Meillä on avioliittoa takana 10 vuotta, yhteiselämää 12 vuotta. Meillä on alle kouluikäinen lapsi. Viimeiset vuodet (noin 5 vuotta) yhteiselämä on ollut todellista vuoristorataa. Hyvät ja huonot ajat vaihtelevat, varsinkin parin viimeisen vuoden aikana, noin viikon jaksoissa. Se on tosi väsyttävää. Me riidellään tosi paljon, ei kuitenkaan lapsen kuullen.
Välillä olen tuntenut syviä tunteita miestäni kohtaan, mutta en enää oikein tiedä, onko se kiintymystä ja sääliä vai rakkautta. Nyt on ollut puoli vuotta melko tyhjä olo, pelkään, etten enää rakastakkaan mieltäni. Voiko tällainen tunne mennä ohi ja rakkaus tulla takaisin?
Mielessä pyörii vähän väliä avioero, miten sen voisi hoitaa mahdollisimman kivuttomasti, miten jaetaan omaisuus, huoltajuus ym.Vaakakupissa painavat plussat ja miikat. Ajattelen riidatonta elämää, ajattelen olevani onnellisempi ja tasapainoisempi ihminen ja sitä kautta parempi äiti. Elättelen fantasiaa onnellisesta avioerosta, jossa mieheni ja minun välini säilyvät hyvänä.
Onko lapselle parempi asua kodissa, jossa on riitelevät, kärttyisät vanhemmat, mutta hänellä kuitenkin olisi molemmat vanhemmat läsnä? Vai olisko parempi, että hänellä on onnellinen äiti ja isä, vaikka joutuisikin jakamaan aikansa heidän välillään?
Pelkään kuitenkin, että erottuamme huomaisin tehneeni virheen. Että tunnen oloni yksinäiseksi, enkä pärjää taloudellisesti tai muutenkaan ilman miestäni. Pelkään, että hän ottaisi uuden naisen, joka olisi sitten osa myös lapseni elämää. Itse ajattelen, että en koskaan enää sitoudu yhteenkään mieheen, jos eroamme.
Äh, saattaa kuulostaa sekavalle tämä sepustus, olo on onneton, masentunut ja sekava. En tiedä, mikä on oikea ratkaisu. Otan kiitollisena vastaan neuvoja kokeneemmilta, en voi puhua tästä asiasta kenellekkään. Mieheni ei ota minua tosissaan tässä(kään) asiassa. Kaikki ystäväni elävät onnellista nukkekotiperhe-elämää, eivätkä voi käsittää tilannettani.
Välillä olen tuntenut syviä tunteita miestäni kohtaan, mutta en enää oikein tiedä, onko se kiintymystä ja sääliä vai rakkautta. Nyt on ollut puoli vuotta melko tyhjä olo, pelkään, etten enää rakastakkaan mieltäni. Voiko tällainen tunne mennä ohi ja rakkaus tulla takaisin?
Mielessä pyörii vähän väliä avioero, miten sen voisi hoitaa mahdollisimman kivuttomasti, miten jaetaan omaisuus, huoltajuus ym.Vaakakupissa painavat plussat ja miikat. Ajattelen riidatonta elämää, ajattelen olevani onnellisempi ja tasapainoisempi ihminen ja sitä kautta parempi äiti. Elättelen fantasiaa onnellisesta avioerosta, jossa mieheni ja minun välini säilyvät hyvänä.
Onko lapselle parempi asua kodissa, jossa on riitelevät, kärttyisät vanhemmat, mutta hänellä kuitenkin olisi molemmat vanhemmat läsnä? Vai olisko parempi, että hänellä on onnellinen äiti ja isä, vaikka joutuisikin jakamaan aikansa heidän välillään?
Pelkään kuitenkin, että erottuamme huomaisin tehneeni virheen. Että tunnen oloni yksinäiseksi, enkä pärjää taloudellisesti tai muutenkaan ilman miestäni. Pelkään, että hän ottaisi uuden naisen, joka olisi sitten osa myös lapseni elämää. Itse ajattelen, että en koskaan enää sitoudu yhteenkään mieheen, jos eroamme.
Äh, saattaa kuulostaa sekavalle tämä sepustus, olo on onneton, masentunut ja sekava. En tiedä, mikä on oikea ratkaisu. Otan kiitollisena vastaan neuvoja kokeneemmilta, en voi puhua tästä asiasta kenellekkään. Mieheni ei ota minua tosissaan tässä(kään) asiassa. Kaikki ystäväni elävät onnellista nukkekotiperhe-elämää, eivätkä voi käsittää tilannettani.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ikävää jos ero käsissä, eikä mitään muuta ratkaisua ole ... ja kaikkensa yritetty (puolin j toisin). Silloin ero tosiaan voi olla loppupelissä kaikille paras ratkaisu.
Mutta, kun kuulostaa etteivät tunteet ole kuolleet suhteessanne ... ja olet jopa valmiiksi mustis miehen uudelle "mielikuvitus nyksälle"... niin ehkä kannattaa vielä hakea muita ratkaisuja ja apua suhteeseenne ennen erohakemuksen jättämistä.
Niin ja erosta, kyllä omaisuudet jakaantuvat, ja huoltajuudet sovitaan tavalla tai toisella ... se ei ole syy olla yhdessä sen enempää kuin erotakaan.
fyysistä ja henkistä väkivaltaa kannattaa taistella!
En usko, että vanhempien riitely ja kärttyisyys on lapselle hyvä juttu. Tasapainoinen parisuhde olisi paras ratkaisu. Elän itse vähän samantapaisessa tilanteessa kuin sinä ja mietin mm. sitä, miten kestäisin vieraan naisen lapseni elämässä. Olen täysin varma, että erotessamme mieheni löytää uuden naisen muutaman kuukauden kuluessa.
Yksi syy, mikä estää eroratkaisun tekemistä, on eron jälkeinen elämä. Onnettomasta avioliitosta ei nimittäin välttämättä seuraa onnellista eroa. Oma mieheni on ihan hyvä isä ja kohtalainen aviomies. Voisin kuitenkin hyvin kuvitella, että erottuamme hän alkaisi vedättämään minua eli ei tapaisi lapsia jne. Itse taas en ole sellainen tyyppi, joka jaksaisi positiivisesti taistella lasten puolesta. Lopputulos olisi erittäin todennäköisesti se, että riitelisimme entistä enemmän ja lapsilla olisi vain toinen vanhempi eli minä. Me emme nytkään riitele koko ajan, mutta itse elän totaalisessa tunnetyhjiössä. Kestän päivästä toiseen mielekkään työni takia ja ajatellen, että lapsilla on kuitenkin asiat melko hyvin.
Koska elän ehkä samantapaista elämänvaihetta kuin sinä, sepustuksesi tuntui erittäin loogiselta...
Kukaan ulkopuolinen ei voi tulla sanomaan missä vaiheessa pitäisi erota tai kuinka paljon pitäisi avioliitossa kestää. Jos tuntuu että sinusta ei ole tekemään sitä eropäätöstä, se ei vaan sitten vielä ole sen aika.
Oletko kokeillut perheneuvolaa? Suosittelen, jos sellainen paikkakunnalta vaan löytyy. Heidän tehtävä ei välttämättä ole ylipuhua sut pitämään avioliittoa kasassa, vaan auttaa löytämään ratkaisuja ongelmiin. Jos se ratkaisu on ero, ne tukevat siinäkin hommassa. Tulee ainakin tunne että yrittää jotain saada aikaiseksi, eikä vaan istu odottamassa sitä loppua.
Se on rankka ja tuskainen vaihe, kun ei vielä tiedä mitä tekisi, mutta tärkeä osa prosessia. Voimia sinulle.
Vai asuvat tuttavasi nukkekodissa? Ibsenin sellaisessa?
Meillä on hyvin samanlaiset olosuhteet kuin sinulla ja taitaa olla monella muullakin. Vaimolla (ja minulla myös) on iso tunnemöykky rinnassa, jota ei ole purettu. Miehet vain ei itke (julkisesti, näyttäen heikkouttaan). Yhteiselämämme on ollut taistelua ulospäin siitä ja tästä. Ja kun vaikeudet ovat tulleet, olemme sanoneet toista mitä olemme tunteneet. Ei se mitään -totta helvetissä se on tärkeää. Kyllä mä kestän -auta. Mee pois - silitä, ole lähellä.
Nyt kun saisi purettua tuon möykyn. Mitä haluaa ja mitä pelkää -puolin ja toisin. Ja pystyisi kommunikoimaan ihan oikeasti, vikoineen jotka on huomattu, toisen kanssa. Olisi lapsillakin hyvä koti.
Kiitos teille vastauksistanne, niistä on todellakin hyötyä ja antavat vähän uutta näkökulmaa.
En kyllä tunnusta olevani mustis miehen uudelle ”mielikuvitusnyksälle”, joskus jopa salaa toivon, että hän löytäisi uuden, jolloin minun ei tarvitsisi tehdä kipeää päätöstä. Tarkoitin vain sitä, että tämä uusi ihminen tulisi olemaan osa myös lapseni elämää, enkä minäkään halua jakaa äitiyttäni minkään äitipuolen kanssa. Varsinkaan, kun en luonnollisestikkaan itse ole häntä valitsemassa! :o)
Fyysistä väkivaltaa suhteessamme ei missään nimessä ole, mutta koen jonkinlaisena henkisenä väkivaltana mieheni piittaamattomuuden minua kohtaan. En usko hänen rakastaneen minua enää pitkiin aikoihin. Hän ei halua puhua kanssani mistään, ei jaa elämäänsä kanssani. Hän on kotona, mutta ei läsnä. Ongelmat hän sivuuttaa vaitiololla. Totaalinen tunnetyhjiö kuvaa minunkin tilannetta osuvasti.
Tosi terävä pointti tuo, että ”Jos tuntuu että sinusta ei ole tekemään sitä eropäätöstä, se ei vaan sitten vielä ole sen aika.” Näin se tosiaan taitaa olla. Ero on kuitenkin niin lopullinen.
Möykky on minullakin rinnassa, eikä sitä saa purettua niin kauan kun mieheni jatkaa vaitioloaan. En voi häntä pakottaakkaan puhumaan, enkä jaksa napista hänelle enää siitä asiasta.
Hyvinhän teillä menee moneen muuhun verrattua!
Uusimpien tutkimuksien mukaan lapset eivät halua vanhempiensa eroavan, vaikka liitto ei niin onnellinen olisikaan.
Pisti silmään tuo "napiseminen". Se on varmin konsti saada mies käpertymään kuoreensa.
Kokeilisit välillä hunajaa etikan sijaan. Siiinäkin pitää olla sisukas, sillä mies muistaa todella kauan nalkutuksen, mutta muutaman kerran perästä hän saattaa herätä horroksestaan, että "oletko sinä tosiaan taas mukava?" Sitten vähän hävettää, kun ei heti huomannut, ja se pitää tietysti hyvittää jollain.
Joka toisessa liiitossa tämä onnistuu.
Vaihtoehtona on tietysti lähteä etsimään uutta noista "eronneista paskoista".
Ei Sinulla mitää "tunnetyhjiötä" ole. Kaipaat vain vanhoja hyviä aikoja.
Yllätä miehesi, ja laita viikonlopuksi hyvää ruokaa, sekä hae viinipullo. Kukapa ei sellaisesta pitäisi?
Itsellänikin tuo sananvalinta napisemalla särähti. Luulen kuintenkin tietäväni mitä a.p. tarkoittaa. Hunaja ei taida olla ainoa oikea lääke, sitä lienee jo koetettu.
Määritä itsellesi mitä haluat ja mitä et. Sitten sanot sen puolisollesi niin, että hän ymmärtää! Jos vastaus on joo-joo niin pistä talo tuleen ja sano että laitoin talon tuleen. Jospa vastaus on toinen. Tulipalosta ei tule kuitenkaan yhtä vakavia seurauksia kuin siitä että vain iteksesi mietit ja kärsit. (Caveat! tämä ei ole yllytys rikokseen). Puhu, tee asioita joilla saavutat tavoitteesi. Pelkällä itsekseen ajattelulla ja kärsimisellä ei saavuta mitään. Ei kukaan!
Luulenpa, että tuota polttamista on kokeiltu, eikä tarpeeksi hunajaa.
Toivottavasti ne sillat eivät ole poikki palaneet.
Muutama hyvä ateria kuulostaa hyvältä.
Jos ukkoa ei kiinnosta, syö yksin. Ja etsi muutaman yrityksen jälkeen uusi ukko, jos kerran toinen on pystyyn kuollut.
Muista yrittää vain ja ainoastaan hyvällä, vaikka vastaanotto olisi mikä hyvänsä.
Ilkeillä sanoilla ja teoilla mennään aivan varmasti takapakkia.
Teillä lienee peruutettu niin kauan, että kerta, pari ei ehkä riitä, mutta jos joku kolmesti kieltäytyy aidosta rauhaneleestä, on aika kumma otus.
Koeta kestää vielä vähän aikaa. Ja ota vaari niistä neuvoista, joita olet suhteen piristämiseksi saanut.
Olen itse eronnut, tosin pääosin miehen uskottomuuden takia.
Mutta jos se elämä ei ota luonnistuakseen ja tilanne pahenee ja edessä on ero, suosittelen sinulle lämpimästi uudenlaista katsantokantaa suhteessa lapsiisi ja mahdolliseen uuteen aikuiseen heidän elämässään.
Tulee lastesi elämään uusi äitipuoli tai isäpuoli tai vaikka molemmat, parhaassa tapauksessa se voi lisätä lastesi hyvinvointia. Mikäli esimerkiksi miehesi "uusi" on fiksu, vastuuntuntoinen ihminen, jolla on jotakin annettavaa, ole iloinen. Lapsesi saavat hyvän uuden aikuisen. Nykymaailma ja tulevakin on niin täynnä kaikenlaista, joka lapsiamme uhkaa, kasvatamme heidät miten tahansa. On lapselle eduksi, mitä tiiviimpi turvaverkko heidän ympärillään on. En tällä tarkoita tietenkään kymmeniä ihmisiä.
Aurinko paistaa ja kesä lähestyy, joten hymyä huuleen.
Taisit ilmaista "olennaisen", kun pohdit tunnetko kiintymystä rakkautta vai sääliä..
Jokaikinen parisuhteessa tai avioliittossa oleva päätyy noita pohtimaan ennen pitkää.
Se kiihkeän rakkauden ja intohimon huuma kestää vain lyhyen aikaa jokaisessa parisuhteessa. Se pitäisi jokaisen tajuta.
Parisuhde vaatii työtä ja molemmilta osapuolilta, jotta se pysyy "hengissä." Ei sitä alun roihua enää saa koskaan, mutta on erittäin hyvä jos on syntynyt kiintymys ja välittäminen kumppanistaan. Kyllä sen tuntee ja voi mitatakin merkitseekö kumppani "mitään" vai onko itselle samantekevää miten kumppani voi/jaksaa/tuntee..?
Riidat kuuluvat normaaliin parisuhteeseen. Olisi epänormaalia jos ei olisi riitoja ja vastakkainasetteluja. Riidat pitää sopia ja säännöllisesti keskustella asiat halki.Eikä lapsillekaan ole vahinkoa, jos näkevät normaalia riitelyä, mutta näkevät ja tajuavat myös, että sovinnon voi tehdä ja se onnistuu. Tarvittaessa on haettava ulkopuolista apua esim perheneuvolasta. Erittäin paljon parit ovat saaneet voimia erilaisista parisuhdeviikonloppu kursseista tms.
Rakastaminen ja rakastuminen ovat eri tunteita ja ne pitää erottaa toisistaan. Tyyppi esimerkki on että mies voi sanoa vaimolleen: Olen rakastunut työtoveriin, mutta sinua minä rakastan. Rakastuminen on tunne, kuin huume joka haihtuu ja tilalle kehittyy välittäminen ja kiintymys puolisoa/kumppania kohtaan.
Ei pidä luovuttaa liian helposti vaan on etsittävä keinoja miten voi piristää parisuhdetta omaakin jaksamista.
Jos puoliso ei ole halukas keskustelemaan ongelmista esim perheneuvolassa, sinne voi mennä yksinkin. Etsi ja mieti miten voit parantaa omaa mieltäsi. Jotain uutta ja piristävää esim ulkoasuun? Uusi harrastus, jota olet aina haaveillut aloittavasi, kielenopiskelua..maalausta..jne..Puolison kanssa edes yksi irtautuminen arjesta ja vain kaksin..
ehkä teatteri viikonloppu..Tsemppiä parisuhteen parantamiseen ja hyvään oloon!