan helpommin takaisin kuin lepyttely ja anteeksipyytely.
Tulipa vain mieleeni, mutta minusta näyttää enemmänkin siltä, että tyttöystäväsi ei arvosta _sinun_ mielipidettäsi. Kyllähän jokaisen pitää saada itse päättää millaisia vaatteita itselleen ostaa, eikö?
Rakastaako tyttöystäväsi sinua, vai sitä kuvaa, millaiseksi hän sinua on muokkaamassa? Jos kolme kuukautta on suhde mennyt pääosin hänen ehdoillaan? Siinäpä kysymystä kerrakseen.
Vaikka parisuhteessa elää, on molemmilla silti oltava päätäntävalta omiin asioihinsa, vaikka toisen neuvoa/mielipidettä voikin kysyä.
Ja jos mietit, ettei suhde hänen puoleltaan kestä tuon mittaluokan asiaa, miten käy isompien kanssa, etenkin jos edes harkitset lasten tekemistä? Kyllä se olisi sinun parempi miettiä oletko todella oma itsesi ja onnellinen hänen kanssaan, hänen tavallaan, ja jos, niin miksi.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää...eli joka tapauksessa siinä vaiheessa kun "skarppaus" on ohi (niin kuin nyt se kolmen kuukauden jakso) tulee todellinen luonne esiin, eikä siinä mitään pahaa, jokaisen pitää etenkin suhteessaan ja kotonaan voida olla sitä mitä on, muuten elämä on jatkuvaa ja pitkitettyä stressitilaa.
Jokaisen pitää saada olla oma itsensä tiettyjä asioita voi muuttaa, mutta ei koko ihmistä. Toista ihmistä ei voi muokata, mutta jos niin tekee muokkaaja huomaa ettei tämä voi mennä näin lopulta kyllästyy koska ihminen jota on muokannut on niin ennelta arvattava. Itse muokkasin miestäni ja loppu peleissä huomasin että olen kyllästynyt häneen kun hän on niin ennelta arvattava juuri sellainen joka tottelee minua ja ei osaa itse laittaa vastaan. Parisuhteen pitää toimia puolin ja toisin elikä jos hän päättää sinun vaatteista miksi sinä et päättäisi hänen?
Tuollainen muokkaus voi tehdä todella pahaa jälkeä...