Olen 28v nainen, kerran seurustellut ja senkin mokasin.
Ei ystäviä, paitsi pari joita en oikeasti edes kiinnosta.
Isäni ei ole koskaan piitannut minusta, äiti piittaa hieman.
Veljelleni olen ilmaa vain.
Ei minulla ole ketään, enkä kykene edes uskomaan että minua joku voisi rakastaa, en katso ihmisiä silmiin, en halua tulla loukatuksi enää.
Olen se työpaikan hiljainen ihminen, sielläkään ei kukaan tule minulle juttelemaan, kuka nyt ujon oloiselle juttelisi, eiväthän ujot sellaista kaipaa, eiväthän?
Ei ystäviä, paitsi pari joita en oikeasti edes kiinnosta.
Isäni ei ole koskaan piitannut minusta, äiti piittaa hieman.
Veljelleni olen ilmaa vain.
Ei minulla ole ketään, enkä kykene edes uskomaan että minua joku voisi rakastaa, en katso ihmisiä silmiin, en halua tulla loukatuksi enää.
Olen se työpaikan hiljainen ihminen, sielläkään ei kukaan tule minulle juttelemaan, kuka nyt ujon oloiselle juttelisi, eiväthän ujot sellaista kaipaa, eiväthän?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Olet nuori. Ota iloinen ilme ja katso ympärillesi, varmasti löydät jonkun joka rakastaa. Etsi seuraa vaikka deitti-sivuilta ... kunhan ne taas joskus toimii ... VARMASTI vielä löytyy, älä lannistu!
lannistuisi jos vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen olisit yksin?
Ja nekin vähät ihmiset jotka ovat elämässäsi käyneet ovat vain yrittäneet hyötyä sinusta jotenkin?
No nyt kaikki ne valehtelevat paskiaiset ovat onnellisesti naimisissa tai muuten uusien huijattavien ihmisten seurassa, enkä minä kiinnosta ketään vaikka en ole kuunaan tehnyt pahaa kenellekään tai millekään!
Ei se voi olla oikein, paska paikka tämä maailma kun vain ahneet ja röyhkeät saavat kaiken, jopa kaiken rakkauden... :(
Rakkaus ei ole taikasana kaikkeen. Isä ja äiti rakastavat ja ymmärtävät, sisko rakastaa, mutta silti nähdään tosi harvoin. Mutta jos mulla todellinen hätä olisi, aina voisin kääntyä niiden puoleen ja tietäisin, että auttaisivat parhaansa mukaan. Mutta silti olen yksin, koska "menee ihan hyvin". Ja välillä tuntuu, että ei mene! Ei ole mitään ongelmia, mutta sisältä tuntuu tyhjältä. Mies ei valita, enkä halua sotkea asioita päällisin puolin, koska se on typerää vain pelkän huomionkipeyden vuoksi. Mutta välillä tuntuu pahalta ja silloin tuntuu, että millään ei ole mitään väliä. Mutta koska olen tähän saakka selvinnyt, niin voimia on jaksaa eteenpäin. Ja kyllä mulla on fiilis, että ehkä mä selviän, se ei ole mitenkään kauhean vaikeaa:)
Minusta rakkaus kuten muutkin tunteet perustuvat vuorovaikutukseen. Jos olet surullinen niin teet muutkin surulliseksi, jos olet ärtyisä niin muutkin ärtyvät, jos olet iloinen niin teet muut iloiseksi jne.
Ei kukaan voi rakastua surulliseen tai ärtyisään. Iloisella ihmisellä on paremmat mahdollisuudet saada ja ANTAA rakkautta.
En tunne sinua eli puhun tässä yleisesti.
viis rakkaudesta,itelläni on naama kuin norsun perse ja työpaikalla tatus edesmenneen tarvavaaran tasoa teinikuppilassa kuin myös juppilassa.Ja menty on eteenpäin vaikka ikä jo painaa.naurua piisaa ja liisaa lapsettaa kun ohi mennöö meikäpoika,mutta jaksettava on.Naapurin isäntämies kaappasee jo vähän kuluneen nuorikkonsa ohimennessäni kainaloonsa kuin rotorondrian tai mikä se kukka taas olikaan suomifilmistä vaan suomipoikaa vaan huvittaa ja kypärässä on kullan merkki.Että kyllä se siitä voi muuttua,joskin takeita ei voi antaa.
Sinulle junttieinari antaisin neuvon miettiä pari kertaa ennen kuin menet kirjoittamaan herkästä asiasta.Tiedän sen,koska ei yksinäisyys ihmiselle helppo asia ole.ymmärsin lopun kannustukseksi,että asiat voivat muuttua.Kuitenkin olette aivan ilmiselvästi niin eri aaltopituudella,että epäilen nuoren-kuitenkin elämänsä alussa olevan-olevan vaikeaa hahmottaa asioita samalla tavalla.Ja samalla menee pohja kokonaan kontaktilta.Voin kuvitella Sinun kirjoittaneen vanhan kyynisen miehen "hälläväliävuodatuksen",jossa halusit oman melko toivottoman tilanteesi antavan lohtua periaatteella "tuollapa vasta asiat vieläkehnommin".Se kyllä tehoaa,mutta sinunikäisellesi,ei nuoreen naiseen,jonka mielestä tilanteessasi ei rivien välistä lukien ole mitään ihmeellistä eikä muuttämisen toivoa ehkäpä ei enää tarvettakaan.Muistapa seuraavalla kerralla audiotorion vaatimukset.Mikäli haluat "jurinoida" ikäisesi "toivottovan tapauksen" kanssa,lähetäpä yhteystietosi niin kallistamme keppanaa ja kalistamme loputkin löpisijät kimpustamme.Näin siuluveljenä uskallan puolestasi lähettää anteeksipyyntöni hieman-suo anteeksi veliseni-karkealta kuulostaneen kalatuksen johdosta.
Olen samaa mieltä nimimerkki yksinäisen kultivoidun kanssa siitä,että junttieinari on tässä nyt mennyt väärään karsinaan neuvomaan ja väärällä tavalla.Ymmärsin kuitenkin junttieinarin sanoman hieman toisella tavalla:ironisena varoituksena.Varoituksena siitä,että pahemminkin voisi olla,yksinäisyys voisi kääntyä yhteisöllisemmäksi ja siinä vasta kestämistä.Että "voi se vielä muuttuakin".Tarkemmin ajatellen tämä ei enää olekaan kannustusta vaan aikaa raakaa "hersyttelyä".En pidä kirjoitusta asiallisena,kun ottaa huomioon alkukirjoituksen selvän asiallisen tyylin.En kuitenkaan ole ottanut asiassa ylläpitoon yhteyttä,kun kirjoituksen ironia nähdäkseni kohdistui yksinomaan junttieinarin omaan tilanteeseen.Mielestäni on syytä kuitenkin yksinäisen kultivoidun tavoin kirjoitusta pahoitella.
En itsekään ymmärtänyt junttieinarin kirjoitusta,mikä siinä oli ideana.Miten se nyt liittyy tämän neitosen ongelmiin ja mitä neuvoa siinä oli?Olikos tämä juntti vielä maalta kotoisin ja itsekin jossakin maatalouselinkeinossa työskentelevä tai peräti jo itsekseen vaan maalla (eläkkeellä?) oleskeleva.En näin nuorempana miehenä usko juntin kirjoituksesta paljon apua olleen.Mielestäni juntti saisi kyllä vähän ajatella ennen kuin ketään palstalla hämmentää.Aikaahan vain näiden turhanpäiväisten kirjoitusten lukemiseen menee vaikken itse juurikaan tämänkaltaisilla palstoilla ehdikään käydä.
sönkötystä tällä palstalla joku junttieinari oikein kehtaa lasketella?Kirjoitellaan mitä mieleen tulee ja sitten saa ihmiset ihmetellä ja naureskella suomalaisten sivistystasolle kun ei osata mitään ottaa asiallisesti.Vai oliko tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Nikit pois tollasilta.
viestit ennen kuin niihin menette ylhäältäpäin "kaiken nähneenä" vastailemaan.Jos olisitte neidin kirjoituksen lukeneet tarkemmin,olisitte huomannut hänen yllä tajunneen elämän raakuuden sen kaikilla tasoillaan.Ettei siinä enää teidän "itseironianne" ja tyylittelenny mitään vaikuta:kuten eivät luultavasti autakaan.Piristävää lukea rehellinen ja varmaan todenmukainen kirjoitus elämän sattumanvaraisuudesta ja epäoikeudenmukaisesta rumuudesta kaikessa rehellisessä kauneudessaan.Samaa rehellistä kauneutta en kyllä nähnyt teidän sepustuksissanne "tulkintoineen","pahoitteluineen" ja viesteineen toisillenne.
masokismia
Turha raapaisu,parin pilsnerin varassa tempaisin kuin Kailajärvi tahtipuikkoa ja perseelleni menin,tunnustan veljeni,aidan läpi lensin turvalleni naapurin emakon potkan tuhnuun,aivoni sumeat selvinneet on ja myönnän tappion.Keppanakutsu vastaanotetaan,pussihousut ja sinappia.
ajattelin pahoitella vilpittömästi väärälle palstalle joutumistani,mutta taas siihen jäi jotain tuhnuja,jotka ei junttieinarille kuulu enkäs voi niistä tietääkään.meinaan vaan,että korjaan enne kuin huomautetaan ja että saa nyt loppua näihin psykologisiin kysymyksiin puuttuminen puolestani.Hyvin kyllä sanottu se paskamaiset ihmiset tai mitä siinä oli,naureskelin sitä vielä krapulapäissäni,tai se olllakin sinä tytön viestissä eikä teidän
kuulosti ihan siltä, et sä et itse rakasta itseäs.. Et sä et itse arvosta itseäs. Sellasen varaan on vähän vaikeampi rakentaa mitään. Ei mahdotonta ollenkaan, mut vaikeampaa. Et kai sä odota, et joku tulee ja pelastaa sut ja muuttaa niin sut kuin sun elämäskin..
Olet jo kerran seurustellut, eli tiedät että voit löytää rakkauden... Tsemppiä siis kovasti! :) Tietysti on vaikeaa, jos perheeltä ei ole saanut tarpeeksi rakkautta, se muuttaa tilannetta aika paljon... Silloin helposti kehittyy itselle sellainen käsitys, ettei ole tarpeeksi hyvä tai että itsessä olisi jotain vikaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että tuollaiset käsitykset ovat vääriä. Jokainen ihminen on arvokas. Vastoinkäymisten keskellä monesti tuntuu vaikealta uskoa itseensä, mutta pitäisi silti yrittää antaa arvoa itselleen ja koettaa vahvistua. Hankalaa se on, muttei mahdotonta.
Itse olen 20-vuotias, enkä ole kertaakaan seurustellut. Ihastumiseni ovat kaikki olleet luultavasti vain yksipuolisia [en ole saanut vastarakkautta] joten olen väkisinkin alkanut ajatella, etten koskaan löydä rakkautta, ettei minusta koskaan voi kukaan kiinnostua, puhumattakaan siitä, että joku voisi rakastua minuun... Mutta tällainen tuhoisa käsitys kannattaisi kokonaan unohtaa, vaikka se hankalaa onkin. Rakkauden kaipuuni on suuri, toivoisin jo vihdoin löytäväni ihmisen johon rakastua ja jolta saisin vastarakkautta... ei auta kuin toivoa että niin tapahtuisi. Siinä tapauksessa olen onnellisessa asemassa, että olen aina saanut perheeltäni paljon rakkautta ja tukea.
Ystäviä minulla ei juurikaan ole, joten vietän aika paljon aikaa vain kotona... Haluaisin kulkea ihmisten ilmoilla, jotta tapaisin mahdollisesti uusia ihmisiä, mutta kun ei ole ystäviä, joiden kanssa lähtisi. Yksin lähteminen ei innosta pätkääkään, joten olen siis tavallaan umpikujassa. Mutta vaikka kuinka kyynisyys ja turhautuneisuus yrittävät nostaa päätään, täytyisi yrittää pitää pää pystyssä ja uskoa onnen vielä kohtaavan.
Ai "jo kerran" kerran seurustellut?
Tässä nyt kuitenkin hapuillaan kolmeakymmentä ja "jo kerran seurustellut" huonolla menestyksellä.
En todellakaan halua nyt vain valittaa, useimmiten on ihan ok olla, kun saa herätä, käydä töissä ja tulla väsyneenä kotiin nukkumaan, päivät vaan kuluu samaa rataa.
Aina nämä viikonloput tuntuu ahdistavan ja juhlapyhät, haluaisin olla aina töissä että elämä menisi nopeasti ohi.
Jos jää miettimään sitä, tajuaa miten surkeaa se on.
Olet oikeassa, jokainen on arvokas, mutta sitä arvokkuutta on vain niin vaikea tuntea kun joutuu yksin hokemaan sitä itsellensä..
Olin muuten itsekin yli 20 aloittaessani ekan suhteeni, siis minkäänlaisen parisuhteen suudelmineen ja seksineen.
Ei se ole mielestäni liian myöhäinen ikä jos vain on perus itsetunto suht kohdillaan.
Jep, kyynisyyttä vastaanhan tässä taistellaan koko ajan. En varsinaisesti voi sanoa saavani edes lohtua siitä että meitä yksinäisiä on niin tosi paljon, sillä sehän kertoo että jotain on todella pielessä!
Ei voi olla oikein että vain pinnallisilla ja yltiösosiaalisilla ihmisillä on ystäviä, kyllä joidenkin täytyy pitää myös tällaisista rauhallisemmista menijöistä. Ei kaikki voi olla vain muodin perässä juoksemista, vai voiko..?
En siis tarkoittanut tuolla "olet jo kerran seurustellut" -jutulla mitään pahaa, ajattelin vain että on hienoa kun olet sen saanut kokea. Ja eikö sen tulisi rohkaista jossain määrin ajattelemaan, että rakkauden löytäminen todella on mahdollista... :)
Ei minustakaan parikymppinen ole liian myöhäinen ikä aloittaa ensimmäinen suhde. Tuntuu vain, että on jäänyt paljosta paitsi, eli olisi ollut ihanaa kokea teinirakkauden hurma... Mutta se asia on mennyttä ja pitää vain hyväksyä...
Toisaalta parikymppisenä asioita osaa katsoa hieman kypsemmällä tavalla ja uskon että rakkaudestakin osaa ottaa silloin paljon enemmän irti kuin nuorempana. Eli täytyy kyynisyyden keskellä yrittää löytää asioista positiivisia puolia.
Nuo pinnalliset ihmiset minuakin kismittävät todella paljon. Tuntuu että juuri nuo pinnalliset ihmiset ovat niitä, joilla rakkautta riittää enemmän kuin tosiasiassa ansaitsisivat, sillä pinnalliset ihmisethän ajattelevat usein vain itseään. Se on todella väärin.
Täytyy olla niitäkin, jotka arvostavat meitä aitoja ihmisiä, jotka uskaltavat olla juuri sellaisia kuin ovat.
Se on aikaa, kun hankitaan pysyviä sukupuolitauteja ja huuliherpes ja niiden kanssa eletään koko elämä. Mikään ei ole kamalampaa kuin teinirakkaudet, pelkkää sekoilua ja kumppaneiden pettämistä ja tyhmyyttä. Voi olla iloinen, jos ei ole sellaista tarvinnut kokea.
Yksin on ihan hyvä olla, kun voi vaikka opiskella, hoitaa lemmikkejä ja kehittää itseään. Alkuperäinen voisi vaikka etsiä netistä nettitreffeiltä seuraa.
Itsekin olen yksin ja olen ajatellut, että kaikkien ei vaan tarvitse tässä maailmassa seurustella, avioitua ja hankkia lapsia. Itsekin uskon olevani enemmän kärsimys sille, jonka kanssa seurustelisin. Lapsia en halua, koska antaisin lapsilleni varmasti vääränlaisen vanhemman mallin, joten mitään pakkoseurustelua ei minun tarvitse harrastaa. Itsekin olen seurustellut vain kerran ja lähempänä 30 kuin 20 ja tuntuu, että sekin suhde oli toiselle osapuolelle kärsimystä ja hän pakenikin ulkomaille, että pääsi minusta eroon. Kiltteydellä ei tosiaan ole mitään tekemistä parisuhteiden onnistumisen kanssa. Itsekin olen kiltti, eikä ystäviäkään ole. Sitten kun on jonkun aikaa yksin, niin sitä alkaa erakoitua ja kynnys lähteä ulos nousee vaan entisestään. Ja mihinkään ei oikeastaan voi lähteä,jos ei ole ystäviä.
lupaan unelmoida sinusta. Hyvä yötä. :)
tähänkin olotilaan turtuu.... onko sillä välii enää, voihan sitä haaveilla ja mitä se rakkaus on?
onko rakkautta olemassakaan?? varmaan on, mutta kyllä on harvojen herkkua, kyllä RAHA RATKAISEE monenkin "rakkauden" ,luulen ma.
voisin kyllä sanoa että rakkautta on vain lapset!
Olut on armoton paljastaja
sain siitä itse muistutuksen.
Sekoilin väärässä karsinassa,paljastin tyhjyyteni,tympeyteni kuten Sinäkin.Vaan olemmeko vastuussa Rakkaudelle,joka vain lyö meitä ja ilkkuu irvokkuudellemme, saa meidät outoina ilmestymään Hänen eteensä kerjäämään armoa niinkuin siitä olisi kysymys.Emmekä edes huomaa sitä ennenkuin olemme jo taas sortuneet selittelemään vaikkei Rakkaus selittelyjä kaipaa.Hän toimii eikä katso anovaa katsettamme.
tullut nyt kuitenkin aloitettua näin arkipäivänä turhan rankasti.Satuin lukemaan vanhan tekstisi ja siellä vähän lupasit jo lopettaa,joten ajattelin hieman varoittaa jos vaikka jokin rakkauttakin suurempi voima olisi syynä syvämielisyyden uudelleen syttymiseen.Ei pahalla.
moi!ei kannata vaipua alas tollasen jälkeen!itsellä samanlaisia kokemuksia,tosin vaan kauniimman sukupuolen edustajan/edustajien kanssa!tiedän että tunne on kyl aika peestä!mut varmana voin sanoa että sinuakin odottaa joku jossain!niin se vaan aina on!usko mua!pärjäile!!!