7v sitten olin aina menossa kamujen kanssa vaikka minne.Harrastuksiin,viihteelle tai ihan vaikka vaan "hengailemaan". Pystyimme puhumaan asiasta kuin asiasta suoraan toisillemme,oli se sitten hyvää tai pahaa.Jos riitaa tuli jonkun kanssa,muut tulivat apuun selvittämään asiaa. Meitä oli 9 ystävystä ja kaikki oli yhtä tärkeitä. Aina oli niin että ystävät ensin miehet vasta sitten. Muilla miehiä tuli ja meni,minä en löytänyt ketään "ah niin ihanaa" jonka kanssa olisin halunnut pitempä aikaista tai edes mitään vakavaa. N.5v sitten löysin miehen kenen kanssa viihdyin heti alusta asti,ja yhdessä olemme edelleen. Monilla on suhteessaan ongelmia miksei myös meilläkin, mutta olemme nyt selvinneet niistä ja olemme molemmat onnellisia toisistamme.
Ystävilläni on myös ollut/on pitempiaikaisia suhteita,jopa pitempia kuin minun. Nyt vuoden ajan olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja "turhaksi" ystävien kesken.Minua ei pyydetä enään mukaan minneen...paitsi kuskiksi.Ja se ei tunnu kovin mukavalta että yhteyttä otetaan vain jos jotain ollaan vailla.
Näen nykyään ystäviä harvoin töiden takia,mutta silti se olen aina minä joka yrittää ottaa yhteyttä heihin.Jos tapahtuu jotain erikoista ei minulle ilmoteta (kuten ennen) vaan kun itse kuulen tapahtuneesta joskus 2kk päästä kamut vaan toteavat "ai etkö sä tienny?!".
Olen tietenkin yrittänyt miettiä mistä tää johtuu,ja kysynytkin olen,mutta en ole päässy asiassa eteenpäin. Tiedän etteivät he pahemmin pidä miehestäni,mutta en usko sen olevan syy.Koska heilläkin on omansa ja kullakin on omat vikansa.
En ole koskaan ollut se porukan "hauskin" ja "vilkkain", vaan olen aina ollut se joka pitää muista huolta.Joten jos olen liian tylsä heidän mielestään.
Niinä harvoina kertoina kun näen enään ystäviä,olemme baarissa, tai pitää lähtä baariin.Inhottaa lähteä mutta lähden silti. Ei ole mukavaa kun näkee ystäviä vaan kännissä.Välillä tuntuu että he ovat edelleen lukio iässä, milloin kaikki jutut oli alapään juttuja ja kikatusta päälle. Silloin tulee olo että olenko vanhentunu ennen aikojani kun ei naurata.
Joten tuleeko aika jolloin tiiviinkin ystäväporukan tulee hajota? Pystynkö tekemään asialle enään mitään vai annanko olla? Näitä ystäviä on aina ikävä,vaikka uusiakin kamuja jo on...
Ystävilläni on myös ollut/on pitempiaikaisia suhteita,jopa pitempia kuin minun. Nyt vuoden ajan olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja "turhaksi" ystävien kesken.Minua ei pyydetä enään mukaan minneen...paitsi kuskiksi.Ja se ei tunnu kovin mukavalta että yhteyttä otetaan vain jos jotain ollaan vailla.
Näen nykyään ystäviä harvoin töiden takia,mutta silti se olen aina minä joka yrittää ottaa yhteyttä heihin.Jos tapahtuu jotain erikoista ei minulle ilmoteta (kuten ennen) vaan kun itse kuulen tapahtuneesta joskus 2kk päästä kamut vaan toteavat "ai etkö sä tienny?!".
Olen tietenkin yrittänyt miettiä mistä tää johtuu,ja kysynytkin olen,mutta en ole päässy asiassa eteenpäin. Tiedän etteivät he pahemmin pidä miehestäni,mutta en usko sen olevan syy.Koska heilläkin on omansa ja kullakin on omat vikansa.
En ole koskaan ollut se porukan "hauskin" ja "vilkkain", vaan olen aina ollut se joka pitää muista huolta.Joten jos olen liian tylsä heidän mielestään.
Niinä harvoina kertoina kun näen enään ystäviä,olemme baarissa, tai pitää lähtä baariin.Inhottaa lähteä mutta lähden silti. Ei ole mukavaa kun näkee ystäviä vaan kännissä.Välillä tuntuu että he ovat edelleen lukio iässä, milloin kaikki jutut oli alapään juttuja ja kikatusta päälle. Silloin tulee olo että olenko vanhentunu ennen aikojani kun ei naurata.
Joten tuleeko aika jolloin tiiviinkin ystäväporukan tulee hajota? Pystynkö tekemään asialle enään mitään vai annanko olla? Näitä ystäviä on aina ikävä,vaikka uusiakin kamuja jo on...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Samoin kävi meidän tyttöporukassa. Meitä oli kanssa 9-12 "neitokaista" jotka pidimme tiiviisti yhteyttä. Osa seurusteli vakavissaan ja osa ei niin vakavasti. Toiset olivat yksin.
Hajaannuttiin parikymppisinä ympäri Suomea kuka töihin, opiskelemaan ja jotkun miehen "perässä".
Itse olen vuosien varrella erottanut porukasta jyvät akanoista. Olin toinen meistä joka perusti perheen lapsineen ja lainoineen. Kyllä "kaverit" kaikkosivat. Kaiken niitti oli se kun piti lähteä tyttöjen kanssa ulkoilemaan yöelämään ja joku hyväkäs kysyi että mitäs meinaat juoda? Vastasin ilman sen kummempaa show`ta; että limsaa tai kahvia. Kaikki kysyivät että ooksä taas raskaana?! Vastasin että en mutta en myöskään käytä enää alkoholia...
No, jäljelle jäi YKSI ystävä jonka kanssa pidämme yhteyttä. Mietityttää vaan että minkä tähden kukaan ei kysele että miksi juot itsesi känniin? Tuntuu olevan suurempi shokki kun olet raitis... Ja tähän ei liity mitään uskonnollista.
Eli: anna olla. Ei se ole sinun tehtäväsi tukkia toisten joukkoon. Jos he eivät hyväksy sinua mukaansa, niin se on heidän menetyksensä. Älä ota sitä itseesi. -Sitäpaitsi ystävät ovat tekemisissä toistensa kanssa, siihen ei tarvitse sekoittaa puolisoita ja lapsia, ellei sitten käy niin että puolisot ja lapset ystävystyvät myöskin.
Toi on jännä juttu, että jos olet raitis niin se on joillekin ystävyyden ehto.
Siis piti sanoa että ehto silleen, että on juotava tai sitten ei vietetä aikaa yhdessä. Tulinkohan nyt ymmärretyksi. :)
Minulle sanoi yksi kaveri jopa suoraan että "jos sä et enää juo niin me ei kyllä voida olla enää kavereita." Vitsillä sen kyllä heitti, mutta toteutuipa tuo aika hyvin käytännössäkin, kun kiinnostuksen kohteet oli lopulta niin erilaiset.
se kaveriesi inho on miestäsi kohtaan? Itsellä nimittäin meni välit totaalisesti poikki parhaan ystäväni kanssa, huolimatta yrityksistä selvittää asiat. Aluksi en vain pitänyt miehen seurasta, mielestäni hän oli luihun ja epärehellisen oloinen. Yritin kuitenkin olla ystävä kaverini kanssa normaaliin tapaan, en halunnut että menetän kivat hetket ystäväni kanssa yhden kundin takia, josta en siinä vaiheessa tiennyt yhtikäs mitään, kunhan vain oli epämukava olo miehen lähellä.
Lopulta kun opin vähän tuntemaan miestä, tajusin että mies oli mielestäni kertakaikkiaan täysi kusipää, joka vain käytti hyväkseen ystäväni huonoa itsetuntoa. Mies petti ja löikin kerran ystävääni sekä minua, mutta ystävä vain pysyi hänen luonaan ja syytti että yritän kateellisena vain erottaa heidät (puhuin ystävälleni ettei tuo ole normaalia että mies lyö ja uhkailee joko lyömisellä tai jättämisellä, hankkisi apua tai jättäisi itse miehen!)... Eli koska kaikki apuni koettiin sekaantumiseksi ja kateellisuudeksi, ei jäänyt vaihtoehtoja.. Olisi joko pitänyt jatkaa ystävyyttä ja pitää suu supussa, tai lopettaa ystävyys.
Mietin vain ettei miehessäsi ole oikeasti jotain vikaa, tai vain olemus joka todella oikeasti inhottaa ja riipii toisten selkäpiitä.. Tuollaisessa tapauksessa on usein hyvin vaikea sanoa kaverille ettei halua olla missään tapauksessa missään tekemisissä moisen äijän kanssa. Helpompi on mennä toisten kavereiden mukana kuin loukata kaverin tunteita puhumalla pahaa tämän rakkauden kohteesta.
Yksi hyvin tod. näköinen vaihtoehto on se että yksinkertaisesti jokainen alkaa elää omaa elämää omalla tahollaan. Raittius tuskin on mikään iso ongelma, itse olen täysin raitis ihan vain siksi etten tykkää viinan mausta. Enkä ole menettänyt sen takia yhtään kaveria, en edes niitä jotka todella ryyppäävät! Eli en heti usko sitäkään että kaverisi ihan "lukioiässä" (itseäni tuo termi lukiosta naurattaa, ei meillä ainakaan ketään lapsellista lukiossa ollut? Kaikki vkl-ryyppääjät jäi amiksen puolelle tai kymppiluokalle...) olivat.
Tarkistapa kaveriesi todellinen mielipide miehestäsi. Ja sitten heidän elämäntilanteensa. Jos on uusi poikaystävä, vaativa työ, lapsia.. Se vie helposti aikaa sinulta.
Kiitos kovasti vastauksista.
Ensiksi haluan täsmentää että ihmiset ovat erilaisia.Meistä osa oli lukiossa tuolloin ja osa ammattikoulussa,mutta kaikki "rellestivät" yhtä paljon.Ei se koulutus tee kenestäkään "kiltimpää tai "rauhallisempaa". Kaikki selvisimme koulusta hyvin paperein.
Ja mitä mieheeni tulee, hän on myös hyvä ystävä minulle.Hän ei ikinä voisi esim.lyödä minua. Olen sanonut tämän ystävyys asian ystävilleni, mutta ihan turhaan. Jotain vastauksia olen saanut...Vietän kuulemma liian paljon aikaa mieheni kanssa.Voi jos se pitäisikin paikkansa!Meillä menee työvuorot välillä niin ristiin että tavataan monesti vain nukkuessa. Enkä ole sellainen että lörpöttelisin meidän suhteen asioita ystävilleni silloin kun/jos heitä näen. Päin vastoin,yritän kysellä miten kamuilla menee.
Se että en lähde enään baariin on tehnyt minusta tylsän tyypin.Tyypin joka ei tiedä hauskan pidosta mitään.On turhauttavaa kysellä lähtiskö tytöt vaikka kahville, kun siellä kuitenki suurin puheenaihe on edellinen lauantai. Yritän kuitenkin.
Tällä hetkellä minulla 4uutta hyvää ystävää. Kaksi heistä on tuoreita äitejä,yksi naapuri kaupungista ja neljäs työkaverini. Heidän kanssa ei tule ikinä sellaista oloa että pitäiskö mun lähtä jo,vaikka olis ollu vartin vasta kylässä...
Yritän yhä kerran parissa viikossa (väh.)pitää yhteyttä ystäviini(en aio käyttää nimitystä entiset ystävät,koska he ovat niin tärkeitä yhä)ja tiedustella kuulumisia, vaikka ne yhteydenotot ovatkin yksipuolisia...Silti he tuntuvat iloisilta kun otan yhteyttä tai menen kylään.(?)
No, tämä tästä aiheesta. Se vaan tuntuu todella surulliselta erkaantua vanhoista ystävistään. Mutta jospa se sanonta "kaikella on aikansa" pitää paikkansa.