Oletteko miettineet..

Uskon, että lapsena opitut mallit parisuhteessa heijastuvat aikuissuhteisiin tavalla tai toisella. Ja toisilla enemmän kuin toisilla.
Minulla on hieman sama tilanne kuin sinulla, etten ole isäni kanssa ollut puheväleissä teini-iän jälkeen. Viimeisen keskustelun kävimme v.-95 hänen yrittäessään selittää sadatta syrjähyppyään, joka lopulta tuhosi vanhempieni avioliiton. Sen jälkeen en ole isäni kanssa puhunut. Ei ole ollut mitään sanottavaa.

31-vuotiaaksi olen ehtinyt paljon. 2 lasta ja ero. Jälkeen päin mietittynä toistin suhteessa kaikki samat elementit, joita olin todistanut lapsuudenkodissani. Alkoholinkäytön, uskottomuuden, välinpitämättömyyden, arvostuksen puutteen... Tein eroa miehestäni 2 vuotta, kunnes vihdoin löytyi rohkeutta seisoa omilla jaloilla. Äitini ei sitä uskaltanut aikanaan tehdä vaan sieti pettämistä ja vieraita naisia vuodesta toiseen. Hän ei ole uskaltanut luottaa enää kehenkään ja on ollut erosta asti yksin. Kohta 11 vuotta. Surullista, mutta monesti olen ajatellut, että tämäkö on myös oma kohtaloni.
Erostani on 1,5 vuotta enkä ole onnistunut luomaan kestävää suhdetta. Olen yrittänyt antaa aikaa itselleni toipuakseni vanhasta, mutta jokainen uusi suhteentynkäkin kuolee yhtä nopeasti kuin alkaa.
En usko, että välien paikkaaminen isääni korjaisi mitään. En koe jääväni mistään paitsi, ettei hän pilaa enää yhtäkään jouluaattoa humalaisella riehunnallaan ja ettei lapseni joudu kasvavaan sellaisen ihmisen vaikutuspiirissä, jonka elämäntehtävä on läheisten identiteetin murskaaminen ja arvottomaksi tekeminen.

Jokaisella meistä on ristinsä kannettavaan, tämä on omani. Valitettavasti sukulaisiaan ei voi valita. =(

Hyvä, olet pohtinut lapsi-vanhempi -suhdettasi ja olet kulkemassa kohti ratkaisun portaita. Luepa Dr. Philin kirja "Pidä huolta itsestäsi", se on aivan täyttä asiaa, erilaista kuin Philin "amerikanhömpän" kuorruttamat talkshowt. Perusajatuksena siinä on että lapsuuden kokemukset vaikuttavat aikuisiän valintoihin ja jotkut traumaattiset kokemukset estävät meitä elämästä sellaista elämää kuin oikeasti haluamme. Olet tunnistanut oman ongelmasi ja nyt etsit keinoja millä sen ongelman voisi työstää kuntoon ja voisit elää tasapainoisessa, läheisessä parisuhteessa. Vaatii työtä mutta onnistuu, näin väitän.

Terapiasta tuskin on täysin haluamaasi apua. Popularisoituna perinteisessä psykoterapiassa pohditaan lähes loputtomiin kun lapsuudessa "äite sanoi pahasti ja isä ajoi pihalle".
Lyhytterapiassa taas "lapsuus oli hanurista mutta antaa olla, nyt pärjätään näillä eväillä mitä on käytössä ja pohditaan miten tästä eteenpäin".

Ensimmäinen askeleesi eteenpäin on anteeksiantaminen, isällesi. Muuten pysyt ikuisena jääkuningattarena, loppuelämäsi. Sitäkö haluat? Silloin jää aika paljon hyvää elämää elämättä.

Pudota ylpeytesi, pudota kaikki tsempaaminen, itsesi koossa pitäminen mikä syö energiaasi tarpeettomasti. Anna anteeksi isällesi, hän on sitä odottanut, vuosia. Tee näin niin yllätyt positiivisesti. Ihmiset vain tsemppaavat vuosikausia itse rakentamissaan "psyykkisissä häkeissään" kun turha ylpeys estää tekemästä ratkaisua ja myöntämästä omaa, lopulta aika vähäistä virhettään. Ole se ensimmänen teistä, se aikuisempi ja vahvempi myöntämään että pystyt luopumaan ylpeydestäsi. Siitä alkaa kasvusi kun otat ensimmäisen mutta toisaalta vaikeimman askeleen.

Tukea kasvusi tielle!

M47

Olen itse myös avioero perheestä, ja isin pieni tyttö siihen asti. Siitä onnellinen et vieläkin isin pieni tyttö eli välit ovat pysyneet hyvinä molempiin vanhempiin.

Mutta vanhempien ero oli raskasta meille kaikille ja äitini ei jaksanut, eli minä otin aikuisen roolin nuoremmalle veljelleni ja hoisin huushollin. Ja isäni ratkesi ryyppäämään ja hoisin häntäkin..


Molemmat löysivät uudet kumppanit ja entistä huonommat, edelleen minä molempien tukijana ja auttajana. Suhteet riistävät heitä rikki koko ajan ja minä katson vierestä lohduttaen, tukien. Onneksi ei ole fyysistä väkivaltaa, henkistä kylläkin, isälläni myös alkoholiongelmaa.

Kävin tukea antavassa psykoterapiassa kolme vuotta aikoinaan, muutama vuosi vanhempieni eron jälkeen ja ymmärsin siellä ettei mun tehtäväni ole huolehtia vanhemmistani. Se antoi tukea itseluottamukselleni ja etäisyyttä asioihin.

En ole kovin innokkaana ollut suhteisiin lähdössä, ja pelkään aina lähelle päästämistä. Sitten käy kuten sulle, yleensä ei edes pääse kunnolla alkamaan. Muutama vuosi sitten koin aivan ihanan suhteen, suunnittelin jo naimisiin menoa yms. Karu totuus että mua petettiin täysin. Nyt olen taas pikku hiljaa 3 vuotta haavani nuollen uskaltautunut taas katselemaan miehiä sillä silmällä.

Myös veljeni on "ikisinkku", emme yhdessä ole asiaa pohtineet mut uskon mallien olevan syynä siihenkin ettei hän uskalla sitoutua vakavasti keneenkään.


Uskon kuitenkin että löydän uskollisen, luotettavan ja ihanan miehen joka rakastaa ja jota rakastaa. Ja jolla kärsivällisyyttä odottaa kun olen valmis!

Uskon etä sinäkin vielä pohdittuasi isä-suhdettasi ja ehkä tavattuasi isäsi, pystyt unohtamaan ja luomaan terveen ihmissuhteen =)

tsemppiä!

Osa sinun, janna.25, kirjoituksesta on kuin suoraan minun elämästäni. Mullakin kaikki suhteet ovat päättyneet siihen, että en osaa "heittäytyä" mukaan, vaan pessimistisesti ajattelen, että ei tuo kauaa minusta ole kiinnostunut. Sitten, kun olen ko. henkilön menettänyt tai yhteydenpito on lopahtanut, niin tajuan, että siinä oli ollut valtavan hyvä mies. Tunteiden näyttäminen ja sanominen on minulle hyvin vaikeaa. Siksi olenkin hyvin sulkeutunut asioistani.

Vanhempani ovat edelleen naimisissa, ja tulevat hyvin toimeen nyt, kun kaikki lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Lapsuudessani he kuitenkin riitelivät hyvin avoimesti lähes päivittäin ja koin siitä jonkinlaisia omantunnontuskia, vaikka nyt tiedänkin, etteivät riidat minusta johtuneet.

Olen enemmänkin ollut äidin tyttö, isä oli paljon töissä, eikä häntä saanut häiritä. Tunteista ei meidän perheessä koskaan puhuttu, vihan sai huutaa ulos, mutta halauksia ei ollut tai tykkäämistä ei näytetty.

Kai lapsuuden ja nuoruuden aikaiset tapahtumat heijastuvat nykyiseen elämääni, vaikka en niitä tiedosta. Haluaisin vain rakentaa normaalin ihmissuhteen ja jakaa elämäni jonkun kanssa. Nykyaikana tuntuu vain, että kaikki pitäisi tapahtua hetkessä, eikä ihmisillä ole malttia tutustua toisiinsa rauhassa. Heti ensimmäisten treffien jälkeen pitäisi päättää, että haluaako seurustella toisen kanssa vai onko tapailu ihan ajan haaskausta.

Mun ei tarvitse miettiä, vaikuttaako lapsuuden ja nuoruuden kokemukset nykyhetkeen, sillä tiedän sataprossasen varmasti, että ne vaikuttaa.

Kotona mulla on ollut asiat suht hyvin, rakkautta ja hellyyttä on riittänyt ja sitä on myös näytetty avoimesti. Mutta kodin ulkopuolella tilanne olikin ihan toinen. Olin lapsena ja etenkin teini-ikäisenä koulukiusattu, ja kiusaajani olivat lähes poikkeuksetta ikäisiäni ja suunnilleen ikäisiäni poikia. Naispuolisia kiusaajia minulla ei ollut, paria satunnaista yläasteen "pahistyttöä" lukuun ottamatta.

Minua kiusattiin oikeastaan mistä vaan, mutta etenkin ulkonäkööni liittyvistä asioista. Silmälasit, "tavallista" myöhäisempi murrosikä, mikä tahansa ulkonäköseikka, kaikki kelpasi syyksi jokapäiväiseen nimittelyyn ja haukkumiseen. Eikä kiusaaminen ollut vain verbaalista, minua myös tönittiin ja potkittiin, ja lisäksi minuun käytiin muuten käsiksi sopimattomilla tavoilla.

Siihen aikaan oltiin sitä mieltä, että kiusaajia pitää ymmärtää, joten eipä minua kukaan kuunnellut, jos joskus yritin asiasta jotain puhuakin. Riparilla koitin lähestyä kiusaamisen tiimoilta seurakunnan nuoriso-ohjaajaa, mutta hänkin vain ehdotti, että ehkä minun kannattaisi pysytellä poissa sieltä, missä kiusaajat (eli oikeastaan kaikki samalla riparilla olleet pojat) liikkuvat. Niinpä en puhunut kiusaamisestani kenellekään ennen kuin vasta vuosia myöhemmin. Ja toisin kuin omana kouluaikanani kuviteltiin, kiusaajani eivät olleet luusereita, eivätkä he ole sitä vieläkään. Yksi pahimmista kiusaajistani on ollut julkisuudessa ammattinsa ja osaamisensa tiimoilta, toinen johtaa mainostoimistoa entisen kotikaupunkinsa naapurikaupungissa, ja ymmärtääkseni työllistää pari muutakin entistä kiusaajaani. Ja niin edelleen.

Mitenkö tuo kaikki sitten vaikuttaa elämääni nykyään? Esimerkiksi siten, että en uskalla lähestyä miehiä, koska en pidä itseäni rakastamisen arvoisena. Itse asiassa minun on vaikea nähdä itseäni minkään arvoisena. En osaa nähdä, miksi joku pitäisi minusta, miksi joku rakastaisi minua. Jos itsekään en osaa rakastaa itseäni, enpä tiedä, miten joku muukaan siihen pystyisi tai miksi joku sitä haluaisi.

Minulla on takanani pari pitempää suhdetta, mutta jälkeenpäin kun olen suhteita tarkastellut, olen huomannut, että olen ollut niissäkin tavallaan vähän samanlaisessa "kiusaamisen uhrin" asemassa kuin kouluaikoinani olin. Fyysisesti en ole tullut pahoinpidellyksi, mutta henkisesti kyllä, ja se on ollut ihan yhtä tuhoisaa ennestäänkin jo olemattomalle itsetunnolleni kuin mitä fyysinen pahoinpitely olisi ollut.

Sen lisäksi, että minua pelottaa, etten löydä enää ketään tai ettei kukaan ihana mies löytäisi minua, pelkään myös sitä, että jos joku minut löytäisikin, toistaisin samaa kaavaa kuin edellisissä suhteissani. Siis päätyisin yhteen ihmisen kanssa, joka loppupeleissä tuhoaisi mielenterveyteni esimerkiksi henkisen pahoinpitelyn kautta, eikä minulla olisi voimavaroja irrottautua tuhoisasta suhteesta.