Olen miettinyt monet kerrat omaa itseäni ja sitä, miksi minusta tuli tällainen. Olen viisi vuotta seurustellut suhteessa, joka pursuaa ongelmia. Minä en luota, olen tullut petetyksi, olen kokenut fyysistä väkivaltaa, olen itse lyönyt, epäilen, en usko mitään, mitä toinen sanoo, pelkään koko ajan,että toinen satuttaa.
Väkivallasta sen verran, että miestäni en voi siitä syyttää, olen tehnyt sitä itse vähintään yhtä paljon. Pettäminen tapahtui suhteen alussa ja sen olen antanut anteeksi. Kuitenkaan en voi unohtaa menneitä. Pelkään koko ajan, että jotain on tapahtunut minun tietämättäni.
Mikä minun on? En päästä ihmisiä lähelleni, koska en luota kehenkään. En ikinä usko, että kukaan oikeasti minusta välittää. Kaikki käyttävät hyväkseen ja valehtelevat.
En todellakaan tahdo asioiden olevan näin, mutta mikään ei auta. Minulla ei voi olla minkäänlaisia ihmissuhteita, koska en usko niihin.
Olen miettinyt, että onko kaikki syy nyt lapsuudessani. Isä hakkasi äitiä pahasti ja petti, valehteli, huusi, riehui, hajotti paikkoja. Äiti petti isää ja oli masentunut. Kukaan ei välittänyt, kukaan ei soitellut perään, kukaan ei pyytänyt kotiin syömään ruoka-aikana tai antanut kotiintuloaikoja. Olen aina tullut toimeen omillani. Meille kaikki välittäminen korvattiin rahalla.
Miten näistä haavoista voi selvitä? Miten uskoa elämään ja ihmisiin? Näin elämä ei voi enää jatkua.Asiaa pahentaa se, että elämäni aikana en ole koskaan onnistunut luomaan onnistunutta ihmissuhdetta. Niissäkin olen joutunut pettymään. En tiedä miltä tuntuu se, kun
luottaa..
Toivottavasti joku jaksoi lukea vuodatukseni!
Väkivallasta sen verran, että miestäni en voi siitä syyttää, olen tehnyt sitä itse vähintään yhtä paljon. Pettäminen tapahtui suhteen alussa ja sen olen antanut anteeksi. Kuitenkaan en voi unohtaa menneitä. Pelkään koko ajan, että jotain on tapahtunut minun tietämättäni.
Mikä minun on? En päästä ihmisiä lähelleni, koska en luota kehenkään. En ikinä usko, että kukaan oikeasti minusta välittää. Kaikki käyttävät hyväkseen ja valehtelevat.
En todellakaan tahdo asioiden olevan näin, mutta mikään ei auta. Minulla ei voi olla minkäänlaisia ihmissuhteita, koska en usko niihin.
Olen miettinyt, että onko kaikki syy nyt lapsuudessani. Isä hakkasi äitiä pahasti ja petti, valehteli, huusi, riehui, hajotti paikkoja. Äiti petti isää ja oli masentunut. Kukaan ei välittänyt, kukaan ei soitellut perään, kukaan ei pyytänyt kotiin syömään ruoka-aikana tai antanut kotiintuloaikoja. Olen aina tullut toimeen omillani. Meille kaikki välittäminen korvattiin rahalla.
Miten näistä haavoista voi selvitä? Miten uskoa elämään ja ihmisiin? Näin elämä ei voi enää jatkua.Asiaa pahentaa se, että elämäni aikana en ole koskaan onnistunut luomaan onnistunutta ihmissuhdetta. Niissäkin olen joutunut pettymään. En tiedä miltä tuntuu se, kun
luottaa..
Toivottavasti joku jaksoi lukea vuodatukseni!
Vastaukset 5
Vanhimmat
En vaan osaa sinua neuvoa. Ei auta muuta kun koittaa jaksaa ja toivoa parempaa.
Itse olen myös monesti pettynyt enkä osaa luottaa. Vaikka ei olisi mitään syytä epäillä, mutta kai se on menneisyydestä maksettava hinta tavallaan. Pitäisi vaan unohtaa menneet ja elää tätä hetkeä, että jaksaisi luottaa ja uskoa ihmisiin.
Elämä teidän perheelle! Puhukaa siitä, mikä saa teidät käyttäytymään kuin villieläimet.. Jos tunteet menee riidellessä niinkin kuumiksi että toiseen käy käsiksi, niin tarvitaan aikalisä. Sovitte, mikä on kummallekkin oma "pakopiste". Eli kun siltä tuntuu, menet vaikka hetkeksi ulos ym.. Ja miehelle oma juttunsa. Toinen vaihtoehto on parisuhdeterapia. Siitä oikeasti ON HYÖTYÄ, ja tuntuu hyvälle kaataa perheen "loskat" jonkun muun niskaan ;)
ET ole antanut anteeksi suhteenne alussa tapahtunutta pettämistä, se nyt ainakin on päivänselvää, joten älä valehtele itsellesi.
Tuollainen epäluottamus, väkivaltaisuus ym. ei TODELLAKAAN ole tasapainoisen, anteeksiantavaisen ihmisen käytöstä, enkä siitä sua syytäkään. HYVIN HARVA ihminen kykenee oikeasti ja perinpohjin antamaan anteeksi vieraissa käynnin parisuhteessa, mutta moni haluaa kyllä uskotella itselleen olevansa niinkin laupias.
Jotakin sä (ja sun mies) saat siitä epätyydyttävästä ja väkivaltaisesta suhteesta, koskapa edelleenkin vaan suostut siinä elämään. Jokin "palkinto" siinä piile. Ehkä se on vallantunne. Voi syyllistää toisen menneistä ja nykyisistä ongelmistasi ja tuntea sen olevan oikeutettua.
Voit hakata pahan olosi mieheesi fyysisestikin, koskapa hän antaa niin itselleen tehdä.
Ja päinvastoin.
Et sinä hirveästi itseäsi kunnioita jos lyöt ja annat itseäsi lyötävän. Se on fakta, jota kandee pysähtyä funtsimaan. Lapsuudella on varmasti osansa asiaan, sillä sieltähän ne roolimallitkin lähtee mukaan. Samaten raivo siitä, että äiti alistui hakattavaksi. Se raivo saa monen pikkutytön tiedostamattaankin vihaamaan miehiä.
Tuossa oli paljon varmasti totta. Minulla on aina ollut viha miehiä kohtaan ja sellainen asenne, että "minua ei kukaan kohtele, kuten äitiäni". Siksi minun on ollut vaikea olla seurustelusuhteissa, koska olen lopettanut ne hyvin pian oman epävarmuuteni takia tai olen pelännyt satuttamista, olen antanut periksi jo pienestäkin virheestä.
Myös tuo pettäminen tulee aina olemaan jossakin mieleni syvyyksissä ja siitä minun väkivaltani saikin alkunsa. Tasan sillä hetkellä! Se muutti luonteeni aivan toiseksi! Olin ennen todella kiltti ja iloinen ihminen. Nyt kaikki sanovat, etteivät enää näe sitä hymyä, joka ennen oli aina kasvoilla.
Minua ei niinkään satuta se, että mies on väkivaltainen. Jotenkin koen sen niin, että se on minun syytäni, koska siihen yllytän ja usein alotan. Viimeksi kuitenkin kun mieheni suuttui, hän riepotteli minua pitkin lattioita ja sen jälkeen on ollut huonot fiilikset. Tämä satutti enemmän kuin mikään aiemmin. Tuli jotenkin sellainen olo, että joku toinen hallitsee minua, saa päättää mitä minulle tehdään. Eikä edes välitä siitä, että sattuu.
Mutta meidän suhteessa on kai se, että meillä on niin hyviäkin hetkiä. Olemme todella kilttejä toisillemme, mutta samalla toinen voi yhtäkkiä muuttua hirviöksi...
En tiedä tahdonko suhdetta lopettaa, koska olemme molemmat syyllisiä.. Minäkin petin miestäni, tosin en edennyt niin pitkälle kuin hän ja molemmat lyövät.Sekin oli joku todella typerä päähänpisto! Tein sen turhautumiseni takia, kun ajattelin, että mitä minä tässä ketään kunnioittamaan, kun ei toinenkaan kunnioita.
Olen itse päättänyt, että väkivalta on todellakin ohi minun kohdaltani ja niin miehenikin lupasi... jos minä lähtisin tästä nyt uuteen suhteeseen, niin se vaan satuttaisi lisää. En kestäisi sitä, että tulisin toistamiseen petetyksi. Se veisi kaiken mennessään. Eikä kai kukaan halua tosissaan olla yksinkään aina..
Että sinulla saattaisi olla jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö?
Se ei ole vakava asia, mutta tarvitset apua, ei ole häpeä puhua psykiatrille tai jollekin vastaavalle, tulosta vaikka tekstisi, ja mene sen kanssa selvittämään asioita. Joskus voi auttaa myös muutaman kerran "purkautuminen", näistä asioista on vaikea puhua tutuille. Jos kokoajan pelkää jotain, pelkäät olla onnellinen-se kuuluu ahdistuneisuuteen. Ahdistuneisuudesta voivat kärsiä monet ihmiset, mutta alttius siihen on vahva, jos olet tullut pahoinpidellyksi henkisellä tai fyysisellä tasolla. On vaikea oppia luottamaan taas, jos luottamus on mennyt totaalisesti, mutta luottamisen ja onnellisena olemisen voi oppia uudelleen-joskus siihen vain tarvitsee myös toisen ihmisen näkökannan, ulkopuolinen ihminen voi olla tähän joskus paras, hän ei arvoi asioita tunnepohjalta vaan tiedon perusteella.