Tässäkö se sitten on?

Monesti taitaa olla sillä tavalla, että niin kauan kuin asutaan saman katon alla, ei eroa voi alkaa "tehdä". Se taitaa edellyttää konkreettisesti erillään oloa ja yksin elämistä, tai ainakin elämistä ilman puolisoaan.

Minä en myöskään päässyt irti avioliitostani moneen vuoteen, vaikka mitta tuli vähitellen täyteen. Paha olo lisääntyi päivä päivältä, kotiin ei tehnyt mieli muuten kuin lasten takia. En tiedä mitä vaimoni oikein ajatteli,. Koskaan hän ei kertonut muita syitä kuin että olen saamaton ja välttelen velvollisuuksiani. Se ei pitänyt paikkansa, mutta en jaksanut todistella. Lapset kyllä tiesivät miten asia oli. Ajoittain vaimoni joi liikaa etenkin kun oltiin kylässä tai meillä oli vieraita, ja aina kännipäissään haukkui minut ja uhkaili erolla. Sukulaiset ja ystävät säälivät minua, mukaanlukien vaimon sukulaiset. Minua ahdisti sääliminen sillä tunsin itseni todella saamattomaksi. Kukaan ei ymmärtänyt vaimoani, mitä hän oikein minusta halusi. Raha kelpasi, mutta mitään en olisi saanut tehdä sen eteen, ts. työni oli hänen mielestään merkityksetöntä ja matkustin liikaa. No en nyt sen enempää sitä jauha.

Pointti on se että taisin "tehdä oman eroni" siinä avioliiton aikana. Onnistuin rakentamaan elämäni niin että olin mahdollisimman vähän vaimon kanssa tekemisissä. Aloin harrastaa paljon (sen jälkeen kun olin todennut olevani ylipainoinen, väsynyt ja stressaantunut) ja sitouduin lasten harrastuksiin aktiivisesti. Sitä ennen vaimo aina valitti etten koskaan vie lapsia ja sitten yhtäkkiä hän valitti että olen aina poissa lasten kanssa... Pääsin hänen mäkätyksensä yli jotenkin. Keskityin töihin ja sain nautintoni siitä, sekä harrastuksista ja lapsista.

Mielessä kävi joskus että hellyyttä ja läheisyyttä ei ollut elämässäni. Pari vuotta kuopuksen syntymän jälkeen vaimo alkoi kieltää minua koskemasta häneen ja sitten se yrittäminenkin vähitellen loppui, ei mitään syitä eikä halunnut keskustellakaan, työnsi pois jos yritin halata. Kerran meinasin työmatkalla erään naisen kanssa jotain yrittää, mutta hän ei ehkä ollut oikea ihminen vaikka läheisyyttä kaipasinkin. Ei siitä tullut jutustelua kummempaa.

Sattui kuitenkin niin, että tapasin naisen joka vei minut. Ehkä väärä ilmaisu, sillä tunne oli jotain aivan muuta. Me kuuluimme yhteen. Se ei ollut fyysistä seksuaalista vetoa vaan kokonaisvaltaista. Vasta hänet tavattuani sain voimia aloittaa vakavat keskustelut vaimoni kanssa tilanteestamme. Kerroin hänelle, että olen vuosia sitten kyllästynyt tähän tilanteeseen, minulla oli paha olo kotona ja nyt saa riittää. Yritin selvittää saataisiko välimme jotenkin paremmiksi niin ettei kummallakaan ole paha olla. Vaimo ilmoitti että hänellä ei ole paha olla muuten kuin jos en hoida hommiani. No, se ei ihan minulle riittänyt. Jos ihminen kohtelee toista kuten hän minua, niin kyllä jossain oli vika, mutta vaimon mielestä kaikki oli hyvin. Hän lupasi yrittää olla ystävällisempi jos niin halusin.

Lupaus jäi, yrityksistä en tiedä mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Puhuimme toistamiseen ja vielä monesti samalla lopputuloksella, mutta sanoin että haluan viettää aikaani jossain muualla jos hän vielä aiheettomasti on tympeä minulle. Niin myös tein. Löysin vielä yhden harrastuksen, pyöräilyn.

En ollut pitänyt juurikaan yhteyttä siihen naiseen johon rakastuin, sillä olinhan naimisissa, enkä sitä paitsi tiennyt (vaikka sisimmässäni tunsin) mitä nainen minusta ajatteli. Välimme oli erittäin korrektit. Vuoden sisällä tapasimme muutaman kerran ihan asiallisesti jossain kahvilassa. Sitten aloin pyytää häntä seurakseni pyöräilemään. Ja koska hän myös itse harrasti ulkoilua hän suostui. Voi kai sanoa että "pakenin" vaimoani hänen luokseen. En paennut vaimoa, vaan ikävää ilmapiiriä joka kotona oli. Eritoten hämmästytti kun kuopus monesti riideltyämme huusi että meidän pitää erota, koska ei jaksa kuunnella riitoja. Vaimo vain komensi lasta menemään huoneeseensa koska riidat ei kuuluneet lapselle. Olin lapsen kanssa samaa mieltä, meidän olisi pitänyt erota.

Sitten vaimo sai selville että vietän aikaa jonkun naisen seurassa. Minusta tuli avionrikkoja ym. vaikka mitään sen tapaista ei ollut edes tapahtunut. En ollut koskenut naiseen edes tuttavallisesti. Kerran kättelin ja siinä kaikki kontaktit. Olin ajatellut kyllä erota, mutta muuttaa yksikseni, eikä naisella ollut osuutta niissä suunnitelmissa. Vaimo ei vaivautunut selvittämään mikä suhteeni oli, vaan alkoi ajaa minua ulos kodistamme. Hän teki oloni siellä niin mahdottomaksi että ajattelin jo muuttaa hotelliin. Nimittäin avioero ja ositukset eivät tapahtuneet viikossa.

Neuvotteluista ei tullut mitään, sillä vaimo oli pitämässä kaiken ja vielä vaatimassa minulta rahaa. Hän ei oikein ymmärtänyt ettei sellainen sovi, meillä ei ollut avioehtoa. Neuvottelut eivät edenneet, sota oli hirveä, eikä minulla paikkaa eikä oikein ketään kenen kanssa jutella. Jostain syystä aloin uskoutua sille naiselle ja hän kuunteli ja ymmärsi ja yritti saada pääni kääntymään etten eroaisi. Se tuntui pahalta, mutta eipä hän tiennyt millaista elämäni oli.

Kerran työmatkalta kotiin mennessä avain ei sopinut lukkoon. Kunnes tajusin että lukot oli vaihdettu. Ovea ei avattu vaikka soitin ovikelloa. Soitin epätoivoisena naiselle joka oli hereillä ja pääsin hänen luokseen yöksi. Seuraavana päivänä kuulin lapsilta että äiti oli vetänyt kännit ja soittanut lukkosepän. Lapset olivat kavereidensa luona yön. Äiti eli vaimoni oli väittänyt minun olevan "sen naisen luona", vaikka aivan hyvin tiesi että olen työmatkalla ulkomailla kuten ennenkin, ja ilman "sitä naista". Lapsia vitutti sellainen, ja he kyllä tiesivät mitä työni on, eivätkä ymmärtäneet äitiään.

Joka tapauksessa, kun heräsin naisen luota aamulla (sohvalta yksin) päätin että häivyn kotoa ja hoidetaan ero osituksineen myöhemmin. Puhuin naisen kanssa ja kysyin voisinko olla hänen luonaan jonkin aikaa. Se sopi hänelle. Silloin puhuimme ensimmäisen kerran tunteistamme, mutta emme edelleenkään tehneet mitään. Hän ei halunnut rikkoa avioliittoamme. Siinä hän olisi ollut joka tapauksessa myöhässä, sillä avioliittomme oli rikki jo vuosia aikaisemmin.

Minun ei tarvinnut kuin mennä päivällä kotiin, vaimo istui krapulassa pihalla ja minun tavaroitani oli tuotu myös pihalle. Hän ei kysellyt yhtään mitään, olisinhan voinut yöpyä vaikka hotellissa. Mutta lukkojen vaihto oli väärä liike ja se auttoi minua tekemään ratkaisun. Pakkasin vaatteeni ja niin paljon henkilökohtaista omaisuutta kuin pystyin, soitin kaverilleni joka tuli autolla auttamaan "muutossa". Muutin naisen luo, hoidin eroni muodollisuudet ja jatkoin elämääni rakkaimpani kanssa. Kuopus halusi minun luo asumaan, eli meille tai sen naisen kotiin ensi alkuun ja sitten myöhemmin osituksen jälkeen ostimme oman asunnon. Yksi lapsi meni äidille ja vanhin asui jo omillaan. Tätä nykyistä elämää on kestänyt 6 vuotta mutta mitään viitteitä loppumisesta ei ole. Monesti tuntuu että olemme vieläkin alkutaipaleella, niin paljon kokemattomia ihania asiota löytyy ajoittain. Luulen että minun ikäiselläni elämä loppuu ennen tätä avioliittoa.

Jokainen käy päässään asioita läpi eri tavoin. Tavallaan lopullinen eroselvitys päässäni tapahtui muutettuani naisen luo ja pääsin eroon painostavasta vaimostani. Nainen antoi minulle tilaa ja aikaa olla myös yksin, mutta oli tarvittaessa tukenani. Ei ollut hänenkään elämä ollut helppoa, jote ntuimme toinen toistamme. Ei näitä asioita voi lokeroida. Tietysti avioliiton eteen pitää yrittää tehdä kaikki, mutta yksin se ei onnistu. Siihen tarvitaan kaksi. Varmasti joku tähänkin vastaa ja syyttelee minua tai naistani, mutta se on hänen asiansa. Kukaan ei ole elänyt elämääni joten itse tiedän miksi ratkaisut on tehty kuten on tehty. Silloin kun puolisolta ei saa mitään tukea on paras sulkea puoliso pois ja tehdä päätökset itse. Näin minun kohdallani.

52v mies kirjoitti:

Monesti taitaa olla sillä tavalla, että niin kauan kuin asutaan saman katon alla, ei eroa voi alkaa "tehdä". Se taitaa edellyttää konkreettisesti erillään oloa ja yksin elämistä, tai ainakin elämistä ilman puolisoaan.

Minä en myöskään päässyt irti avioliitostani moneen vuoteen, vaikka mitta tuli vähitellen täyteen. Paha olo lisääntyi päivä päivältä, kotiin ei tehnyt mieli muuten kuin lasten takia. En tiedä mitä vaimoni oikein ajatteli,. Koskaan hän ei kertonut muita syitä kuin että olen saamaton ja välttelen velvollisuuksiani. Se ei pitänyt paikkansa, mutta en jaksanut todistella. Lapset kyllä tiesivät miten asia oli. Ajoittain vaimoni joi liikaa etenkin kun oltiin kylässä tai meillä oli vieraita, ja aina kännipäissään haukkui minut ja uhkaili erolla. Sukulaiset ja ystävät säälivät minua, mukaanlukien vaimon sukulaiset. Minua ahdisti sääliminen sillä tunsin itseni todella saamattomaksi. Kukaan ei ymmärtänyt vaimoani, mitä hän oikein minusta halusi. Raha kelpasi, mutta mitään en olisi saanut tehdä sen eteen, ts. työni oli hänen mielestään merkityksetöntä ja matkustin liikaa. No en nyt sen enempää sitä jauha.

Pointti on se että taisin "tehdä oman eroni" siinä avioliiton aikana. Onnistuin rakentamaan elämäni niin että olin mahdollisimman vähän vaimon kanssa tekemisissä. Aloin harrastaa paljon (sen jälkeen kun olin todennut olevani ylipainoinen, väsynyt ja stressaantunut) ja sitouduin lasten harrastuksiin aktiivisesti. Sitä ennen vaimo aina valitti etten koskaan vie lapsia ja sitten yhtäkkiä hän valitti että olen aina poissa lasten kanssa... Pääsin hänen mäkätyksensä yli jotenkin. Keskityin töihin ja sain nautintoni siitä, sekä harrastuksista ja lapsista.

Mielessä kävi joskus että hellyyttä ja läheisyyttä ei ollut elämässäni. Pari vuotta kuopuksen syntymän jälkeen vaimo alkoi kieltää minua koskemasta häneen ja sitten se yrittäminenkin vähitellen loppui, ei mitään syitä eikä halunnut keskustellakaan, työnsi pois jos yritin halata. Kerran meinasin työmatkalla erään naisen kanssa jotain yrittää, mutta hän ei ehkä ollut oikea ihminen vaikka läheisyyttä kaipasinkin. Ei siitä tullut jutustelua kummempaa.

Sattui kuitenkin niin, että tapasin naisen joka vei minut. Ehkä väärä ilmaisu, sillä tunne oli jotain aivan muuta. Me kuuluimme yhteen. Se ei ollut fyysistä seksuaalista vetoa vaan kokonaisvaltaista. Vasta hänet tavattuani sain voimia aloittaa vakavat keskustelut vaimoni kanssa tilanteestamme. Kerroin hänelle, että olen vuosia sitten kyllästynyt tähän tilanteeseen, minulla oli paha olo kotona ja nyt saa riittää. Yritin selvittää saataisiko välimme jotenkin paremmiksi niin ettei kummallakaan ole paha olla. Vaimo ilmoitti että hänellä ei ole paha olla muuten kuin jos en hoida hommiani. No, se ei ihan minulle riittänyt. Jos ihminen kohtelee toista kuten hän minua, niin kyllä jossain oli vika, mutta vaimon mielestä kaikki oli hyvin. Hän lupasi yrittää olla ystävällisempi jos niin halusin.

Lupaus jäi, yrityksistä en tiedä mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Puhuimme toistamiseen ja vielä monesti samalla lopputuloksella, mutta sanoin että haluan viettää aikaani jossain muualla jos hän vielä aiheettomasti on tympeä minulle. Niin myös tein. Löysin vielä yhden harrastuksen, pyöräilyn.

En ollut pitänyt juurikaan yhteyttä siihen naiseen johon rakastuin, sillä olinhan naimisissa, enkä sitä paitsi tiennyt (vaikka sisimmässäni tunsin) mitä nainen minusta ajatteli. Välimme oli erittäin korrektit. Vuoden sisällä tapasimme muutaman kerran ihan asiallisesti jossain kahvilassa. Sitten aloin pyytää häntä seurakseni pyöräilemään. Ja koska hän myös itse harrasti ulkoilua hän suostui. Voi kai sanoa että "pakenin" vaimoani hänen luokseen. En paennut vaimoa, vaan ikävää ilmapiiriä joka kotona oli. Eritoten hämmästytti kun kuopus monesti riideltyämme huusi että meidän pitää erota, koska ei jaksa kuunnella riitoja. Vaimo vain komensi lasta menemään huoneeseensa koska riidat ei kuuluneet lapselle. Olin lapsen kanssa samaa mieltä, meidän olisi pitänyt erota.

Sitten vaimo sai selville että vietän aikaa jonkun naisen seurassa. Minusta tuli avionrikkoja ym. vaikka mitään sen tapaista ei ollut edes tapahtunut. En ollut koskenut naiseen edes tuttavallisesti. Kerran kättelin ja siinä kaikki kontaktit. Olin ajatellut kyllä erota, mutta muuttaa yksikseni, eikä naisella ollut osuutta niissä suunnitelmissa. Vaimo ei vaivautunut selvittämään mikä suhteeni oli, vaan alkoi ajaa minua ulos kodistamme. Hän teki oloni siellä niin mahdottomaksi että ajattelin jo muuttaa hotelliin. Nimittäin avioero ja ositukset eivät tapahtuneet viikossa.

Neuvotteluista ei tullut mitään, sillä vaimo oli pitämässä kaiken ja vielä vaatimassa minulta rahaa. Hän ei oikein ymmärtänyt ettei sellainen sovi, meillä ei ollut avioehtoa. Neuvottelut eivät edenneet, sota oli hirveä, eikä minulla paikkaa eikä oikein ketään kenen kanssa jutella. Jostain syystä aloin uskoutua sille naiselle ja hän kuunteli ja ymmärsi ja yritti saada pääni kääntymään etten eroaisi. Se tuntui pahalta, mutta eipä hän tiennyt millaista elämäni oli.

Kerran työmatkalta kotiin mennessä avain ei sopinut lukkoon. Kunnes tajusin että lukot oli vaihdettu. Ovea ei avattu vaikka soitin ovikelloa. Soitin epätoivoisena naiselle joka oli hereillä ja pääsin hänen luokseen yöksi. Seuraavana päivänä kuulin lapsilta että äiti oli vetänyt kännit ja soittanut lukkosepän. Lapset olivat kavereidensa luona yön. Äiti eli vaimoni oli väittänyt minun olevan "sen naisen luona", vaikka aivan hyvin tiesi että olen työmatkalla ulkomailla kuten ennenkin, ja ilman "sitä naista". Lapsia vitutti sellainen, ja he kyllä tiesivät mitä työni on, eivätkä ymmärtäneet äitiään.

Joka tapauksessa, kun heräsin naisen luota aamulla (sohvalta yksin) päätin että häivyn kotoa ja hoidetaan ero osituksineen myöhemmin. Puhuin naisen kanssa ja kysyin voisinko olla hänen luonaan jonkin aikaa. Se sopi hänelle. Silloin puhuimme ensimmäisen kerran tunteistamme, mutta emme edelleenkään tehneet mitään. Hän ei halunnut rikkoa avioliittoamme. Siinä hän olisi ollut joka tapauksessa myöhässä, sillä avioliittomme oli rikki jo vuosia aikaisemmin.

Minun ei tarvinnut kuin mennä päivällä kotiin, vaimo istui krapulassa pihalla ja minun tavaroitani oli tuotu myös pihalle. Hän ei kysellyt yhtään mitään, olisinhan voinut yöpyä vaikka hotellissa. Mutta lukkojen vaihto oli väärä liike ja se auttoi minua tekemään ratkaisun. Pakkasin vaatteeni ja niin paljon henkilökohtaista omaisuutta kuin pystyin, soitin kaverilleni joka tuli autolla auttamaan "muutossa". Muutin naisen luo, hoidin eroni muodollisuudet ja jatkoin elämääni rakkaimpani kanssa. Kuopus halusi minun luo asumaan, eli meille tai sen naisen kotiin ensi alkuun ja sitten myöhemmin osituksen jälkeen ostimme oman asunnon. Yksi lapsi meni äidille ja vanhin asui jo omillaan. Tätä nykyistä elämää on kestänyt 6 vuotta mutta mitään viitteitä loppumisesta ei ole. Monesti tuntuu että olemme vieläkin alkutaipaleella, niin paljon kokemattomia ihania asiota löytyy ajoittain. Luulen että minun ikäiselläni elämä loppuu ennen tätä avioliittoa.

Jokainen käy päässään asioita läpi eri tavoin. Tavallaan lopullinen eroselvitys päässäni tapahtui muutettuani naisen luo ja pääsin eroon painostavasta vaimostani. Nainen antoi minulle tilaa ja aikaa olla myös yksin, mutta oli tarvittaessa tukenani. Ei ollut hänenkään elämä ollut helppoa, jote ntuimme toinen toistamme. Ei näitä asioita voi lokeroida. Tietysti avioliiton eteen pitää yrittää tehdä kaikki, mutta yksin se ei onnistu. Siihen tarvitaan kaksi. Varmasti joku tähänkin vastaa ja syyttelee minua tai naistani, mutta se on hänen asiansa. Kukaan ei ole elänyt elämääni joten itse tiedän miksi ratkaisut on tehty kuten on tehty. Silloin kun puolisolta ei saa mitään tukea on paras sulkea puoliso pois ja tehdä päätökset itse. Näin minun kohdallani.

52 -vuotias mies.

Kirjoituksesi on selkeä ja siitä saa hyvän kuvan tapahtumasta sinun kannaltasi katsottuna. Mutta ihan vaan tälläinen ajatusleikki: jos entinen vaimosi olisi pystynyt avioliiton aikana yhtä selkeästi esittämään omat näkemyksensä suhteenne tilasta, laadusta jne. ja sinä olisit pystynyt samoin, niin olisiko mahdollista että suhteenne olisi edelleen voimassa ja toimisi?
Onkohan niin, että vasta eron jälkeen nähdään asiat selkeästi, kun niihin tulee etäisyyttä?
Jotenkin vaan tulee mieleen miten tärkeää olisi puolisoiden myös avioliitossa kertoa toisilleen millaisena näkevät toisen ja mitä tältä odottavat.
Mutta jos toinen on 'tukossa' eikä suostu puhumiseen olisi oltava joku kolmas voima. Pöytä, jonka ääressä keskustella ulkopuolisen avulla.

ikäluokkaa.. kirjoitti:

52 -vuotias mies.

Kirjoituksesi on selkeä ja siitä saa hyvän kuvan tapahtumasta sinun kannaltasi katsottuna. Mutta ihan vaan tälläinen ajatusleikki: jos entinen vaimosi olisi pystynyt avioliiton aikana yhtä selkeästi esittämään omat näkemyksensä suhteenne tilasta, laadusta jne. ja sinä olisit pystynyt samoin, niin olisiko mahdollista että suhteenne olisi edelleen voimassa ja toimisi?
Onkohan niin, että vasta eron jälkeen nähdään asiat selkeästi, kun niihin tulee etäisyyttä?
Jotenkin vaan tulee mieleen miten tärkeää olisi puolisoiden myös avioliitossa kertoa toisilleen millaisena näkevät toisen ja mitä tältä odottavat.
Mutta jos toinen on 'tukossa' eikä suostu puhumiseen olisi oltava joku kolmas voima. Pöytä, jonka ääressä keskustella ulkopuolisen avulla.

Enpä osaa jälkeenpäin spekuloida mitä olisi tapahtunut jos--. Vaimoni ei millään tavoin koskaan enää ilmaissut minkäänlaista mielenkiintoa minua kohtaan kuten kerroin joskus kuopuksen syntymän jälkeen pari vuotta. Niin sanottu yhteytemme katkesi - olen kyllä jälkeenpäin miettinyt ja muistellut minkälaista meidän seurustelumme oli ja millä perusteella mentiin naimisiin, että oliko mitään yhteyttä alun perinkään. Hän oli täysin välinpitämätön yhteiselämän suhteen. Oli kyllä tilaisuuksia ja mahdollisuuksia puhua ja kertoa, pyysin, anelein ainakin alussa kun sänky muuttui kylmäksi. En siis anellut seksiä, anelin häntä kertomaan mikä painaa, olenko tehnyt jotain, jättänyt tekemättä vai mitä. En saanut vastausta.

En saanut mitään vastauksia silloinkaan kun aloimme erota. Eron jälkeenkään hän ei koskaan ottanut yhteyttä "puhuakseen". Olisin kyllä vaistonnut jos hän olisi ollut "tukossa", mutta hän vain osoitti kylmää välinpitämättömyyttä ja katseli minua halveksivasti. Saman halveksunnan hän kännipäissään myös ilmaisi verbaalisesti.

Eräs hänen sukulaisensa kertoi vuosi eromme jälkeen että hänen mielestään entinen vaimoni oli katkera jollekin, mikä ei välttämättä liittynyt edes minuun. Samaten olen kuullut että ex vaimoni on kieltänyt puhumasta minusta yhtään mitään hänen kuultensa. Jos olen joskus hänelle jotain pahaa tehnyt, niin en ainakaan tarkoituksella, eikä mitään asioita saa selvitettyä ellei toinen puhu. Ja jos ei hän voinut minulle puhua, niin minkä sille voi. Koin sen tuolloin joka tapauksessa aiheettomana epäluottamuslauseena ja halveksuntana ja kerroin erokeskusteluissa tämän hänelle. Hänen kommentti oli suurinpiirtein "minkä minä sille voin että koet asiat niin", tunteeton kommentti.

Mutta se asia ei minua enää edes kiinnosta. En myöskään ole spekuloinut että jos olisin tavannut tämän nykyisen vaimoni ennen edellistä.. vaan hän olisi ollut silloin liian nuori. Ehkä asioiden piti mennä näin. Ehkä näillä on jokin merkitys. Tai ehkä ei.