Itse aikoinani jännitin kelpaanko tulevalle anopilleni kaikkine vikoineni ja puutteineni.Siitä on nyt yli 20vuotta ja olemme anopin kanssa hyvin läheisiä ja hän on minulle rakas ihminen.Koskaan ei mitään suurempaa hämminkiä ole ollut.Siksi olenkin hyvin surullinen ja pettynyt kun huomaan että nykyään se ilmeisesti onkin niinpäin että anoppi ei kelpaa miniälle.Poikani asuu avoliitossa eikä tyttöystävä halua olla tekemisissä meidän vanhempien kanssa.Olen yrittänyt olla ystävällinen enkä ole koskaan tuputtanut mitään neuvoja eli olen yrittänyt toimia niinkuin oma anoppinikin koska pidän häntä maailman parhaana anoppina.Poikani on itsekin huomannut ilmiön ja sitä ihmettelikin kerran.Olen ajatellut että ehkä ajan kanssa mutta nyt on yli 2vuotta kulunut eikä mikään ole muuttunut.Itselläni ei ole tytärtä ja olisin avosylin ottanut vastaan sellaisen.Eikö ole olemassa enään ihan tavallisia kunnollisia tyttöjä jotka arvostavat myös toisen perhettä?Sydän murtuu jos siitä avioliitto syntyy mutta väliin en mene,se on varma.Ainut mikä meiltä kelpaa on raha mutta sen hanan olen päättänyt sulkea kokonaan...
surullinen paha anoppi
anttsu58
323634
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Anoppeja.Olen kuullut että pojat ottavat äitinsä näköisen vaimon.Minun pojalla ei näin kylläole käynyt.Tämä ikäero kuilu tekee usein erimieliisyyttä.Uskon että nämä nuoret yleensä eivät tiedä mitä on perheen perustaminen.Uskon sinunkin kohdalla asoitten paranevan.Itse en anna myöskään rahaa.Enkä osta mitään ellen tiedä että se on mieleinen.
Minunkaan poikani ei todellakaan ole ottanut samantyyppistä ihmistä kuin itse olen,aivan päinvastainen tapaus.Siitä huolimatta olisin hyväksynyt tytön,poikani takia,jos hän kerran tyttöä rakastaa.Tulen hyvin poikani kanssa toimeen ja meillä on erittäin läheiset välit.Olisin vain suonut hänelle täydellisen onnen.Miten jatkossa pärjää kun poika arvostaa omaa perhettään ja tyttö ei ollenkaan,ajattelisin että siitä voi syntyä ristiriitoja ja luoja paratkoon jos tulee niitä odottamiani lapsenlapsia,luultavasti en oppisi tuntemaan heitä nimeksikään,surullista...
anopissa se vika ei, pariskunnan osapuolien kotikasvatus vaikuttaa todella paljon käytökseen. Meillä esim. olen todella läheinen vanhempieni ja isosiskoni kanssa, muuhun sukuun en ole yhteydessä oikeastaan mitenkään. Tätini silloin tällöin soittelee minulle. Soittelen päivittäin vanhempieni kanssa (mieheni tekee pidempiä päiviä töissä joten olen paljon yksin kotona), isäni on jo eläkkeellä joten hänelläkin ovat päivät pitkiä kotona odotellessa äitiäni kotiin, joten soittelemme paljon.
Mieheni ei pidä yhteyttä isäänsä ollenkaan, vihaa häntä tiettyjen tapahtumien takia (olen myös hänelle ilmoittanut että meidän tulevilla lapsilla on yksi isoisä ja se on minun isäni). Mieheni äitiin pidämme yhteyttä mutta hänkin tuntuu kovin etäiseltä (miehelläni ja hänen äidillä oli joitain erimielisyyksiä ja välit tulehtuivat mutta nyt välit ovat suht. OK). Välillä tuntuu ettei mieheni äiti ehdi työkiireiltään edes kiinnostua meidän elämästä mutta se ei meitä haittaa. Käymme säännöllisesti hänen luona kylässä ja aina mukavaa on mutta vierailut ovat huomattavasti lyhyempiä kuin minun vanhempieni luona tehdyt. Tosin tähän saattaa vaikuttaa myös se että mieheni äiti asuu meitä lähellä ja minun vanhempani n.100km päässä meistä.
Eli minun kotikasvatukseni on sen suuntainen että välit pidetään läheisinä ja uudet perheenjäsenet toivotetaan tervetulleiksi avosylin (isäni on todella mielissään saadessaan "pojat" meidän tyttärien miehistä). Mieheni kotona tunnelma on aina ollut hyvin varautunut joten heidän yhteydenpito ja asioista puhuminen ei ole niin luontevaa ja tavallista kuin meillä mutta toimeen tullaan kuitenkin.
Mielestäni on tärkeää säilyttää ihmisten välinen kunnioitus, jokaisen ihmisen kanssa fiksut aikuiset ihmiset tulevat toimeen, kaikista ei tarvitse pitää kunhan vain osaa käyttäytyä.
Aluksi miehestäni tuntui kiusalliselta perheeni läheiset välit (saattoi joskus kiukuspäissään haukkua minua kakaraksi ja isäntytöksi) mutta ajan kuluessa hän myönsi minulle olevansa kateellinen läheisitä väleistä. Hän sanoi että olisi hieno jos hänen vanhempansa soittelisivat hänelle päivittäin ilman "hyvää syytä".
Nyt kun ollaan käyty vanhempieni luona paljon on hänkin tottunut jo olemaan rennosti "kylässä" ja hän aina kyseleekin minulta koska taas mentäisiin käymään heidän luonaan =)
Sehän tässä eniten ihmetystä herättääkin kun tyttö tuntui ns.perhetytöltä ja hänen oma perheensä ja sukunsa on todella tärkeä,hänen äitinsä myös viettää erittäin paljon aikaa nuorten kotona.Pojan sukulaisia hän ei edes tervehdi ): joten otappa tuosta selvää missä vika lienee.Ihan kokonaan en itseäni syyllistä,sama ilmiö nimittäin koskee poikani kavereita.Pojalla on muutama lapsuudenystävä joiden kanssa on vieläkin tekemisissä mutta yksin.tyttö ei osallistu niihinkään tapaamisiin.Omia kavereitaan kyllä kutsuu ahkerasti kylään minkä ymmärrän hyvin mutta onhan ne pojankin kaverit tärkeitä,ihan kivoja ja asiallisia poikia kaikki,olen tuntenut heidät pitkälle yli 10vuotta..Kiva purkaa mieltä kun saa ihan asiallisia kommentteja.Alkuunsa luin toisia kommenntteja lohduksi mutta siellä oli kyllä sellaistakin textiä että meinasi pakokauhu vallata...Kiitos teille (:
Alkuun, kun rupesin lukemaan näitä kirjoituksia, menetin melkein yöuneni.Nyt en tiedä miten niihin suhtautuisin. Voiko niin kamalia anoppeja tosiaan olla ja niin paljon. Minä kun en tunne ainuttakaan mielestäni huonoa anoppia.Se on totinen tosi.Olisi mielenkiintoista, jos myös anopit enemmän kirjoittaisivat miniöistään ja vävyistään.Tuntuu, että varsinkin miniät suhtautuvat jo alunalkaen anoppiin kuin johonkin pahantekijään, josta täytyy pysyä kaukana.Muutama vuosi sitten koiria ulkoiluttaessani, lenkkeilin ja juttelin paljon erään miellyttävän nuoren, myös koiraa ulkoiluttavan, kolmen pienen tytön äidin kanssa.Yllättäen hän alkoi moittia appivanhempiaan.Hän mm. valitti, että miehen sisko kävi jatkuvasti heidän luonaan lapsineen ja nämä lapset olivat appivanhemmille paljon tärkeämpiä kuin heidän lapsensa.Sitten hän alkoi kehua ja kiitellä omaa äitiään kuinka paljon mukavampi hän oli kuin appivanhemmat.Lopuksi hän lisäsi, että hänen luonaan he paljon enemmän käyvätkin.Sanoin, että jospa kaikki johtuukin siitä, kun appivanhemmat tuntevat jäävänsä syrjään.Kehoitin käymään siellä useammin, koska tunsin taustaa niin paljon, että uskoin appivanhempien todella toivovan sitä. Eihän hän sitä siinä paikassa myöntänyt, enkä tiedä oliko sillä mitään vaikutusta, koska he muuttivat pois ja tiemme erkanivat.Tämä vain on jäänyt mieleeni.Kyllä minulla on sellainen käsitys, vaikka nyt tietysti saankin vastaani ryöpyn kaikenlaisista mammanpojista, että tytöt yleisesti ovat enemmän tekemisissä vanhempiensa kanssa kuin pojat.Tässäkin tapauksessa miehen sisko kävi jatkuvasti kotonaan ja miniä kävi oman äitinsä luona.Lapset kulkevat äitinsä mukana, joten sen puolen isovanhemmat tulevat myös läheisemmiksi.Tähän ei kannata takertua. Ainahan on poikkeuksia.
Olet kovin tyytyväinen, kun lähes koko yhteydenpitonne pyörii sinun sukusi ympärillä.Mitähän anoppisi ja siskosi anoppi mahtavat tykätä, kun isäsi on ominut heidän poikansa.Tuskinpa olisit iloinen, jos miehesi vanhemmat soittelisivat hänelle päivittäin.Kuulepas, kaikilla asioilla on kaksi puolta, mutta älä esitä tekopyhää.
Meidän suvun vika ei ole mieheni huonot välit vanhempiinsa. Hänen isänsä on juoppo paska, joka on hakannut niin poikiaan kuin mieheni äitiä! En todellakaan vie omia lapsiani sellaisen miehen luo joka on joskus lyönyt lapsia, oli hän heidän isoisä tai ei!!! Mieheni maksaa edelleen isänsä aiheuttamia velkoja (yhteinen bisnes, joka kaatui isän juoppouteen). Mieheni äiti ei aina hyväksy mieheni tekemiä valintoja elämässä ja harrasti tuossa jokin aika sitten melkein vuoden kestänyttä mykkäkoulua. He ovat saaneet välit selvitettyä ja nyt tosiaan näemme mieheni äiti melkein viikoittain. Minun vanhempia näemme suunnilleen kerran kuussa, joten onko paha jos soittelemme päivittäin? Sitä paitsi ei se muille kuulu soittelenko siskolleni ja vanhemmilleni vai kenelle.
Isäni ei ole ominut miehiämme, hän ei soittele miehillemme vaan minulle ja siskolleni. Hän on vain todella onnellinen kun olemme löytäneet mukavat ja luotettavat miehet joiden kanssa isä voi jutella autoista ja urheilusta (akkavaltaisessa perheessä kun on ikänsä asunut). Mieheni vanhemmat saisivat soitella hänelle päivittäin, olen itse tottunut tähän käytäntöön joten se ei olisi outoa minulle.
Ja taisin mainita ensimmäisessä kirjoituksessani ettemme pidä yhteyttä muuhun sukuun kuin vanhempiini ja siskooni! minun suku ei hallitse meidän perhettä, olen vain yhteydessä heihin usein!
Kyllä minä äitinä ja anoppina ymmärrän tilanteesi.Halusin vain tuoda esille vastapuolen mahdolliset reaktiot ja kirjoituksesi vaikutti hiukan itserakkaalta.Mielestäni on myös todella hyvä, että soittelet vanhemmillesi päivittäin.Niin omakin tyttäreni tekee.Näistä miniöitten kirjoituksista saa usein sen käsityksen, että on väärin, jos mies on päivittäin yhteydessä vanhempiinsa.Onneksi nykyisin on sähköposti,jolla voi hoitaa tärkeimmät asiat.Tuskinpa kovin moni äiti soittaa päivittäin pojalleen höpistääkseen jostain turhista asioista. Jos näin tekisi, joutuisi kyllä puhumaan itsekseen.Eivät ne pojat viitsi äitiensä kanssa puhelimessa aikaansa haaskata, vaikka välit ovatkin läheiset.Isät voivat soittaa vähän useammin, mikäli keksivät jotain miesten tekemisiin liittyvää asiaa. Äidit sen sijaan voivat soittaa tyttärilleen, vaikka vain juoruillakseen.Eikä siinä ole mitään pahaa.
puolustaa omaa perhettään... En ole itserakas ja sallin mieheni yhteyden pidon äitiinsä ja veljiinsä, saa soittaa vaikka joka päivä mutta se ei ole heidän tapansa. Yhteyttä saisi pitää isäänsä minun puolestani jos haluaisi mutta minua ei voi pakottaa tapaamaan ihmistä josta olen kuullut pelkkää pahaa. Suoraan sanoen pelkään koko ihmistä vaikken ole koskaan tavannut. Sen verran suojeluvaistoa on etten lapsiani altista perheväkivallalle (siis tulevia lapsia). Onneksi mieheni on samaa mieltä, etteivät lapsemme tule tapaamaan hänen isäänsä, hänkään ei halua altistaa heitä pienellekään mahdollisuudelle perheväkivallan uhriksi (hän tietää miltä tuntuu kun isä tai isovanhemmat lyövät).
Ehkä et tunne, koska eivät nämä ilkiät anopit todennäköisesti tuo taipumustaan esille ns. tavallisissa sosiaalisissa yhteyksissä. Oma anoppini on ymmärtääkseni pidetty ihminen ja mukana leijonissa. Mutta siinä se onkin, muuten elämä pyörii oman miehen ympärillä (ja aiemmin poikien kun lapsenlapset eivät vielä olleet syntyneet). Mutta meidän välinen suhde alkoi aikalailla surkeasti, olinhan liian pienirintainen, liian laiha ym.. kuulemma. Koin itse juuri sen pettymyksen josta tässä ketjussa on kirjoitettu, unelma ystävyydestä romahti aika alkutekijöihinsä, ja itsekasvatusprosessi asian tiimoilta jatkuu nyt toistakymmentä vuotta..
Kun muita oli ympärillä tapasi anoppi liehua kuin olisimme ylimpiä ystäviä, mutta sen hän lopetti muutamassa vuodessa ilmeisesti oman kylmäksi muuttuneen suhtautumiseni seurauksena. Rehellisenä ihmisenä kun inhoan sellaista silmänpalvontaa, valitettavasti. Kun taas satuimme kahden sylki hän myrkkyä sisuksistaan. Itse hyvinkasvatettuna en yleensä lähtenyt kilpasille saastan ulossylkemiseen (kuitenkin vanhempi ihminen ja empaattisena olen hidas loukkamaan toisia), vaan annoin toisen polkea itseäni liian pitkään. Haavat ehtivät pahoiksi ennenkuin päätin itse alkaa puolustaa itseäni.
Ymmärrän jo syitä anoppini käytökselle, sekä miksi juuri minä - olinhan ensimmäinen miniä perheeseen lempipojan tuomana vielä. Asiaa emme ole selvittäneet, yritin aikoinani puhua muutamista ns. pommiaiheista asiallisesti, mutta ei, anoppini ei halua keskustella muista kun naapureiden tekemisistä sen ohella että muistaa huomauttaa mitä en varmaankaan osaa, mihin en varmaankaan pysty ja millaisia fyysisiä puutteita minulla ilmiselvästi on.
Joten mitä toisen puolesta voi tehdä, mihin venyä? Enpä enää veny, vanu enkä kärsi. Mutta suhde anoppiin on todella etäinen, pinnallinen. Eihän siinä mitään. Itkut romahtaneista unelmista on itketty, haavat arpeutuneet ja elän elämääni onnellisena, eläköön anoppi omaansa tavallaan. Mutta en kanna myöskään syyllisyyttä siitä, että anoppi ei ole usein nähty vieras kodissamme tms.. Sekin on hänen valintansa, emme ole koskaan kieltäneet häntä tulemasta, hän ei todennäköisesti vain viihdy talossa jossa kaikki tehdään väärin eikä perunoita keitetä joka päivä..
Nämä suhteet on usein kipeitä juttuja, mutta ne onnelliset joilla homma toimii nauttikoon! Saa sitten aikoinaan nähdä kuinka minun käy, realismi on väkisellä tullut pääasenteeksi kun ihmissuhteista on kyse. Mutta kiinnostus ihmisiin on onneksi säilynyt.
:)
Ymmärrän surusi!
Olen kokenut samaa viiden vuoden ajan, ja käynyt itsekasvatusprosessia läpi.
Nyt tunnelin päässä vilkuttaa valo. Ei sillä, että asiat olisivat muuttuneet, mutta olen kokenut kasvamisen.
Otin miniän ilolla vastaan, ja kuvittelin, että saan saman ilon sieltä päin. Pian kävi ilmi, että minun ei toivottu pitävän yhteyttä miniään eikä sen myötä poikaankaan.
Minun olisi pitänyt katkaista suhde heihin kokonaan. Kokonaan käytännön syistä se ei ole onnistunut.
Luovutin!
Kaikki yhteydenpidot olen jättänyt vain sieltä päin tuleviksi.
Kun lapsi syntyi, en saanut vauvaa nähdä kuin aikojen päästä. Se tuntui haikealta, sillä tiesin miniän äidin olevan poikani perheessä vakituinen, melkein päivittäinen vieras.
Mistäkö tiesin?
Poikani kautta rantain varovasti sen kertoi, kun pyrin päästä katsomaan vauvaa. Hän sanoi, että hänen vaimonsa ei valitettavasti pidä minusta, eikä hän (poika) voi asialle mitään. Hän on vain pahoillaan, mutta halua riitaa vaimonsa kanssa.
Lapsi on nyt parivuotias ja harvoina kertoina, jotka olen tavannut, niin poika vierastaa. Tottakai, olenhan vieras.
Syliin en ole lasta saanut.
Ymmärtäisin kaiken, jos olisin sanonut loukkaavasti tai tehnyt pahasti miniälle.
Olen perusluonteeltani arka, en voisi kuvitella käyttäytyväni epäkorrektisti.
MUTTA.
Minua on helpottanut se, että olen ajatellut tämän kaiken olevan tarpeellista elämänläksyä!
Saan opetella kypsyyttä. Kaiken ei pidä mennä MINUN mieleni mukaan. Käänsin mielessäni "vaikean" miniän positiiviseksi asiaksi. Ajattelin, mitä tämän vaikeus viestii:
Opin luopumaan. Se on aika tärkeä juttu monessa asiassa. Opin olemaan erillinen persoona. Se kohta sisimmässäni, missä nyt on aukko, on täyttynyt uusilla asioilla ja ystävillä.
Hassua, enää en tunne oloani haavoittuneeksi. Olen tiputtanut ison osan narsismistani, ja naivista uskostani ihmisiin. Olen realistisempi. Olen vahvempi kestämään kaikenlaista. Olen ajatellut, että melkein pahin on jo minulle tapahtunut. Enää ei ole mitään pelättävää, joten voin nauttia siitä, mitä minulla nyt on.
Ehkä sinun miniälläsi myös on jokin "viesti", voit tehdä suhteestasi miniään elämää suuremman positiivisen jutun. Juuri sinulle räätälöidyn.
kirjeesi kuitenkin oli...Luopumisesta haluaisin kuitenkin kommentoida sen verran että sen olen tehnyt jo poikani muutettua omaan kotiin.Vuoden verran kävin tunteita itsekseni läpi mutta selvisin voittajana.Olen täysin selvillä että nuoret tarvitsevat oman rauhan ja elämän eikä siihen pidä mennä sörkkimään...Sitäpaitsi minullakin on oma elämä,nyt vasta pikkuhiljaa saamme mieheni kanssa kahdenkeskeistä aikaa ja mahdollisuuden tulla ja mennä niinkuin huvittaa,kieltämättä se on mukavaa joten ei ole haluakaan kuulua nuorten jokapäiväiseen elämään.Asennepuoli vain ihmetyttää kun tuntuu että anoppi on paha ja kauhea jo ennenkuin päästään edes tutustumaan????Mitä sitten tulee omaisuuspuoleen niin se kuitenkin tuntuu kiinnostavan.Ihmetystä kerrakseen.
Tällaiset kertomukset ovat tuskallista luettavaa ja näitä kyllä riittää. Kaikki eivät tietenkään ole näin jyrkkiä tapauksia, mutta raskaita kestettäviä kuitenkin.Jollakin lailla niiden yli on päästävä ja syrjäanoppi on sen hyvin oivaltanut.Elämä on todella luopumista. Näin vanhempana sitä tapahtuu koko ajan.Jotenkin kaikkeen kuitenkin lopulta tottuu, kun ei muutakaan voi. On todella hienoa, jos pystyy täyttämään elämänsä muilla asioilla ja uusilla ystävillä. Se ei vain aina tahdo onnistua.En voi kuitenkaan uskoa, että poikannekaan ovat tilanteesta onnellisia. Kyllä he sisimmässään tuntevat pistoksen. En ymmärrä, että he eivät yritä korjata asioita.Kun ei kerran ole mitään kamalaa tapahtunut anopin puolelta, niin kyllä pojan velvollisuus olisi ainakin selvittää äidilleen mistä tarkalleen ottaen on kysymys.Heillä tulee kyllä olemaan vaikeuksia avioliitoissaan, mikäli aivan kaikki tehdään vaimon tahdon mukaan.Ehkä nämäkin miniät löytävät saman asian ainakin jossakin muodossa edestään, jos joutuvat itse miniän anopeiksi. Ehkä saavat myös katsella sivusta kuinka pojan lapsella on vain yksi isoäiti, miniän äiti.Toivon teille molemmille voimaa tilanteen kestämiseksi.
Miniä ei siedä anoppia. Okei.
Lapsenlapsella kuitenkin on oikeus mummuun.
Miniä se on tyhmä, jos ei tätä oivaalla.
Vie lapselta läheisen ihmisen. Pelkääkö miniä jotain?
Miniä ei vaikuta ulospäin pelokkaalta.
En tiedä, mitä hän pelkää sisimmässään.
Ehkä juuri sitä, että olisin läheinen lapsenlapselle. Ja ehkä hän ajattelee, että yksi mummu (miniän äiti) on riittävä.
Kaikki on arvailua, toivottavasti aika näyttää, mikä asianlaita on.
Eipä meilläkään käynyt niin, että poikieni tyttöystävistä olisi tullut niitä ikään kuin omia tyttäriäni, vaikka niin kovasti sitä toivoin. Ehkä olikin epäodotuksenmukaista asettaa unelmia ja toiveita jo etukäteen?
Unelmissammehan me roikumme kiinni.
Nyt jälkeen päin ajatellen, olin ehkä toivonut miniöideni kanssa ystävystymällä saavani pitää pojat kauemmin kotona tai ainakin lähellä.
Nuoret tarvitsevat oman tilansa ja etsivät myös omat tapansa elää ja hoitaa mm. ihmissuhteita. Tätä irtiottoa saattaa seurata ihan toisenlainen vaihe, jolloin voidaan tulla vanhempien luokse kylään tasavertaisina aikuisina.
Äiti olen pojilleni tietysti aina, enkä enempää heiltä edellytä. Minä en yhdy poikieni ihmettelyihin, jos ne ihmettelyt koskevat heidän avopuolisoidensa käytöstä: käsken kotiin keskustelemaan avopuolisoidensa kanssa, sillä kahdenkeskisiä välejä ei selvitellä äidin kanssa.
Rahaakin annan, eikä se apu ole sidoksissa siihen, miten usein pojat (avo)puolisoineen poikkeilevat kylään. Apuni lähtee aina sellaisessa muodossa, ettei siihen liity valtaa. Ei siis ohjeita, miten tuo lahjaraha pitäisi käyttää eikä velvollisuuksia tai kiitollisuudenvelkaa. Äitiys on tätä, joskus suuria onnentunteita ja joskus kiittämättömyyttä. Lapseni eivät tosin ole kiittämättömiä, mutta olen opettanut heitä ottamaan apuni vastaan niin, etteivät he siitä jää kiitollisuudenvelkaan.
Miniä perustaa poikasi kanssa perheen tuoden siihen perheeseen myös oman perhekulttuurinsa ja omat kokemuksensa ja unelmansa. Miniällä on siihen täysi oikeus ihan kuin pojallasikin. Yritä hyväksyä heidän päätöksensä ja tapansa käyttäytyä vaikkapa ajattelemalla, että olet itsekin aikoinaan etsinyt oman tapasi elää.
Minä uskon, että poikani puolisoineen vielä meidän luokse palaavat. Toivottavasti apuni vielä joskus kelpaa. Väleissä miniän kanssa ei ole mitään moitittavaa. Mitä vähemmän tiedän poikieni ja puolisoideni välisistä asioista, sen parempi. En kuitenkaan osaisi olla puuttumatta ja neuvomatta. Olen joskus jutellut miniöideni kanssa tästä neuvomisen halustani. He tietävät, että olen samanlainen joka paikassa, joten neuvoni eivät kohdistu erityisesti heidän elämänlaatuunsa. Tosin osaan myös kysyä ja ottaa neuvoja vastaan. Miniäni onkin opettanut minulle monia asioita, jotka liittyvät hänen harrastukseensa, joka oli minulle ennestään ihan outo.
Mutta jonain päivänä suhteeni miniöihin ja poikiini varmasti muuttaa muotoaan. Eihän meidän äitienkään kasvaminen siihen lopu, että lapset ovat tulleet miehen ikään.
Sen sijaan että miettisit, miksi miniä ei tule mielellään luoksesi, hanki itsellesi harrastus niin ei jää aikaa liikaa mietiskellä. Oma mielenvirkeyskin on omiaan kohottamaan mielialaa ja suuntaamaan ajatuksia toisaalle.
Ei rankaista miniöitämme tai lapsiamme siitä, että he eivät ole toteuttaneet unelmiamme. Toteutetaan ne unelmat itse tai mietitään uudet unelmat. Tuskinpa mekään aina olemme juuri sellaisia anoppeja, joista se miniä etukäteen osasi haaveilla.
Minä olen päättänyt, että ajattelen miniästäni vain asioita, jotka saattaisin kertoa ääneen miniäni vanhemmille. Samaa toivoisin poikani anopilta ja apelta. Enkä muuten haluaisi, että poikani pakotetaan kyläilemään anoppinsa luona, jos pojasta itsestään ei se tunnu hyvältä.
Auttaisiko, jos ajattelisit sinäkin miniääsi toisen tyttärenä etkä omanasi?
Hyvää jatkoa kaikkea hyvää toivoen!
todella osuvasti!!!
Kannattaa miettiä todellakin minää jonkun toisen tyttärenä, ei tytärtä tai poikaa saa "omia", niin sinun poikasikin on jonkun vävy, entäs jos hänet omittaisiin uuteen perheeseen? Oletteko ajatelleet sitä, että onko hän unelmavävy? Avataan nyt vävykeskustelu kun noita minilitö on tuossa haukuttu jo ihan tarpeeksi.
Eli te jotka olette valittaneet miniöistänne pidättekö omia poikianne unelmavävyinä?
Tässäpä se pointti juuri onkin.Poikani on hyvin pidetty vävy,siis erikoisen hyvin ja on "omittu"tytön sukuun,siis koko sukuun.Eikä minulla sitä vastaan ole yhtään mitään,ymmärrän miksi hänestä pidetään ja hyvä niin että tulee loistavasti toimeen.Mutta se kolikon toinen puoli,jos tytölle on tärkeää,niinkuin alussa huomasin että koko suku pitää pojastani että voi seurustella niin kuinka hän voi mitätöidä pojan suvun edes tutustumatta siihen???????Jostain sai senkin käsityksen että olen ripustautuja joka ei todellakaan pidä paikkaansa.Minulla on oma elämä ja ymmärrän täysin että nuorilla myös on oma elämä.Perimmäinen tarkoitukseni oli nimenomaan ihmetellä kuinka tullaan mitätöidyiksi ilman järkevää syytä.kai meissäkin jotain hyvää löytyy kun olemme kasvattaneet noin mieluisan vävyn.
ja vaikka itse sanonkin, niin poikaani pidän unelmavävynä.Siis minun mittapuuni mukaan.Tiedän, että hän on aina tullut hyvin toimeen ja on läheisissä tekemisissä appivanhempiensa kanssa.Mistä minä kuitenkaan heidän ajatuksistaan tiedän, sillä tuskinpa kukaan sentään on täydellinen, edes oman äitinsä mielestä.Uskoisin, että miniäni vanhemmat ajattelevat samoin omasta tyttärestään.Onneksi meillä on yhteiset lastenlapset, joita voimme estottomasti keskenämme kehua ja iloita ilman kateutta heidän onnistumisistaan.Kukaan meistä ei kuitenkaan varmastikaan pitäisi siitä, että omisimme toistemme lapsia.Yleisesti ottaen rajanveto normaalin kanssakäymisen ja omimisen välillä on hankala. Eräs ystäväni kertoi kuinka hän oli iloisena kertonut miniänsä äidille kuinka miniä oli vienyt hänet autolla jonnekin erikoisliikkeisiin ostoksille. Hänen oli tarkoitus vain osoittaa äidille kuinka hyvin he tulevat toimeen.Miniän äidin ilme olikin kertonut, että älä tule minun reviirilleni. Eli aina tällaista ei edes huomaa.
Ainakin yksi syy, miksi en tule oman anoppini kanssa toimeen, on anoppini käsitys oman poikansa erinomaisuudesta ja täydellisyydestä. Olen siitä joskus hänelle suoraan huomauttanutkin, mutta anoppini kieltää asian, myös itseltään. Epäsuorasti tuo oman pojan erinomaisuuden korostaminen tarkoittaa miniän syyllistämistä. Oman anoppini kohdalla se tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että aina hänen kuullessaan vaikeuksistamme jotain kautta, syy on aina miniän, vaikkei hän tietäisi asiasta yhtään mitään.
Onko täydellistä ihmistä olemassa? En tunne yhtään. Miten voitte väittää poikanne olevan unelmavävy? Minunkin vanhempani pitävät miehestäni. Ensimmäinen syy on se, että vanhempani ja mieheni eivät tapaa toisiaan kovin usein. Toinen syy on se, että olen aina välissä luovimassa, mitä taas mieheni ei tee minun ja äitinsä välillä. Vaikka vanhempani tulevat toimeen mieheni kanssa, se ei tee hänestä unelmavävyä.
Olen itsekin pojan äiti. Valitettavasti se tarkoittanee sitä, että tulevaisuudessa juhlapyhät kuluvat tyttöystävän/vaimon vanhempien luona. En nimittäin usko, että tytön omaa äitiä on helppo ohittaa. Aion valmistautua tuohon luopumiseen pitämällä huolen omasta elämästäni eli siitä, etten elä vain lasteni kautta. Kun luopumisen aika tulee, sitten alkaa minun oma aikani. Yritän tietysti tulla toimeen miniäni kanssa, mutta mehän olemme täysin sattuman oikusta samaa sukuun heitettyjä, joten kemioiden yhteensopivuudesta ei voi olla varma.
on täydellinen? Onko sinulla lukemisen ymmärtämisen vaikeuksia? Tuskinpa. Halusit vain hyökätä.Jos minä vastaan jollekin, luen todella tarkkaan tekstin, mihin vastaan.Meidän tapauksemme ei ole sinun tapauksesi, joten älä yritä sitä sellaiseksi vääntää.Minä pidän miniästäni, enkä ole ikinä häntä syyllistänyt. Ei ole myöskään tapanani korostaa poikani erinomaisuutta.Mielestäni kirjoitin aivan selvästi, että poikani on unelmavävy minun mittapuuni mukaan, mutta kukaan ei ole täydellinen.Ei se tarkoita, että toisin esiin hänen erinomaisuuttaan. En myöskään koskaan ole moittinut tai syyttänyt miniääni, en hänelle itselleen, enkä pojalleni.Poikani ei olisi sitä koskaan hyväksynyt.Miniä on hänen vaimonsa, eikä poikani todellakaan hyväksyisi, että kukaan sanoisi tästä puoltakaan moittivaa sanaa. Jo tällainen suhtautuminen on eräs syy, miksi pidän poikaani unelmavävynä.Poikani myös tapaa jatkuvasti appivanhempiaan, eikä heidän välillään mitään miniän luovimisia tarvita.Sanoinhan jo aikaisemmin, että mistä minä heidän ajatuksistaan tiedän, mutta kyllä minä todella uskon heidän pitävän pojastani.Jo edellisen kirjoituksen kirjoittaessani tiesin, että joku kaltaisesi vastaa ja yrittää vääntää tilanteemme omansa kaltaiseksi, mitä se ei todellakaan ole.
Enpä ihmettele, jos et tule miniäsi kanssa toimeen. Jos joku toinen kertoo OMISTA kokemuksistaan, menet heti lukkoon ja alat haukkumaan vain sen takia, että joku on eri mieltä. Et pysy asiassa, vaan arvostelet jopa toisen sisälukutaitoa. Tuolla asenteella en ihmettele, vaikka onkin miniän kanssa ongelmia...
Mainitsit minunkin mielestäni poikasi olevan unelmavävy. Kyllä kai se on sinunkin mielestäsi erinomaisuuden korostamista. Jos ei, niin minunkin suomenkielen taitoni on puutteellista, mutta onneksi on näitä täydellisiä anoppeja unelmavävyineen ja vielä täydellisine suomen kielentaitoineen opettamassa meitä surkeita miniöitä, jotka emme osaa lukea eikä kirjoittaa.
Voit ihmetellä mitä haluat, mutta minä olen sanonut pitäväni miniästäni ja olemme tulleet hyvin toimeen jo lähes 15 vuotta.Sinä myös täydellisesti latelet valheita, kun kirjoitat, että minulla on miniäni kanssa ongelmia.Et tunne meitä, enkä kirjoituksissani tuo sellaista julki.Sanoin mielestäni poikani olevan unelmavävy minun mittapuuni mukaan.Sinulla voi olla toisenlainen mittapuu.Tähän ikään päästyäni olen kuitenkin nähnyt sen verran maailmaa ja myös vävyjä, että tiedän kyllä mihin arvioni perustan.Tällä "unelmavävyllä" minä sohaisin kuitenkin tahallani muurahaispesää, koska olen kurkkuani myöten täynnä sitä, että monet miniät ruttaavat anopit maan rakoon kaiken pahan alkulähteenä.En kai minä tällaista sanaa normaalissa puheessani pojastani koskaan kuitenkaan käyttäisi.Voitte jatkaa tästä kirjoittamista, jos haluatte, mutta minä en enää vastaa.
Mistähän tuo kertonee, että anopin hermo pettää noin herkästi? Erilaisuuden kestämättömyyttä... Ihan vain huomautuksena tuosta kirjoitustaidottomuudesta, pisteen jälkeen tulee aina tyhjä lyönti. Helpottaa huomattavasti asian ymmmärtämistä.
Tämä ei todellakaan ole mikään oikeinkirjoituskilpailu.Pisteistä ja väleistä viis, ajatuksiahan täällä vaihdetaan.Olet todellakin eksynyt aika pitkälle alkuperäisestä aiheesta,olisiko liikaa pyydetty että lukisit kaksi ensimmäistä kirjettä uudelleen.Kommenttisi ovat kieltämättä katkeran oloisia,joten ilmeisesti et sitten kuitenkaan itsekään ole tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen.Unelmavävystä täällä ei ole tietääkseni puhunut kukaan muu,jokainen äiti joka on kasvattanut poikansa tietää ettei tämä ole täydellinen,jokaisella varmasti on niitä huonojakin puolia.Riidat kannattaa pitää omien seinien sisällä eikä sotkea anoppia niihin millään tavalla.Miehesi tuen puute kyllä vähän ihmetyttää.Lopuksi olisi kiva olla kärpäsenä seinälläsi kun aikanaan annat mitätöidä itsesi miniän toimesta.Ymmärrän hyvin ettei kukaan jaksa kanssasi väitellä,enkä minäkään tämän jälkeen niin viitsi tehdä
Luulempa että vastaukset saatavat juontaa juurensa sekä kipuun että suomalaiseen mitätöintiin. Suomessa ei ole lupa puhua hyvää omistaan. En nimittäin muutenkaan osaa selittää miksi juuri sinun kirjoituksesi kirvoitti noinkin kirpakat kommentit. Kirjoitat mielestäni hyvin asiallisesti ja kiihkottomasti.
Unelmavävyllehän on jokaisella omat kriteerinsä, enkä käsitä miksei niitä samoja kriteerejä voisi käyttää omiinkin lapsiinsa, varsinkin noin realistisesti kuin sinä teit.
Eri asia on taas jos äiti elää oman poikansa (tai oikeammin mielikuvansa tästä, koska ei tunne häntä persoonana) kautta täydellisesti ja katsoo näin oikeudekseen ohjata kulkua haluamaansa suuntaan. Tapauksessasi ei tunnu olevan ollenkaan tätä jo mielestäni sairasta asennetta.
Pidä lippu korkealla ja kehu omiasi kuin perheeseen tulleitakin siitä mihin on aihetta.
nimim. positiivisella asenteella on elämä valoisampaa
:)
Kun aikanani lähdin kotoa, en saanut penniäkään avustusta sen jälkeen. Ei tullut mieleeni edes pyytää. Kun kerran lähdin, lähdin elämään itsenäistä elämää. Niin luulin kaikkien tekevän.
Kun menin naimisiin, sama juttu. Miehen kotoa ei tullut rahaa koskaan. Ei siitä edes puhuttu eikä mietitty, vaikka olisi mikä laskukasa ollut maksamatta. Päin vastoin. Yritimme salata huonon tilanteemme suvuilta, etteivät turhaan huolestu. Sitä olisin toivonut, että lastenlapsille joskus olisi ostettu tai annettu vaatetta tai joku isompi ja kalliimpi tavara, polkupyörä tms. mutta ei koskaan. Päin vastoin, saimme kuulla, että on väärin, kun emme anna joka lapselle omaa pyörää, kyllä se kuuluu nykypäivänä kaikille.
Kun omat lapsemme lähtivät maailmalle, en avustanut heitä koskaan rahallisesti, mutta olen kyllä oman nuoruuteni muistaen yrittänyt osallistua lastenlasten isompiin hankintoihin. Huomaan vain, että se mikä 30-40 v. sitten oli ihan OK, ei enää tänä päivänä kelpaa, vaan hinta ja laatu ovat ihan eri tasolla kuin ennen.
Eipä minusta paljon ole apua ollut.
Nyt huomaan, että kirjoitusten mukaan vain "raha kelpaa" nuorille pareilla. Avustavatko appivanhemmat jälkikasvujaan tosiaan rahallisesti joka perheessä? Minulla on pienemmät tulot kuin lapsillani. Miksi avustaisin?
Ei se ole saituutta. En vain ole edes käsittänyt, että sitä minulta odotettaisiinkaan.
Itse en varsinaisesti saanut rahaa vanhemmiltani kotoa muuttaessani enkä sitä kyllä odottanutkaan. Olen nyt nelikymppinen ja lapset ovat vielä pieniä. Opiskeluaikoina vanhemmat antoivat välillä ruokakassin kotona käydessäni ja häälahjaksi taisimme saada jonkin kotitalouskoneen. Lapsillemme vanhemmat ovat ostaneet lahjoiksi esimerkiksi harrastusvälineitä, mitkä ovat maksaneet tietysti jo enemmän.
Itselläni on kohtalaisen hyvät tulot (reilusti yli 5000 kuussa) enkä odota vanhemmiltani tai appivanhemmiltani rahallista tukea. En tiedä, kuinka moni on todella vanhempiensa rahallisen tuen tarpeessa, jos molemmat vanhemmat käyvät töissä. Olen yrittänyt monta kertaa selittää ihan ystävällisesti anopilleni, että yhteinen aika olisi paljon tervetulleempi lapsillemme kuin lahjat. Anoppini on tyypillinen pula-ajan ihminen, säästää kaikessa, vaikkei välttämättä tarvitsisi. En harrasta kerskakulutusta ja käytämme lapsillamme tuttavilta kierrätyksessä saatuja vaatteita. Koska rahasta ei nyt ole kuitenkaan puutetta, minä en osaa olla kiitollinen anopin kirpputorilta ostamista valmiiksi rikkinäisistä ("vaatii vain pientä korjausta") tai todella kulahteista ("hyvinhän ne kotona menee") vaatteista.
Tarkoitan lähinnä sitä, että maailma on muuttunut. Jos kolmekymmentä vuotta sitten oli pula rahasta, nyt ainakin minulla on pula ajasta. Lahjan saajaakin voisi ajatella. Tietysti nirppanokkaisuus on ikävää. Jos itse menen vaikka työnantajani 50-vuotispäiville, en osta hänelle mitään muuta kuin kukkia, koska tiedän hänellä olevan varaa kaikkeen, mitä hän haluaa. Siksi toivoisin oman anoppinikin ostavan lapsille mieluummin vaikka yhdet kunnon sukat kuin samalla rahalla halpahallista viidet.
HALOO!!!! Sinulla on hyvät tulot, jotkut meistä kituuttavat vaivaisella 1000€ kuussa, opiskellut olen, töitä ei vain ole enempää tarjolla kuin 5h/pvä. En valita mutta sinulla on hyvät tulot!!!
ja myös anoppiasi. Olen ilmeisesti anoppisi ikäluokkaa, ehkä vanhempikin. Olen elänyt sota- ja pula-ajan. Elintason nousu on ollut niin valtava, etteivät meidän lapsemme voi sitä millään ymmärtää. Toki me olemme muuttuneet maailman mukana, mutta joitakin jäänteitä sinne on jäänyt. Minä esim. en millään voi vastustaa alennusmyyntejä. Nimenomaan lastenvaatteiden osalta. Minä suorastaan nautin, kun pystyn ostamaan lapsenlapsille kauniita vaatteita edullisesti.Lopputulos on se, että minulla on vaatehuone ja komerot täynnä lastenvaatteita ja -kenkiä odottamassa heidän kasvamistaan. Aina, kun he käyvät meillä, minä syöksyn penkomaan muovipussejani toiveikkaana, että joku vaate olisi tullut heille sopivaksi. Tämä on kieltämättä mennyt vähän överiksi. En kuitenkaan koskaan osta huonolaatuisia vaatteita ja yleensä lapset ovat olleet tyytyväisiä. Joskus kuitenkin sattuu sellaista, mitä ei ole voinut kuvitellakaan. Viimeksi minulle jäi käsiin 5-vuotiaalle pojanpojalle ostamani kerrasto. Pakkauksen päällä oli poika, jolla oli se kerrasto päällään. Kuvittelin, että nimenomaan kuvan perusteella kerrasto olisi kelvannut. Nyt oli kuitenkin niin, että paita, jossa on joku auton kuva. oli jätetty housujen päälle ja se riitti. Vaikka olisin kuinka yrittänyt selittää, että paidan voi pistää housujen sisälle, se ei kelvannut. Mitenkään hyvä menestys ei myöskään ollut tässä hiljakkoin todella hyvälaatuisilla mustilla varrellisilla kengillä. Olin ostanut ne pojalle, mutta ne olivatkin kuulema tyttöjen kengät ja vielä nauhalliset. Niitä nauhoja olin tosin osannut epäilläkin ja ymmärrän, että musta ei ole tyttöjen väri. No, en minä näistä lannistu. Tiedän penkovani lastenvaatteita taas seuraavissa alennusmyynneissä. Kerron tämän siksi, että aikoinani jouduin itse hankalaan tilanteeseen omien vanhempieni kanssa. Koska siitä on jo yli 30-vuotta aikaa, tilanne oli ihan toinen. Kävin työssä, mies oli työn takia paljon poissa kotoa ja minulla oli ainainen kiire. Äitini oli tottunut ompelemaan minulle lapsena vaatteita, joten hän jatkoi innoissaan samaa minun lapsilleni. Nyt oli vaan niin, että hän teki niitä useimmiten vanhoista vaatteista, tai muuten sellaisista materiaaleista, joiden puhtaanapitämiseen ja silittämiseen ei aikani riittänyt. Ne jäivät pakostakin pitämättä. Isäni otti minut puhutteluun ja toi ilmi, että olen kiittämätön, kun äiti kuitenkin tekee kovan työn vaatteita ommellessaan. Yritin selvittää, että minun on kiireen vuoksi ostettava helppohoitoisia vaatteita. Ei se tainnut koskaan mennä perille. Itse olen aina muistanut tämän ostaessani lapsille vaatteita. Tosin nykyajan materiaalit ovat yleensäkin toista luokkaa kuin siihen aikaan. Olen kuitenkin kanssasi aivan samaa mieltä, että aika on lapsille tärkeintä. Näin eläkkeellä ollessa aikaa riittää kyllä lapsille, vaikka välillä alennusmyynneissä hyppäisikin. Auttaisiko tilannetta, jos pyytäisit anoppiasi lasten seuraksi silloin tällöin. Ehkä hän pelkää tuppautuvansa, jos tulee pyytämättä. Yleensä eläkkeellä olevat anopit, mikäli ovat suht´koht´ terveitä nauttivat, kun saavat viettää silloin tällöin aikaa lasten kanssa.
myös vaikuttaa. Eikö hän halua käydä ollenkaan vaiko käy mielestäsi liian harvoin? Olen itse asunut omillani jo yli kymmenen vuotta. Kotona käyn todella harvoin n. joka toinen tai kolmas kuukausi. Äidin kanssa soittelen noin kerran viikossa. Hyvät välit kuitenkin kotiin. Välillämme vallitsee kunnioittava ja luottava suhde. Nyt seurustellessani ihmettelen kun poikaystäväni äiti soittaa hänelle n. joka toinen päivä ja tulee usein kylään ja pyytää usein kylään. Ymmärrän että tällainenkin yhteydenpito on myös ok, mutta silti se ihmetyttää, kun en ole sellaiseen tottunut. Tämä liian vähäinen kyläily aiheuttikin sitten kerran sen, että poikaystäväni äiti oli kuulemma puhjennut itkuun ja sanonut että haluaa tavata häntä useammin. Kehotan poikaystävääni vierailemaan kotonaan ja yhden ainoan kerran olen hänelle kolmen vuoden aikana sanonut, että nyt ei sovi anopin tulla kylään.
Tämä on minulle siis vain tottumiskysymys. Arvostan todella poikaystäväni perhettä. Mukavia ja fiksuja ihmisiä. Kai minulla on kuitenkin oikeus valita kuinka usein kyläilen? Lisäksi välillämme on välimatkaa sen verran, että matkakustannuksia tulee n. 50 euron edestä.
Eli jos olet häntä kohtaan ystävällinen, niin ihmettelen mikä muu syy voisi olla kuin se, että hänen mielestään on ok käydä harvemmin?
Kysy asiasta tyttöystävältä. Minä toivon, että jos omalla tulevalla anopillani on jotain sydämellään minua kohtaan, niin hän puhuisi kanssani asiasta.