Liki 40 v avioliitto - tuntuu että ero edessä. mikään ei suju ja kaikki on vaikeata, puhua ei voi koska toinen ei vastaa
vastakaikua ei saa ei niin mistään,hän on tyytyväinen kunhan on telkkari ja hesari edessä.
ei huolehdi edes puhtaudestaan, viikkoja ettei käy suihkussa yms väh mukavaa.
omaisuus askarruttaa; omistetaan ok talo. jos toinen ns pistää hanttiin, talon saa kyllä myytyä jos hakee käräjäoikeudelta määräyksen mutta se kestää ja missäs sitä on sen aikaa??
avioeron toki saa vaikka toinen vastustaa.
ja mietin, että miksi vastustaa?
miksi ei vastustaisi? hällä on toimiva palvelu pyykki pesu ruokahuolto mitään ei tarvii eikä tee itse.
hän on minua 15 vuotta vanhempi, asui kotonaan liian kauan - yli 30 kymppiseksi.
poispilattu hemmoteltu mykkä äijä.
sitäkö katselen tässä lopun elämääni, tuntuu, että en.
itse olen " vain 54" ja haluaisin vielä elää.
Siis e l ä ä, en tällaista raahustamista päivästä toiseen, missään ei ole mitään mieltä ja masennus luuraa nurkan takana.
pitäis saada voimia tehdä asialle jotakin.
luulen,että lapset eivät hyväksy "vanhan" isän jättämistä mutta avot, kysehän on minun elämästäni, heillä on omansa enkä koskaan ole neuvonut heitä ihmissuhdeasioissa..
vastakaikua ei saa ei niin mistään,hän on tyytyväinen kunhan on telkkari ja hesari edessä.
ei huolehdi edes puhtaudestaan, viikkoja ettei käy suihkussa yms väh mukavaa.
omaisuus askarruttaa; omistetaan ok talo. jos toinen ns pistää hanttiin, talon saa kyllä myytyä jos hakee käräjäoikeudelta määräyksen mutta se kestää ja missäs sitä on sen aikaa??
avioeron toki saa vaikka toinen vastustaa.
ja mietin, että miksi vastustaa?
miksi ei vastustaisi? hällä on toimiva palvelu pyykki pesu ruokahuolto mitään ei tarvii eikä tee itse.
hän on minua 15 vuotta vanhempi, asui kotonaan liian kauan - yli 30 kymppiseksi.
poispilattu hemmoteltu mykkä äijä.
sitäkö katselen tässä lopun elämääni, tuntuu, että en.
itse olen " vain 54" ja haluaisin vielä elää.
Siis e l ä ä, en tällaista raahustamista päivästä toiseen, missään ei ole mitään mieltä ja masennus luuraa nurkan takana.
pitäis saada voimia tehdä asialle jotakin.
luulen,että lapset eivät hyväksy "vanhan" isän jättämistä mutta avot, kysehän on minun elämästäni, heillä on omansa enkä koskaan ole neuvonut heitä ihmissuhdeasioissa..
Vastaukset 20
Vanhimmat
Katselet ensin itelles väliaikaiseksi asunnoksi jonkun vuokrakämpän. Pistät eron vireille. Lakkaat passaamasta sitä ukkoas.
Ja talon laitatte heti myyntiin. Jos mies ei suostu, niin sitten se käräjäoikeuden päätös.
Ala elämään omaa elämääsi. Kyllä ne lapset tajuavat tilanteesi, jos nätisti sen heille selität.
Et sitten käy siellä vanhassa kodissasi siivoamassa ukkosi sotkuja. Kyllä lapsillakin on velvollisuuksia isänsä suhteen. Viet mennessäsi pakasteet ja säilötyt elintarvikkeet.
"hällä on toimiva palvelu pyykki pesu ruokahuolto mitään ei tarvii eikä tee itse. "
Pese vain omat pyykkisi ja tee ruokaa vain itsellesi. Kyllä jossain vaiheessa jotain sanoo:)
Muuta vuokralle siksi aikaa, kunnes talo on myyty. Eipähän tartte huolehtia kuin itsestä. Ja voit aloittaa uuden elämäsi heti.
Kerro lapsillesi, miten onneton olet. Ei kai ne sitäkään halua. Täytyyhän heidän ymmärtää. Etkä sitä paitsi ole heille tilivelvollinen elämästäsi.
En helposti kehota eroamaan, mutta jos kerran olet päätöksesi tehnyt, ryhdy vain toimeen. Ei meillä ole kuin tämä yksi elämä. Turha sitä on pilata toisten odotukset täyttämällä. Pitää olla vähän itsekäskin. Sinun elämästäsihän tässä on kyse.
Eikun tuumasta toimeen. Uutta asuntoa etsimään, siitä se homma käynnistyy. On varmasti aika lähteä rakentamaan omaan elämää "itsekkäästi".
Kerrankos me täällä ollaan käymässä.
Hyvää kevättä!
lainaus:
'pitäis saada voimia tehdä asialle jotakin.'
Monet näyttävät suosittavan sinulle avioeroa...jopa sangen agressiivisesti.
Kiinnitin huomioni tuohon yllä siteeraamaani lauseeseesi, mistä voi aistia masennuksen ja toivottomuuden. Kuitenkin kiinnitin huomion myös sekä sinun, että miehesi ikään, mistä en voi vetää muuta johtopäätöstä, kuin sen että sinä olet perheessänne aktiisemmassa roolissa, mitä miehesi ja niinkuin toteat: 'odotat' elämältä vielä jotakin.
Puhut epäsiisteydestä ja niin edelleen... Viidentoista vuoden ikäero on aika iso puhuttaessa 55 vuotiaasta kontra seitsemänkymmentä ja se saattaisi olla 'masennuksesi' todellinen syy. Ja jos oikein rehellinen olet itsellesi saattaisi se olla syy, miksi ajattelet avioeroa.
Sanat ovat sanoja ja lauseet lauseita, mutta mikä on niiden todellinen sisältö? Sitä et tiedä edes sinä itse, vaikka puhuisitkin omista asioistasi, koska näet ja ajattelet asioita subjektiivisesti=on yhtä kuin omakokemuslähtöisesti...mikä on tietenkin ymmärreyttävää.
Silti on olemassa avoimmuus. Että puhutte ikäerosta, ja kaikesta siitä mitä eri ikäkausiin voi olettaa liittyvän. Seitsemänkymmppinen ei ole viisikymmentäviisi vuotias, koettipa hän sitä miten kovasti tahansa. Ehkä hän on kokonaan lakannut yrittämästä olla 55 -vuotias.
Jaa..ettäkö mitä haluan sanoa.. sitä että olet 'asenteissasi' jo hyväksynyt sen, mitä olet tekemässä, mutta ovatko motiivisi 'puhtaat' ja katseen kestävät...sen tiedät vain sinä itse.
varaisit itse itsellesi oikeuden tietää, puhua viisaimmalla suulla. Noloa mielestäni esittää ettei asianosainen tiedä motiivejaan, ja sinä esität tilalle parempia, mielestäsi oikeita.
Sinulla taitaa mennä objektiivisuus ja subjektiivisuus sekaisin, ja vielä asiassa josta et oikeasti tiedä mitään.
Noloa, tosiaan.
Lainaus:
'varaisit itse itsellesi oikeuden tietää, puhua viisaimmalla suulla. Noloa mielestäni esittää ettei asianosainen tiedä motiivejaan, ja sinä esität tilalle parempia, mielestäsi oikeita.'
Tästä nimenomaisesta tapauksessa tuli mieleeni
Sinulla taitaa mennä objektiivisuus ja subjektiivisuus sekaisin, ja vielä asiassa josta et oikeasti tiedä mitään.
Noloa, tosiaan.
Miksi hermostut siitä, että etsitään motiiveja? Pitäisikö toimia vain siten, että kun kirjoittaja esittää asiansa ollaan samaa mieltä ja kannustetaan? Eihän siinä ole mitään mieltä ajatellen edes alkuperäisen kirjoittajan etua, sillä onhan kaiketi hyvä jos saadaan ajatustoimintaa aikaiseksi, ja ehkä suuttumustakin. Loukkaantumisista ja sellaisista ei kannata puhua, kun ei kerran ole loukattu. Nimetön ei voi loukata nimetöntä. Asia olisi tietenkin aivan eri luonteinen, jos täällä kirjoittajat esiintyisivät omalla nimellään...silloin kynnys puhua potaskaakin olisi varmaan korkeampi. Luonnollisesti harkitsisi myös kommenttinsa sanamuodon paremmin, vaikka itse asian esittämisestä luopuisikaan.
Usein voi tosiaan olla siten, ettei välttämättä tiedä, eikä tiedosta omia motiivejaan. Mutta jos joku esittää asian, mihin haluaa kommentteja, on kai selvää että monenlaisia kommnentteja tuleekin, joista useimmat perustuen nimenomaan kommentoijan omaan kokemukseen, ja vaikka ei ihan omaankaan, niin ainakin tapahtumaan, mitä on voinut seurata läheltä.
Se, että onko ylipäätään syytä kommentoida kielteisessä sävyssä on tietenkin keskustelun arvoinen asia, ja ihmis-suhteissa se on sitä erityisesti. Mutta koska täällä ei kaiketi juuri tunneta toista henkilökohtaisesti, on arkojenkin asioiden esittäminen vaihtoehtoina kaiketi sallittua eikä siitä ole syytä loukkaantua tuntemattomalle...näkymättömälle.
Toteaisin vielä, etten kuitenkaan ole ihminen, joka ei voisi pahoitella tapahtunutta...jos on loukattu näkymättömänä/tuntematonta. Pahoittelut.
Olen ihmeissäni vastauksista joita olet saanut. Itse olen vajaa kolmekymppinen miehen alku, mutta matkalle mahtuu tähän ikään nähden pitkä liitto, ero ja monen monta suhdetta. Mutta en hyväksy tuollaisia tunteiden purkauksia jota olet saanut.
Suhteessa voi helposti käydä niin, että tilanteeseen turtuu eikä arvosta kaikkea sitä mitä rakkaudessa ja suhteessa on. Olen myös itse kokenut sen. Tärkein asia, ylitse muiden kuten varmasti tiedät, on kommunikointi. Tätä asiaa ei voi itselleen painottaa koskaan liikaa.
Ota miehesi lähikontaktiin ja keskustele hänen kanssaan asiasta. Mene lähelle, istu kasvokkain niin että etäisyys on vain kymmeniä senttejä, tämä saa hänet keskittymään sinuun ja ymmärtää että nyt on tosi kyseessä. Kerro hänelle minkälaisia ajatuksia nykyinen tilanne sinussa herättää. Kerro että sinusta tuntuu siltä että et saa elää ja hengittää.
Minä en missään nimessä lähtisi tuhoamaan noin pitkää suhdetta kommunikaatiopuutteen vuoksi. Alamäkiä tulee ja menee, joskus tuntuu että nyt ei ole enää paluuta ja loppu on edessä. Ne, jos jotkin, kasvattavat teitä.
Ajattele tilannetta niin, että saatte nyt kaiken sovittua ja puhuttua, mitä siitä opitte? Opitte kommunikoimaan ja puhumaan asioista ennen kuin ne menevät liian pitkälle. Näen aivan selvästi että nyt ne ovat menneet.
Työmaata on edessä varmasti, mutta olen aivan varma siitä, että pääsette yhdessä eteenpäin. Muistakaa heti keskustelun alussa tehdä toisillenne selväksi että haluatte puhaltaa samaan hiileen. Älkää antako lupaa suuttua toisillenne.
Toivon teille kaikkea hyvää,
Janne
Voi Janne hyvä, olet kovin kiltti kun kirjoitat noin - mutta luuletko että liki 40 vuoden avioliitossa ole myöskin yritetty kommunikoida? on yritetty- useimmiten vain yksipuolisesti sillä miehen mielestä kaikki on " hyvin ", ei ole!
Eikä luultavasti koskaan tule olemaankaan.
Minulle ei riitä hesarin rapistelu pari kolme tuntia päivässä ja telkkarin tuijottaminen niin kauan kun sieltä jotain tulee.
Mitään ei voida koskaan tehdä yhdessä, ei häntä kiinnosta, " hän viihtyy kotona".
Tässä on tullut aikamoista palautetta myös lähimmäisiltä joille olen tästä kertonut. Suurin osa on ihmetellyt sitä, miten minä näinkin kauan olen jaksanut tuota tuppieinaria katsella.
Hienosti sanottuna olemme kasvaneet erillemme.
Kuilu on liian suuri - ei sitä voi enää parantaa.
Liian paljon on mennyt rikki.
Otan ensi viikolla yhteyttä omaan varatuomariini joka selvittää näitä käytännön kiemuroita.
Jos lapsia hirveästi huolestuttaa vanha isä hehän voivat vuorotellen auttaa häntä - minä en yksinkertaisesti enää j a k s a.
Tulevaisuuden näkymä onkin uhkakuva oikeastaan - koska hän ei ole erityisen terve " saisin" vielä elämäni loppuvuoden toimia sairaanhoitajana vanhalle kitisevälle äijälle jolle mikään ei kelpaa ja kaikki on päin p:tä jos joku riistää hältä hesarin tai kääntää kanavaa...kääntäköön ny sitten kanavia tunnista toiseen kun en sitten enää ole häntä häiritsemässä.Ja kiitos asiallisista vastauksista. Sitä paitsi uskon, etten lainkaan ole ainoa minun iässäni oleva nainen jonka mitta on täyttynyt - kun huomaa - tässäkä tämä oli.......
Moikka!
Anteeksi että kyseenalaistan puheesi kommunikoinnista, mutta niin minun on nyt tehtävä. Tapa jolla olet viesteissäsi osoittanut kommunikointia ja miten niistä vuotaa läpi tapa, jolla mahdollisesti myös kotona kommunikoit, ei vastaa välttämättä sitä tapaa jolla sinun pitäisi miehesi kanssa kommunikoida. Tästä enemmän viestin lopussa.
Riittää että tässä vaiheessa toisella on hyvä kommunikointitaito. Toisen pitää herättää toinen.
Viestisi kuulostaa "hieman", tai itseasiassa erittäin paljon itsekeskeiseltä. Ajatteletko tässä tilanteessa toista laisinkaan? Tiedän, hän on sohvalla löhöävä mies jota kiinnostaa vain Hesari ja telkkari. Olen vain sitä mieltä että saisit siitä herätettyä oikeilla metodeilla itsellesi miehen jonka kanssa viettää ONNELLISESTI elämää.
Sen verran voin heti kättelyssä kertoa, että nämä erilleen kasvamis -jutut ovat surkeita legendoja. Ihmisillä on intressejä, ne muuttuvat ajan kanssa, eivätkä ne voi millään aina kohdata. Se, että jos toinen haluaa makaa sohvalla ja toinen haluaisi tehdä yhdessä jotain ja sohvalla makailu vain jatkuu, se on laiskuutta ja mukavuuden halua.
Se sijaan että kirjoittelet nyt täällä ja todistelet itsellesi joka toisessa lauseessa eroamisen syitä, kehottaisin sinua istumaan kerran peilin eteen ja lähteä sen jälkeen keskustelemaan miehesi kanssa.
Jos olisit keskustellut miehesi kanssa tunteistasi ja ajatuksista, et ruotisi niitä täällä. Et ole siis kommunikoinut ylipäätänsä miehesi kanssa näistä ajatuksista vielä.
Toivon että jos seuraava vastaus vielä tulee, olet siihen mennessä käynyt keskustelun miehesi kanssa. Ei riidellyt, vaan keskustellut!
t: Janne
Hei Janne,
Voisit perustaa konsulttifirman aviokriiseissä eläville.
Kommunikointi on helvetin hieno keksintö. En tiennyt siitä mitään kun ensimmäinen liitto ajautui karille - kommunikoinnin puutteeseen. Suhteen tilasta oli päässäni jonkinlainen kuva ja oletin että miehellä oli samanlainen kuva. Mies oli sellainen joka ei yleensäkään tehnyt ratkaisevia päätöksiä eikä juuri puhunut mistään sen kummemmin kuin minäkään. Joten päättelin että yhteiselämämme on loppu ja muutin pois ja erottiin.
Puoli vuotta erosta sitten alettiin kommuniokoida miehen aloitteesta. Mutta se oli myöhäistä, olin tehnyt päätökseni enkä koskaan muuta niitä, vaan seison sanojeni takana. Jos silta on poltettu niin se on. Se oli ehkä tyhmää, en tiedä oltaisko saatu suhdetta kursittua (50/50 mahikset, sanoisin). Aloin sitten itsekseni miettiä tuota kommunikointia ja vaikka kuinka olin päättänyt elellä yksikseni loppuelämän, niin ajattelin että ainakaan mikään ei kaadu kommunikoinnin puutteeseen.
Ja sitten sanoista tekoihin.... Pari vuotta sinkkuna sinniteltyä kohtasin "elämäni miehen". Pari vuotta jallittelua ja kypsyttelyä ja kidutusta(!!), mutta lopulta tie vei yhteen. Oltiin sovittu yhteiselämästä mm. kommunikoinnin osalta. Miehelläkin avioliitto kaatunut ilm. juuri siihen, vaikka oli siinä (kuten ehkä minunkin liitossani?) jotain muutakin vialla.
Joten kun pulmia alkoi ilmetä kuten aina kahden ihmisen suhteessa, niin aluksi kaikesta puhuttiin. Mies puhui ja minä puhuin ja siten saatiin asiat kuntoon.
Sitten alkoi käydä niin ettei puhuminen enää auttanut. Sanoista ei ryhdytty tekoihin, ei etenkään mies. Ihan yksinkertainen esimerkki: ollaan riidelty, kummallakin paha mieli, mennään nukkumaan pahoilla mielin, mutta se ei ole kivaa ja aiheuttaa uuden riidan "miksi emme voi sopia asiaa ennen nukkumaan menoa". Sitten sovitaan että riidan päätteeksi viim. illalla halataan ja tehdään sopu.
Näin teemme. Minä teen. Olen aina se joka tekee tämän aloitteen. Ei koskaan mies. Ja se alkaa jossain välissä minua jurppia. Tietysti tärkeintä on että saadaan sopu, mutta.... Monessa muussakin asiassa alan huomata että mies ei pidä omaa osuuttaan sopimuksista. Otan asian puheeksi mutta mies ei ole huomannut moista. Eikä ole huomannut sitäkään jos minä teen jotain positiivista ja rakentavaa. Ai että sellainen kuulostaa mukavalle! Ehdotus kommunikoinnin lopettamisesta ei saa kannatusta, sillä mies kuitenkin ilmoittaaa haluavansa että asiat selvitetään puhumalla. Kuitenkin minä olene edelleen se joka tekee aloitteet ihan kaikessa.
Kaikessa hiljaisuudessa päätän että se loppuu. Kommunikointi loppuu. Se loppui. Mies ei edes huomaa. Mutta nyt on 4 vuoden jälkeen tilanne se, että emme kommunikoi. Elämme samassa taloudessa ja alkaa niin sanotusti ahdistaa. Tämä ei ole yhteiselämää. Asiasta ei voi puhua, jos puhuu mies ei ole huomannut että mikään olisi vialla. Ei vaikka minä sanoisin suoraan.
Ei tämä kaikki pelkkää negatiivista ole. Teemme paljon mukaviakin asioita, mutta mies ei tunnu arvostavan niitä. Hän jopa unohtaa, minä en. Minua lämmittää pitkään jokin pieni huomaavaisuuden osoitus, mutta olen todennut että mies ei sellaisia minun puoleltani näe. Vaikka parhaani olen yrittänyt, ilmapiirin parantamiseksi, läheisyytemme parantamiseksi. Tunnen olevani yksin.
Olen jättänyt miehen omaan rauhaansa ja kulutan enemmän aikaa taas ystävieni parissa, harrastuksissa. Ystävät sentään kuuntelevat. He puhuvat minulle omista asioistaan, ME kommunikoimme. Jaamme ilot ja surut. En ole heidän parissaan yksin. Toisin on miehen kanssa.
Ehkä tämä loppuu kun toinen kohtaa jonkun muun. Minulla on paha mieli ja tiedän etten voi kehenkään koskea. Mieskään ei välitä koskea minuun. Ehkä kesän tullen saan voimia etsiä itselleni taas uuden asunnon. Tällä hetkellä voimat ovat vähissä. Olen kuluttanut 1.5 vuotta kivireen vetämiseen. En jaksa. Olisi ihanaa jos mies joskus osoittaisi ottavansa kuorman vedettäväksi, tai edes osallistuisi siihen. En tiedä mitä hän touhuaa, ei ja aajatuksiaan kanssani, mutta on kuitenkin ystävällinen. Hyvin muodollinen. Kerran sanoin että olen vähän alamaissa voisiko hän piristää... "ota pakastimesta jäätelöä". ..en ottanut enkä sen koommin ole jäätelöön koskenut. Ei ruoka ole emotionaalinen korvike, ainakaan minulle! Kun mies näyttää synkältä olen edelleenkin kaikessa hiljaisuudessa ja periaatteideni vastaiseti hieronut hänen hartioitaan, silittänyt, halannut. En saa mitään vastaavaa takaisin. Ehkä hän ei halua. Olen kysynyt onko jotain murheita, mutta ie ole, miehen mielestä minä vain kuvittelen. En ymmärrä. Haluaako hän lopettaa suhteemme. En voi kysyäkään, sillä arvaan vastauksen: Emme me eroa, tehdään kaikkemme että pysytään yhdessä. Näin hän ainakin ennen on vastannut.
Ai etten vain osaa arvostaa sitä mitä hän tekee?? käy töissä kuten minäkin, harrastaa omiaan kuten minäkin. Nukkuu kanssani samassa sängyssä, hyväksyy kosketukseni mutta ei kosketa minua. Ivailee kaikenlaisille ajatuksille huomionosoituksista. Ei edes syntymäpäivänä onnitteluja (päinvastoin: "jokainenhan joskus syntyy ei sitä tarvitse juhlia", eikä mistään arjen pienistäkään iloista. Tuollainen hän EI OLLUT sen 2 vuoden aikana jolloin kiertelimme ja kaartelimme, ei myöskään ensimmäisen yhdessä asumisen aikana. Muuten emme olisi yhteen päätyneetkään!
Sen sanon lopuksi että kommunikointi on hienoa, toivottavasti ihmiset kommunikoivat keskenään, sillä yleensä se auttaa. Minä en kommunikoi enää kenenkään kanssa, ei tule enää ketään kenen kanssa kommunikoisin.
T: Joku ihan toinen
Moikka joku toinen!
On aivan normaalia että yhteisistä pelisäännöistäkin joskus tulee lipsumisia, vähän enemmänkin. Huonoksi asiaksi näen sen, että lopetitte kommunikoinnin. Ikävää kuulla, että hän ei osallistunut siihen enää yhtäläisesti.
Voin väittää tietäväni tästä asiasta suhteellisen paljon, koska olen itse ollut samassa roolissa miehesi kanssa. Opin asiat kantapään kautta ja nyt toivon ettei kaikkien tarvitse tehdä samoin. Sitä toivon myös teille.
Minut sai aikanaan herämään se, että annettiin vaihtoehdoksi suhteen parantuminen tai sitten siitä pois lähteminen. Olen tyytyväinen että näin kävi. Tosin, nykyään olen toisen naisen kanssa onnellisesti, mutta opin läksyni kokonaan edellisessä suhteessa.
Tuntuu ehkä käsittämättömältä, mutta kokemuksesta voin sanoa, että miehen kylmyys voi johtua menettämisen pelosta. Sitä on hyvin vaikea loogisesti ymmärtää, mutta se on yksi mahdollisuus. Ainakin mies (naisesta en tiedä) voi rakentaa sydämensä ympärille muurin jolla suojaa itseään. Mies on paljon herkempi kuin miltä ulospäin näyttää. Voin yleistää tämän asian, sen tähden että moni kaverini on "olkapäätäni vasten itkenyt" kun tosi tilanne tulee eteen. Siihen asti ollaan aina olevinaan kovin vahvoja poikia...
Minä suosittelen kyllä käymään suoraan asian ytimeen. Kysy häneltä uskaliaasti mitä hän suhteelta nyt haluaa. Keskustelkaa siitä, mitä kumpikin suhteelta haluaa ja kohtaavatko tarpeet.
Jos pääsette asiasta keskustelemaan nätisti, keskustelkaa myös kommunikoinnin palauttamisesta. Tee selväksi miehellesi, kuin myös itsellesikin, että keskustelu vaiheessa kummallakaan ei ole lupaa suuttua toisella ja sanoa mitään peruuttamatonta! Siihen ei vain yksinkertaisesti anneta lupaa.
Haluan muistuttaa KAIKILLE, että juuri ne pahimmilta tuntuvat kriisit ja ikävyydet, niiden voittaminen vie suhteen aivan uudelle tasolle. Vaikka tuntuu siltä että mikään ei voi enää parantua, on tulossa vielä mahtavia hetkiä yhdessä.
Kun rakkaudessa ja parisuhteessa aina muistettaisiin huomioida ja kunnioittaa toista, niin kaikki eläisivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun saakka. Ikävä kyllä näin ei ole.
Toivotan teille kaikkea hyvää ja pidän peukut pystyssä!
t: Janne
>> Minä suosittelen kyllä käymään suoraan asian ytimeen. Kysy häneltä uskaliaasti mitä hän suhteelta nyt haluaa. Keskustelkaa siitä, mitä kumpikin suhteelta haluaa ja kohtaavatko tarpeet.
Jos pääsette asiasta keskustelemaan nätisti, keskustelkaa myös kommunikoinnin palauttamisesta. Tee selväksi miehellesi, kuin myös itsellesikin, että keskustelu vaiheessa kummallakaan ei ole lupaa suuttua toisella ja sanoa mitään peruuttamatonta! Siihen ei vain yksinkertaisesti anneta lupaa
Moikka!
Pieni pesäero voisikin tehdä hyvää. Monesti asiaa ei vain tajua ennen kuin se konkretisoituu jollain tasolla. Jos pelkät puheet ei riitä, katso itsellesi joku paikka mihin pääset ottamaan etäisyyttä (kaveri, vanhemmat?). Miehesi joko herää tai sitten ei. Tulet joko yllättymään aktiivisuudesta, tai sitten et. Siinä kohdassa tiedätkin jo mitä pitää tehdä.
Toivon joka tapauksessa että loppuratkaisu on molemmille mieleen. Kenenkään suhdetta ei ikinä toivoisi loppuvan.
t: Janne
Neuvot juuri kuin ikäistäsi eli kolmekymppistä ja unohdat täysin, että pari on ollut yhdessä 40v. eli pidempään, kuin sinun ikäsi.
Et voi tietää ja tuntea keski-ikäisenkään miehen ajatuksia ja sielunelämää, joten miten sitten seitsemänkymppisen?
Aika moni keski-ikäinen mies on täysi junttura, puhumattakaan jo tuosta 70v. Hänhän alkaa olla vanhus 15v.nuoremman eloisan naisensa rinnalla. Se saa hänet tuntemaan riittämättömyyttä ja hän osoittaa sen ulos juuri noin kuin aloittajan aviomies.
Kommunikoiminen ja keskusteleminen on useinkin turhauttavaa, varsinkin kun toinen ei halua sitä. Miehillä tuossa iässä on todella paljon ongelmia omassa miehisyydessään ja siksi he esim. muuttuvat epäsiisteiksi sekä välinpitämättömiksi junteiksi.
Erektio-ongelma esim. on keski-ikäiselle miehelle se elämää suurempi juttu ja jos hän itse ei sitä hyväksy, niin kuka voi auttaa? Ei ainakaan oma vaimo.
Tuo ikäero ei tuntunut vielä tuossa nainen40v./mies55v, iässä, mutta, kun mies ukkoontuu yhä enemmän tuossa 60 , niin silloin alkaa parisuhteen alamäki. Kyllä 50 nainen normaalisti haluaa vielä paljon seksiä ja läheisyyttä. Sehän on ihan luonnollista!
Olet Nainen56V, osittain ihan oikeassa. Tuntuu varmaan mahdottamalta että tämän ikäinen mies antaa vinkkejä elämään. Itseasiassa, minun sanani ei ole mikään laki. Avaan vain uusia näkökulmia joita itse olen jo lyhyestä iästäni huolimatta, ikävä kyllä joutunut läpikäymään. Minun sanomiseni voi kyllä sivuuttaa jos ne tuntuvat ikäviltä ja kypsymättömän puheilta. En ota siitä nokkiini.
Sen lisäksi että olen omassa elämässäni joutunut läpikäymään avioeron ja lukuisia suhdeongelmia ja niitä kautta oppinut asioita, olen myös kiinnostunut parisuhteista. Olen käyttänyt aikaa runsaasti lukien ja lukien erilaisia julkaisuja jotka koskevat parisuhteita. Totta kai, myös parasta mahdollista oppimisen kanavaa on käytetty, sivusta seuraaminen!
Motiivi? Se että saan elää hyvässä parisuhteessa onnellisesti. Se, että joskus vahigossa rohkaisee jotain oikeaan suuntaan ja onnistuu estämään ihmissielujen ahdistumista.
Eihän tämä minusta vielä pätevää tee, 70 vuotiaana olemisesta en tiedä todellisuudessa kuin vasta sitten kun pääsen itse siihen ikään :)
Sen tiedä, että 50 vuotias mies voi olla henkisellä tasolla alempana kuin 30 vuotias mies. Tätä joudun ikäväkseni todistamaan todella usein.
Kommenttiisi "nainen40V/mies55V", sanoisin, että tuolla ikäerolla jo henkinentasapaino on ainakin kohdallaan. En yhtään ihmettele, että moni 25-30 vuotias nainen valitsee kumppanikseen vähintääkin 5 vuotta vanhemman miehen. Miehillä kun kestää päästä tuosta kolli-vaiheesta aika pitkän toven.
En annan tämän enempää polveilla sivuraiteille :) Aiheen aloittaja on varmasti saanut jo monenlaista näkökulmaa asiaan.
t: Janne
Tarkoitat hyvää ja ehkä joku saakin uusia näkökulmia.
Mutta totta on että siinä 30-40 välillä tapahtuu jotain. Kokemuksesta tiedän. Olin vielä 35-vuotiaana aika "lapsellinen" huitelo näin jälkeenpäin ajateltuna, mutta jo 38-vuotiaana koin itseni mummoksi, muumioituneeksi, elämänhalun menettäneeksi. Tai luulin sitä elämänhalun menetykseksi, vaikka kyse oli aikuistumisesta, arvojen muuttumisesta. Kaikenlainen hilluminen ja pinnallinen järkeily ihmissuhteissa ei enää toiminutkaan. Asiat piti löytää pintaa syvemmältä. Enkä tarkoita pinnalla ulkonäköä.
Ymmärrät sen sitten joskus, ja ehkä 10 vuoden päästä ajattelet olleesi lapsellinen silloin v. 2006 ;) Et tosin ole lapsellinen siten kuin sillä tarkoitetaan. Tulet vielä oppimaan, että haavoittavat sanat ja teot alkavat vanhempaan ihmiseen jättää lopullisia arpia. Niitä ei anteeksiannolla ja järkeilyllä voiteta ja yhteen palata. Nuorempana sitä kuvittelee että luottamuksen menetys on kauhea asia, mutta nuorna ei huomaa, ettei sillä niin suurta merkitystä ole, kuin jos luottamus menee vanhemmalta ihmiseltä. Nuoremmalla pyyhekumi siloittaa tien, vanhempi katkeroituu helpommin, etenkin jos takana on useampia luottamuksen menetyksiä.
Jep jep. Se on kuule niin, että tunne-elämä ei ole automaatti, jolle syötetään oikeita koodeja ja taas pelaa. Minun puolestani mies voi tehdä elämässään mitä haluaa, kunhan ei sotke minua niihin kuvioihin. En todellakaan ala leikkimään kissaa ja hiirtä. Emme ole enää teini-ikäisiä jotka muuttavat vanhemmilleen tai kavereilleen. Loppuratkaisu on sanan mukaisesti loppuratkaisu. Kun ovi menee kiinni, se myös pysyy kiinni. Sen jälkeen katsotaan elämässä eteenpäin - ei taaksepäin.
Juu, kyllä nainen voi ja haluaakin seksiä
vielä 56 vuotiaana - ongelmana meillä vain ollut se, ettei sottapyttyaviomies ole pystynyt yhtään mihinkään yli 15 vuoteen...löytääkö joku siitä huumoria, minä en ainakaan.
Viimeinen lauseesi olisi hyvä malli monelle sellaiselle joka väittää ettei lapset saisi rakastaa isää joka äitiä petti ja jätti.
Anteeksi nyt, vähän naurattaa kun " janne "antaa ihmissuhdeneuvoja parille joka on ollut jo muutama vuosi naimisissa ennenkuin jannen jolppi edes on syntynyt...että jokin tolkku.....