Mikähän minussa on vikana, kun en tunnu ikinä saavan aikaan yhtään suhdetta "normaalisti". En pysty nopeisiin baarituttavuuksiin, vaan ihastun ja rakastun aina sellaisiin, jotka tunnen jo ennestään. Koskaan minua ei ole kohdannut "rakkaus ensisilmäyksellä" vaan aina se ottaa pitkään. Jo lukiossa poikaystävät olivat omasta koulusta tai jopa samalta luokalta. Opiskeluaikana deittailin samoilla kursseilla olevia tai muita tutuntuttuja ja jossain vaiheessa piirit alkoivatkin käydä turhan ahtaiksi, kun tuntui että oli treffaillut liian montaa samoista porukoista. Mainekin alkoi kärsiä moisesta "sisäsiittoisuudesta".
Työpaikkaromansseistakin on kokemusta: ex-aviomies löytyi työpaikalta ja eroni jälkeen on ollut pari muutakin työkuvioista syntynyttä suhdetta. En vain pysty kiinnostumaan jostakusta tuntemattomasta ihmisestä ja päättämään yhden illan tuttavuuden jälkeen haluanko tavata vielä. Minun täytyy tuntea ihminen hyvin ennen kuin voin rakastua tai edes kiinnostua riittävästi. Varmaan olen menettänyt monta mahdollisesti hyvääkin suhdetta siksi, että olen niin hitaastisyttyvä.
Nyt kun en ole enää mikään teini-ikäinen, tämä hitaastilämpiävyys alkaa tuntua painolastilta. Enhän voi loputtomiin rakastua pelkästään työkavereihin, mutta baarien ja nettideittien tarkoitushakuisuus ahdistaa, koska tuntuu, että niissä on liian suuret odotukset siitä, että jutuista tulisi jotain eikä voi rauhassa tutustua ihmiseen ilman "ihastumisvelvoitetta". Harrastukseni ovat urheiluun liittyviä, yksilölajeja, joten niissäkään kuvioissa en juuri tapaa ketään. En oikeastaan ole millään tavalla haku päällä, mutta joskus yksinäisinä viikonloppuina iskee pieni epätoivo kaikesta huolimatta.
Työpaikkaromansseistakin on kokemusta: ex-aviomies löytyi työpaikalta ja eroni jälkeen on ollut pari muutakin työkuvioista syntynyttä suhdetta. En vain pysty kiinnostumaan jostakusta tuntemattomasta ihmisestä ja päättämään yhden illan tuttavuuden jälkeen haluanko tavata vielä. Minun täytyy tuntea ihminen hyvin ennen kuin voin rakastua tai edes kiinnostua riittävästi. Varmaan olen menettänyt monta mahdollisesti hyvääkin suhdetta siksi, että olen niin hitaastisyttyvä.
Nyt kun en ole enää mikään teini-ikäinen, tämä hitaastilämpiävyys alkaa tuntua painolastilta. Enhän voi loputtomiin rakastua pelkästään työkavereihin, mutta baarien ja nettideittien tarkoitushakuisuus ahdistaa, koska tuntuu, että niissä on liian suuret odotukset siitä, että jutuista tulisi jotain eikä voi rauhassa tutustua ihmiseen ilman "ihastumisvelvoitetta". Harrastukseni ovat urheiluun liittyviä, yksilölajeja, joten niissäkään kuvioissa en juuri tapaa ketään. En oikeastaan ole millään tavalla haku päällä, mutta joskus yksinäisinä viikonloppuina iskee pieni epätoivo kaikesta huolimatta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
..Miksi ajattelet että sinussa olisi jokin vikana?
Itse ihastun/rakastun yhtälailla ihmisiin jotka tunnen (ei myöskään koskaan rakkautta ensi silmäyksellä)..En ole kuitenkaan koskaan ajatellut että se olisi jokin VIKA, vaan lähinnä päinvastoin...
En mäkään palavasti ihastu kehenkään ensi näkelmältä. Nuorempamana mäkin odotin naivisti että pitäs tuntee heti jotain kohtaan esim. baarissa nähdessä. Jos ihmiselle antaa mahdollisuudetn ja treffaa muutaman kerran ni kyllä siitä huomaa oisko jotain mahdollisuuksia kiintyä vähän syvemminkin. Tottakai miestä kohtaan pitää tuntee jotain vetoo tai olla edes neutraalit fiilikset.