Olen töissä terveydenhuollon puolella ja päivittäin tapaan ihania vanhempia pariskuntia, (siis puhun jo todellisista mummoista ja vaareista, yli 70v.)jotka edelleen ovat yhdessä. He ovat todella suloisen näköisiä (jopa silloin kun tiuskivat toisilleen) ja haluan itsekin joskus olla vastaavassa asemassa; lapset kasvatettu, yhteistä elämää takana kymmeniä vuosia ja hyviä vuosia vielä edessä päin.
Tiedän että toiveeni on suuri mutta olen vakavissani sen toteuttamisessa. Nykyään erot ovat todella yleisiä mutta uskon silti sinisilmäisenä itse onnistuvani luomaan tämän kyseisen idylin, olenhan kunnollisen miehen jo löytänyt.
Nyt haluaisinkin kysyä palstan kirjoittajilta ja lukijoilta, onko teillä yhtä "typeriä" haaveita tuevaisuudesta, vai ajattelettoko edes koskaan olevanne joskus vanhoja?
Tiedän että toiveeni on suuri mutta olen vakavissani sen toteuttamisessa. Nykyään erot ovat todella yleisiä mutta uskon silti sinisilmäisenä itse onnistuvani luomaan tämän kyseisen idylin, olenhan kunnollisen miehen jo löytänyt.
Nyt haluaisinkin kysyä palstan kirjoittajilta ja lukijoilta, onko teillä yhtä "typeriä" haaveita tuevaisuudesta, vai ajattelettoko edes koskaan olevanne joskus vanhoja?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Eihän sitä koskaan tiedä näkeekö edes seuraavaa päivää, joten miksi miettiä tulevia vuosikymmeniä?
vielä yhden kerran, ja jos se ei onnistu, elän lopun elämääni yksin.
tulevaisuutta noin pitkälle enkä edes halua. Haluan vain olla onnellinen tässä ja nyt...ei sitä koskaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
En ymmärrä niitä jotka esim.jemmaa rahaa "vanhoille päiville" tai ihmisiä jotka ovat sairaan ylitarkkoja siitä mitä suuhunsa laittavat. Tiedän niin paljon sellaisia ihmisiä joita on kohdannut tauti, onnettomuus tai joku järkyttävä tragedia. Siinä se täydellinen elämä on mennyt täysin vituiks. Ja sieltä suosta on vaikea nousta. Ei siinä silloin auta jemmarahat eikä itujen syönti...Kun elämästä nauttia olis voinut.
ELÄMÄSTÄ PITÄÄ NAUTTIA!!!!!!!!!
tuota tarkoittanut, että jemmailisin ja suunnittelisin eläväni vasta sitten vanhana. Totta kai nautin elämästä nyt, en rahaa paljoa säästele koska mitään täältä ei mukaan saa, eikä kukaan tänne ole jäänyt, ei edes Jeppe-boy.
Minulla on vain oma salainen haave siitä, miten haluaisin vanhuksena elää ja olla. Itselläni on jo nivelreuma eli se niistä terveistä eläkepäivästä mutta ei se estä nauttimasta vanhuudesta yhden ja saman ihmisen kanssa. Eikä se todellakaan estä minua haaveilemasta.
Olen vain kiinnostunut siitä, olenko nykypäivänä ainoa ihminen joka haaveilee tällaisesta todella siirappia tihkuvasta rakkaudesta joka kestää arjen kulutuksen vanhuuteen asti. Omat vanhempani ovat juuri tällaisia, he ovat olleet yhdessä iät ja ajat eikä loppua näy =)
saa olla ja niin pitääkin. Tarkoitin vain sitä, että elämässä koettujen pienien pettymysten jälkeen sitä vaan toivoo, että huomisesta tulis parempi ku eilisestä.
jos ei heti ensimmäisten ongelmien takia eroa.Meillä jo 25:des vuosi yhdessäoloa menossa.
on kaikki se mitä puolisoltaan toivoo, mutta kyse onkin molemminpuolisesta tahdonvoimasta ja ajan myötä lisääntyvästä rakkaudesta sekä kunnioituksesta. Jos se uupuu, on elämän kestävä liitto ehkä pelkkä unelma.
Itse olen liian taipuvainen pohtimaan asioita, minkä takia joskus myös miettii onko sitä nyt todella oikean ihmisen kanssa...haluaisin kuitenkin olla saman ihmisen kanssa läpi elämän. Toivottavasti se on tämä nykyinen mieheni. Elämässä mikään ei kuitenkaan ole varmaa. Vaikka itse asettaisi tällaisen tavoitteen, että ollaan aina yhdessä...ei kuitenkaan tiedä kuljettaako vuodet jonain päivänä erilleen, rakastuuko toinen johonkuhun toiseen ja jättää hyvän ja onnellisen liiton taakseen. Elämme tätä elämää kuitenkin lopulta yksin, vaikka toinen rinnalla seisoisikin.
Yritän ajatella ja rakastaa päivä kerrallaan. Jos vanhana olen saman miehen kanssa kiikkustuolilla vierekkäin, voin toivottavasti muistella elettyä elämää tyytyväisenä ja onnellisena.
Kyllä varmasti monillakin on samankaltaisia haaveita. Kukapa sitä haluaisi kuolla yksin?
Tarkoitan lähinnä sitä että on elämänkumppani. Liikaa ei kuitenkaan pidä luottaa tulevaisuuteen koska elämästä ei koskaan tiedä. Aina ei voi saada mitä haluaa, vaikka kuinka toivoisi... Jos ei eroa tulekaan, niin huominen on mysteeri siinä mielessä, että tämä päivä voikin olla jo viimeinen. Vaikka ikävältä kuulostaakin, niin parasta on yrittää elää tätä päivää mahdollisimman täysillä, sillä kukaan meistä ei tiedä milloin lähtee! Mutta hellyttävältähän se näyttää kun näkee vanhuspareja köpöttelemässä yhdessä, se on tosi hieno juttu jos yhdessä on pysytty vaikeuksista (?) huolimatta, ja onnellisia ovat he jotka saavat vanhuutensa jakaa keskenään. Harvoin kai se kuitenkaan toteutuu, usein jompikumpi kuolee paljon ennemmin. Haave kuitenkin on täysin luonnollinen mielestäni, ja ainahan sitä toivoisi että suhde kestäisi. Nykyään erotaan ehkä hieman liiankin helposti, entisajan ihmiset ovat olleet sikäli kärsivällisempiä (ja ehkä jollain lailla voimakastahtoisempia?) kuin nykyajan ihmiset. Kyllä myönnän, haave se on minullakin että saisi elää yhdessä vanhuuteen - ja vanhuuden - mutten kuitenkaan liikaa laske sen varaan. Voi olla vielä suurempi järkytys sitten jos unelma murskaantuu. Eli elän tätä päivää ja ajattelen niin että jos saan vanheta yhdessä puolisoni kanssa, niin se on enemmän kuin lottovoitto!
Molemmat isovanhampani ovat olleet yhdessä läpi elämän ja nyt ovat jo siis n.80 v. On todella hauskaa kuunnella heidän keskustelujaan, toisilleen tiuskimista ja vänkäämistä olemattomista asioista. Jotenkin toivon, että voisin olla joskus samassa tilanteessa. Katotaan miten käy, matkaa kuitenkin vielä yli 30 vuotta
Kyllä, mutta lasteni isän eli exäni kanssa, ei nykyisen miehen. Ehkä vielä toteutuukin...
Miksi sitä muuten naimisiin menisi, jos tarkoitus ei olisi olla naimisissa vanhuksenakin saman miehen kanssa!
Kyllä täällä mieskin välillä on puhunut yhteisistä eläkepäivistä :)
Mikä vois olla parempaa kuin saada viettää elämänsä viimeiset vuodet rakkaan ihmisen kanssa.
Vaikka olenkin vasta nuori, avo- saati avioliittoja ei ole takana vielä ainuttakaan, niin kyllä sitä silti västämättä tulee miettineeksi, mitä jos jääkin lopulta yksin.
Omat isovanhemmat ovat eläneet nuoruutensa aikaukaudella, jolloin arvot, asenteet ja koko yhteiskunta olivat aivan toisenlaiset. Heidät kasvatettiin kunnioittamaan parisuhdetta ja toista ihmistä aivan erilailla kuin nykymaailmassa.
Siksi haaveiden lomasssa piileekin myös pelko siitä, että löytääkö koskaan ihmistä, jonka kanssa olisi tosissaan valmis elämään lopun elämänsä. Ja vaikka löytäisikin, saisinko sen onnen pitää viimeisiin päiviin asti.