Kadutko lapsia?

Ei nuo välttämättä ihan pöhköjä pohdintoja ole... Minä esim. en ole koskaan ollut erityisen innostunut muiden lapsista. Ehkä minunkin ajattelutapaani on leimannut tietty neuvottomuus lasten kanssa ollessa. Mitä niitten päässä mahtaa liikkua ja mistä niitten kanssa oikeastaan kuuluisi jutella?

Oman poikani sain reilut kaksi vuotta sitten, enkä välttämättä voi sanoa, että syvä rakkaus häntä kohtaan olisi syttynyt automaattisesti synnytyksen jälkeen. Hetki meni ihmetellessä ja tutustuessa. Alkuun liittyi ihan hormonien ja ajoittain melkoisen väsymyksen vuoksi jos jonkinlaisia tunteita, eivätkä kaikki suinkaan olleet aina positiivisia.

Mutta sitten kun se rakkaus sitä omaa lasta kohtaan kehittyy, on se todellakin suurempaa rakkautta kuin mikään muu! Oman lapsen kanssa oleminen ja hänen kehityksensä seuraaminen tuo tullessaan pieniä ihmeitä joka ikinen päivä! Ja usko pois: kyllä oman natiaisen kanssa keksii puuhaa ja osaa olla luonnostaan "oikein".

Rankkaahan lapsen kanssa usein on, mikä takuulla asettaa myös parisuhteen monien uusien haasteiden eteen. Monesti olenkin esim. tätä palstaa lukiessani pohtinut, miten tärkeää on hankkia (tiedän! lapsia ei hankita) lapset hyvän ja tasavertaisen kumppanin kanssa. En suoraan sanottuna ymmärrä, miten ihmetyyppien kanssa moni nainen lapsia havitteleekaan saavansa tai on jo saanut! Kyllä siihen lapsen isään, hänen tukeensa ja tasavertaiseen lapsenhoitohaluunsa täytyy voida luottaa.

Nyt menee jo ohi aiheesta... sori.

Kyllä lapsen saaminen on varmasti ihaninta, mullistavinta ja varmaan hetkittäin myös rankinta, mitä ihmiselle elämässä voi tapahtua. Kyllä asiaa siis kannattaakin pohtia vähän joka kantilta, kuten sinä nyt teet.

Ai niin. Vielä vastaus alkuperäiseen kysymykseesi! Enpä usko, että kukaan joka normaalisti kiintyy ja rakastuu lapseensa, voi sanoa katuvansa lapsen hankintaa. Kyllä ihminen, joka katuu omaa lastaan, vaikuttaa vähintäänkin tunnevammaiselta.

Näin minusta! -Onniliini-

Ihan asiallista pohdintaa sinulta! Ihanaa, kun voit rehellisesti kertoa tunteistasi.Onko kaikkien pakko tehdä edes lapsia? Minusta ei.Jos tuntuu, ettei ole valmis vanhemmaksi, miksi muiden mieliksi hankkia lapsia?

Jos kuitenkin päätät hankkia lapsen, et takuulla kadu! Oma lapsi on niin ihana asia, ettei mikään vedä sille vertoja!

Mieti asiaa vielä! Voihan se vauvakuume vielä iskeä;))

Niin, ja se on totta myös, ettei se rakkaus lasta kohtaan kaikilla synny heti ensisekunneilla. Voi mennä jopa muutama päivä tai viikkokin, kunnes huomaa rakastavansa sitä avutonta kääröä ihan mielettömästi!

Moi!

Olen samaa vuosimallia kanssasi ja hiukan samanlaisia ajatuksia on päässäni. Tykkään lapsista, tulen hyvin toimeen heidän kanssaan ja keksin kyllä tekemistäkin. Ja viimeisen vuoden ajan olen oikeastaan joka päivä miettinyt lapsijuttuja. Liekö vauvakuumetta vai sitä "kellontikitystä"?

No, nyt ei ole ehkäisyä ja periaatteessa lapsi saattaa milloin vain ilmoittaa tulemisestaan, jos vain on tullakseen. Silti välillä (ei koko aikaa!) mietityttää olenko sopiva äidiksi, jaksanko henkisesti ja fyysisesti, jaksaako mies myös, miten rahat riittävät jne. Samoin olen miettinyt, että mitä jos lapsi onkin sairas, miten sitten jaksetaan ja pärjätään..?

Varmasti ihan luonnollisia ajatuksia, kun tässä tilanteessa kuitenkin ollaan. Siksi olisin myös kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia! :)

Joillakin se äidinsiemen puhkeaa kukkaan oitis, toisilla ajan kanssa, ja joillakin ei koskaan.
Minä kuuluin niihin, että ajan kanssa.
Elin ensimmäiset päivät kuin sumussa, mutta siitä, kun heräsin, havahduin siihen faktaan, että olen äiti ja opin huomaamaan, kuinka paljon rakkautta minussa voikaan olla tuota lasta kohtaan.
Minä rakastuin häneen. Rakastuin kai jo heti plussattuani, sillä tein kaikkeni siitä hetkestä lähtien, että hänellä on siellä hyvä olla. Ja kun syntyi, jatkoin kaikkeni tekemistä. Hänellä on hyvä olla.

Jos tosiaan on fiiliksiä, ettei oikein innosta, sano se rehellisesti. Ajattele itseäsi.

Minä esim. en halua enempää lapsia (minulla on tämä 1) koska en saa siitä mitään irti.
En ole niin lapsirakas, että haluaisin heitä jalkoihini pyörimään.
Toki, jos joskus vielä käy niin, että tulen suunnittelemattomasti raskaaksi, olen onnellinen ja iloinen, mutten aio varta vasten raskaaksi hankkiutua.
Ei ole vain minua varten.
Tässä on tämä yksi kullannuppu, jolle haluan olla äiti, nautin siitä ja rakastan häntä todella paljon.

Ehkä sekavaa tekstiä, mutta.. :)

En vastaa kysymykseesi, mut oli pakko vastata! Kun itse pyörin samojen ajatusten äärellä.
EN ENÄÄ TIEDÄ MITÄ AJATELLA...
Omia lapsia en oikeastaan koskaan ole halunnut. Sukulaisten lapset on ok.
Raskaus eikä varsinkaan synnytys eli äitiys ei kiehdo. Ja se arki...Vaipparallit, korvatulehdukset, lastenvahdin järjastämiset, töiden järkkäys/kotiäitiys... Ja se hössöttäminen!!
Silti...Löydettyäni kultani, on pienoinen ajatus lapsesta alkanut hiipiä mieleen. Lähinnä kai rakkaudesta kultaani kohtaan(joku luonnon jekku) ja iästäni.
JOS lapsia joskus haluan (EI koska niitä olisi jotenkin pakko tehdä) en halua olla kauhean "vanha"(mm syystä etten halua omien vanhempieni olevan kauhean vanhoja ja lapset saavat tuntea heidät toivon mukaan pitkään!!). Eli pian olisi tiedettävä olenko valmis tuohon kaikkeen...Ajatus on PELOTTAVA..!

Yhtenä hyvänä puolena mainittakoon, että kun se lapsi sitten taloon tulee, niin eipä ole enää aikaa suurille pohdinnoille! Vaan sitten eletään - ja täysillä! :-D

-Onniliini-

Pari viikkoa sen jälkeen, kun olin tullut sairaalasta kotiin oman nyyttini kanssa, huomasin itkeväni jatkuvasti ja ajattelevani, että lapsen saaminen oli hirvittävä erehdys! En ollut nukkunut juuri ollenkaan, imetys ei onnistunut, en voinut istua, ruoka ei pysynyt sisällä, tuntui että en osaa hoitaa vauvaa kun hän itki niin paljon jne. Eli silloin todella kadutti! Mutta läheisten apu muutti tilanteen, kun sain levättyä, alkoi vauva tuntua omalta ja rakkaalta.

Jossain vaiheessa vauveli ensimmäistä kertaa tarttui pikku kädellään omaani, ja katseli suoraan silmiini. Silloin olin niin onnellinen ja liikuttunut, kun vain voin olla. Niin myös silloin, kun vauva hymyili, jokelteli, ja nauroi ensimmäistä kertaa.

Vauveli sairastui, ja sydäntä raastoi kuunnella pikkuisen hengityksen rahinaa, yskimistä sekä kimeää kipuitkua. Se tuska ja hätä vauvan puolesta oli sanoinkuvaamatonta!

Vauva parantui, ja hymyili taas, ja silloin hymyili koko maailma!

Eli vauvan myötä olen kokenut niin suurinta epätoivoa, kuin iloakin. Vaikeaa varmaan ymmärtää, miten pieni ihminen herättää sellaisia tunteita, mutta näin ainakin minulle on käynyt. Ja kyllä, välillä oma vauva on ihan yhtä ärsyttävä, kuin muidenkin rääkyvät mukulat, mutta silloinkin kuitenkin se maailman rakkain olento, jonka puolesta tekisi mitä tahansa.

Kun tälle palstalle kirjoitit!!!
täällähän ovat kaikki kirjoittajat äitejä...niin paitsi minä, tänne eksynyt!
Itse olen ajatellut toisin. Minä en ole äitityyppiä ja olen jo menettänyt suuren osan ystävistä, jotka äidiksi ovat ryhtyneet, sillä jututhan menee aina sitä rataa, että lapsi sitä ja lapsi tätä...
Minua asiat eivät kiinnosta, eikä heidän kullanmurunsa

niin, että vaikka en mitenkään lapsirakas olekaan enkä ole osannut kunnolla lasten kanssa puuhastella enkä vielä nykyäänkään oikeastaan muiden lasten kanssa, niin tavattuani avomieheni ja oltuamme toista vuotta yhdessä, alkoi olo (kummallakin) tuntua siltä, että tämän henkilön kanssa haluan lapsen/lapsia. Nyt meillä on yksi poika ja toinen lapsi syntyy päivänä minä hyvänsä. Edelleenkään en pidä itseäni lapsirakkaana, mutta niinpä sitä vain kohta kahden lapsen äiti olen enkä osaisi ajatellakaan elämää ilman esikoista ja tulevaa vauvaa. Summa summarum, kohdallani voisin sanoa, että mikään ei saa tulistumaan yhtä helposti kuin "taistelut" omien nappuloitten kanssa mutta yhtä aikaa mitään ei voisi enempää rakastaa. Niin kuin aiempi kirjoittajakin kertoi, se kun lapsi ottaa kädestä kiinni tai moiskauttaa suukon poskelle tms., se korvaa niin monta menetettyä yöunta tai muuta... Siis omiin lapsiin kiintyy kyllä aivan eri tavalla kuin muihin.

Meillä on kaksi lasta. 3,5 ja 1,5. Täytyy sanoa että ikinä en ole katunut lapsien tekoa (enkä usko että vaimonikaan on todellisuudessa) mutta, täytyy myöntää että välillä on ollut aika helv.. raskasta. Osittain oma vikamme. Olemme laittaneet lapset aina sijalle N:o 1. Parisuhteemme on ollut useasti todella lujilla. Kai se on johtunut väsymyksestä ja niistä samoista rutiineista. Syötä lapset, vaihda vaipat, laita nukkumaan, leiki, ulkoile yms. yms.

Olemme olleet vaimoni kanssa 10v yhdessä. Enkä väitä että ennen lapsia kaikki oli ruusuista mutta kuitenkin.

Nykyään on jo helpompaa. Lapset touhuavat jo keskenään. Jälkeen päin ajateltuna "rankka-aika" oli lyhyt hetki. Tai aika kultaa muistot. Kuitenkin pieni lapsi kääntää perhe-elämän pakostikkin päälaelleen. Jos parisuhde ei ole 100% kunnossa, niin unohda lapset. Muista 100%:sesti

Uskomatonta että niin moni on pohtinut näitä asioita samalta kantilta kuin minä! Kuvittelin että mussa on vähintaankin jotain vikaa kun ei minkäänlaiset äidinvaistot oikeen luontevasti tuu esille. Iältäni olen 29. Mieheni haluaa lapsia, itsekin luultavasti haluan, tai en ainakaan osaa kuvitella että en niitä hankkisi mutta silti... koko ajan mietin että se on sitten peruuttamataonta ja että jaksanko ja mahdankohan sitten salaa miettiä että tuliko tehtyö elämäni suurin moka. Kaiken kukkuraksi meidän tilanne on vielä vähän ongelmallinen, emme luultavasti tule saamaan lapsia ilman apuja. Siis hoidot pitäisi aloittaa ja kovin tässä epäilyttää että venytetäänkö vielä vuodella vai joko aloitetaan. Ystäväni (kahden lapsen äiti) sanoi minulle kerran että kannattaako niitä hoitoja sitten aloittaa kun kerran näyttää siltä että et lapsia halua.

Meillä on yksi nelivuotias poika ja luulenpa että tähän se taitaa jäädäkin. Jos olisin tiennyt miten rankkaa minulla tulee lapsen kanssa olemaan, niin en ehkä lasta haluaisi. Tämä ei johdu lapsesta itsestään vaan siitä että minun on ollut todella vaikeaa sopeutua tähän äidin rooliin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna luulen, että kärsin raskaudenjälkeisestä masennuksesta. Sitä en vain itse ymmärtänyt eikä kukaan neuvolassakaan tunnistanut. Mieheni teki pitkää päivää, joten olin todella yksin äitysloman ajan. Lisäksi tunsin itseni "sosiaalisesti vammaiseksi", en osannut muiden äitien kanssa keskustella oikein mistään, minua kun eivät muiden lasten edesottamukset juurikaan kiinnosta. Mieluiten olisin keskustellut vaikka yhteiskunnan tilasta.

Oman ajan menettäminen on ollut myös vaikea pala. En voinut enää lukea kirjoja (suuri intohimoni)ilman jatkuvaa keskeytystä eikä työpäivän jälkeen voi aivoja lepuuttaa, kun maailman ihmeitä pitää lapselle selittää (poikamme todella puhelias ja kyselee taukoamatta koko hereilläoloajan).

Kaikista näistä ajatuksista tunnen huonoa omaatuntoa ja olen surullinen siitä, miksen ole voinut olla niitä äitejä, jotka haluavat paljon lapsia ja hoitavat ne tuosta vaan. Siitä olen ollut tarkka että lapsen kuullen en ole näitä ajatuksia koskaan puhunut. Ja ajattelen että se ei ole poikani syy jos äidillä on ongelmia itsensä kanssa.

Kaikesta huolimatta rakastan poikaani ja näytän sen hänelle joka ikinen päivä. Olen siitä kiitollinen, että olen henkisesti kasvanut kipuilujeni myötä. Minusta on tullut empaattisempi ja avarakatseisempi ja toivon että nämä ominaisuudet pystyn välittämään pojallenikin

Mutta kysymykseesi voin vastata.

Minulla on kaksi lasta, 19- ja 15-vuotiaat tytöt.

Rakastan heitä valtavasti.

Molemmat ovat hyvin herkkiä epeleitä. Vanhemman kanssa on ollut lapsesta asti ihmettelemistä eri kehitysvaiheissa; välillä on tarvittu ammattiapua.

Olen joutunut järjestämään omaa uraani lasten hoidon takia. Sinnittelin tyhmyyttäni pitkään huonossa avioliitossa, isona syynä varmaan halu säilyttää lapsilla suhde isään. Eron jälkeen se lähes katkesi, kuten kyllä olin aavistanutkin. Liitto sisälsi väkivaltaa ja mielenterveysongelmia, alkoholia ja uskottomuutta. Lapsetkin ajoittain kärsivät, ensin huonosta liitosta, ja sitten erosta.

Varhaislapsuuden ainainen läsnäolon tarve ja jatkuva vahtimisvelvollisuus on takana. Nykyään murehdin tyttären autoillessa liukkaita kelejä ja kun hän on juhlimassa olen huolissani siitä juoko hän liikaa ja ettei hänelle käy huonosti kaupungilla liikkuessaan. Jännitän ylioppilaskirjoituksia ja teen eväitä. Nuoremmalta kuulustelen ranskan ja englannin ja ruotsin sanoja (aika temppu se ranska kun en sitä edes osaa) ja välillä koetan liikaa syyllistymättä olla läsnä ja aikuisena kun hän suree isän-ikäväänsä. Olen pohtinut omia ratkaisujani ja tuntenut välillä valtavaa syyllisyyttä, sekä ratkaisuistani että niistä ajoista jolloin olen itse ollut uupuneimmillani kaikkea muuta kuin hyvä äiti.

Ja muistoja on: ihania, suloisia, ylpeitä, kipeitä, satuttavia, hävettäviä, ikäviä. Kaikkia.

En ikinä kadu. Lapset ovat paras lahja, äitiys on ollut paras asia - vaikka myös rankin.

Ikinä en tuota ihanaa, rakasta virnistelijää vaihtaisi mihinkään. En ikinä ole potenut vauvakuumetta, aina olen pitänyt itseäni sellaisena, joka "ei lapsia hanki" enkä ole ikinä ollut kovin äidillinen. Joku biologinen kello sitten pisti olemaan "huolimaton" ja täytyy kyllä sanoa, että se oma ON eri asia. Se vain on. Tiedän, että olisin varmaan katunut jossain vaiheessa, jos olisin lapsetta jäänyt. Mutta, silloin en myöskään olisi tiennyt, että miksi sen OLISI voinut jättää hankkimatta. Meidän oma ei nuku öisin. Heräilee siis, lakkaamatta. Parisuhde tuntui olevan kunnossa aiemmin, mutta meillä on eriäviä mielipiteitä kasvatuksesta, vasta nyt pinnalle nousseet, oma luku sinänsä. Eli setvimistä riittää.
Mutta sanon, että ei sitä tarvitse ryhtyä samanlaiseksi äidiksi kuin kaikki perhepiiriin käpertyjät. Pienestä pitäen pistin vauvan kantoliinaan ja matkusteltiin maita ja mantuja, lapsi tottui ja on nyt konkari matkailija. En tuntenut oloani rajoitetuksi. Samoin otimme ylimääräistä hoitoapua jo alusta asti, koska minulla on työ, jota ilman en voi elää, rakastan työtäni heti kolmosena lapseni ja mieheni jälkeen ja minusta oli tärkeää, että oman henkisen hyvinvointini kannalta voin sitä jatkaa. Olen siksi mielestäni parempi äiti. Saan siinä myös irtiottoa siitä päivärutiinista, mikä ehkä ahdistaisi muuten. Teen 4h päivässä töitä, olen tehnyt niin ihan alusta asti, kun lapsi oli 2vkoa vanha ja nukkui pitkiä päiväunia nelikuukautiseksi, aina vauvan nukkuessa tein töitäni. Eli asioita voi järjestää kyllä... Sisimpäsi lopulta sanoo, oletko valmis lapsen tuloon vai et. Siihen asti voi pohtia, mutta kyllä se rakkaus sitä pientä kohtaan on jotain aivan valtavaa.

Hyvin harva mies haluaa lapsia todenteolla, sillä mies on aika äkkiä elatusvelvollinen jos ämmää ei kiinnostakkaan kotileikki vähän ajan päästä.

Tai toinen uhka on se että miehesi ei sitoudukkaan perheeseen ja joku toinen nainen sen nappaa.

Yks hyvä neuvo on se että, jos haluat lapsen niin tee se vain itsellesi. Äläkä odota liikoja kumppaniltasi, sillä pettymys on kova kun huomaat että saat yksin viedä sen kersan eteenpäin.

Jos olet tähän ikäänkin asti pärjännyt ilman kakaroita, niin mieti sitä miksi yht äkkiä niitä tarvisit? Tarvitaanko vain yksi pakkoperillinen?

http://keskustelu.soneraplaza.fi/forum.jsp?forum=297

Käy soneran vapaaehtoisten lapsettomien palstalla. Tuntuu kuin sinä et halua lapsia koskaan, etkä niitä tarvitsisi mutta äijälläsi on jokin pakkomielle?

vaan tämä tutustumis/rakastumisvaihe kestää muutamia päiviä tai jopa viikkoja. En ole koskaan katunut sitä, että olen synnyttänyt viisi lasta, vaikka nuorimmaiseni on vammainen, ja sentähden on lasten kanssa ollut välillä vaikeaakin.

Aina ei voi olla kivaa, mutta useimmiten sentään on hauska olla lasten kanssa. Omat lapset tuntuvat kyllä kivemmilta kuin muiden, vaikka kyllä pidän monista aivan vieraistakin lapsista -ja lapset pitävät yleensä minusta.

ite 3,5 vuotiaan ja toinen kuukauden ikänen(molemmat poikia)niin sanon ,että ikinä en katunu ole lasten tekoa ja ne omat on aina ihania kun on tehty rakkaudella
ainoa mitä joskus kaipaa emempi on kahenkeskistä aikaa ton vaimon kanssa plus myös sitä ,että saa rauhottua iltamasa vähän omiinkin askareisiin
ja rehellisti sanottuna on vanhemmillakin oikeus olla huonolla tuulella ,kun lapset tai lapsi käy "hermoille" sillä kaikilla joskus on huonoja päiviä,mutta aikuisena ne pitää osata hallita
ja lopuksi sen minkä lapsien tulon myötä "menetät" niin saat tuplasti takasi kun katsoo lapsien kasvamista sekä oppimista.joten jos lapsia suunnittelet niin mielipiteeni on ,että ihmeessä rupea "puuhamaan" sillä on ne vaan eri mukavia.ja mitä tulee siien ,että rakastaako lapsiaaan automaattisesti niin sanon ,että kun "kahlaat"lasten kanssa elämää läpi,niin huomaat ,että lapsiinsa kiintyy jo pikku ajassa joten sitä kait se rakkus lapsiini on enempi
kiintymystä ja huolenpitoa
toi mitä kirjoitit onkuin minun elämästäni otettu pala sillä mietin itekkin noita asiota ja nyt olen 30 vuotias mies ja onnelinen 2 lapsen isä.
ps,sori ku noi pilkut ja muut jäi heikoille kantimille ,mutta jos saisit selvän.

Rakastuuko lapseen automaattisesti? En tiedä,vaikka kolme lasta olenkin synnyttänyt. Ensimmäistäni en saanut viereeni,vaan hänet vietiin vauhdilla henkeä elvyttäviin toimenpiteisiin.
Hirvittävä hätä oli ensimmäinen tunne,vaikka oikeastaan suhteemme olikin alkanut jos hänen kasvaessaan sydämeni alla. Hänen henkensä oli vaakalaudalla ennen syntymäänsä, joten kiintymys,hätä,rakkaus olivat pelissä kokoajan.
Olin täysin rättiväsynyt äiti,ja ensimmäinen vuosi meni niin etten jälkeen päin muista muita tapahtumia kuin ne mitkä on sattumoisin ikuistettu valokuviin.
Toinen ja kolmas syntyivät paremmissa kantimissa, ja päälimmäinen tunne oli suuri ihmetys: tämäkö on minun oma lapseni,minusta lähtöisin? Hänenkö päälaki näkyi äsken peilissä jota kätilö piteli. Kieltämättä olin onnellinen. Rakkaussuhde näihinkiin lapsiin oli syntynyt jo ennen heidän syntymäänsä.
Ikää minulla oli ensimmäistä saadessani samat kuin sinulla. Vuosia lastani ennen en edes kuvitellut tulevani äidiksi.En sellaisia joutanut pohtimaan.
Ensimmäiseni syntyi pitkälti omasta halustani, silloinen mieheni joutui vähän kuin pakon edessä isäksi.Asetelma ei sinänsä ollut hyvä, mutta vuosien myötä muuttunut.

Seuraavat kaksi olivat enemmänkin rakkauden hedelmiä, halu saada lapsia juuri sen miehen kanssa vei voiton kaikista muista järkeilyistä.

En koskaan ollut suoranaisesti inhonnut lapsia, mutta en kovin paljon innostunutkaan. Sen sijaan olin miettinyt minäkin miten edes herään,millä ihmeellä jaksan muka nousta öisin syöttämään,kuivittamaan, hoitamaan lasta, olinhan nukkunut elämäni yöt kuin tukki,lähes uneksimatta,minkään häiritsemättä.

Mutta kun se oma pikkuinen sinnitteli itseään gramma grammalta isommaksi, hänet sai viimein syliin ja kotiin, tiesin, ettei niin suurta ole, että hänet minulta saisi pois.

Nyt kolmen lapsen äitinä tiedän, etten ole eläissäni mitään tärkeämpää tehnyt kuin lapseni. Rakastan heitä vilpittömästi, enemmän kuin ketään muuta. En kovin innoissani ole vieläkään muitten lapsista, enkä imeväisen nähdessäni käy lepertelemään.

Käsitän vaan paremmin nyt, että jokaiselle oma lapsi on aina ihmeellisempi ja rakastettavampi kuin kenenkään toisen, ja että joku muu näkee minun lapseni niin kuin minä jonkun muun: ei niin ihana, mutta äidilleen (vanhemmilleen) ainutlaatuinen.

Suositella en uskalla, koska tekisin sen omista lähtökohdistani, mutta anna itsellesi vielä aikaa,kiire sinulla ei vielä ole. Vuosi jotain muuta kuin lapsensaannin pohdintaa, ja vastaus voi olla täysin kirkkaana mielessäsi.