Se on tasan 3 kuukautta siitä kun mies ilmoitti jättävänsä perheensä toisen naisen vuoksi.
Itse tunnen ihme kyllä selviäni tästä; onnetonhan edelleen olen ja surutyö kesken, mutta olen jo huomannut kevätauringon ja uskon, että parempaan päin mennään, vaikka elämänpituiseksi luulemani parisuhde yllättäen loppui kuin seinään. Mutta entäs nämä meidän lapset sitten...
Pojalla menee alkushokin jälkeen nyt tasaisemmin, mutta tytöstä olen huolissani. Liki 10-vuotias tyttö itkee harva se ilta ikäväänsä, vaikka tapaa isää tosi usein. Mutta eihän mitkään tapaamiset korvaa sitä, että ennen meillä oli perhe, jossa asui myös isä. Lohdutan tyttöä surussaan aina kertomalla, että isä rakastaa lapsiaan ihan yhtä lailla kuin ennenkin, ei koskaan hylkää heitä, ero ei johdu lapsista, vaan on aikuisten välinen juttu jne. Lohdutan rauhallisesti, vaikka sisimmässäni tunnen suunnatonta vihaa siitä, että mies teki näin. Tajusikohan ollenkaan, miltä lapsista tuntuisi? Miten rakastumisen voima voi viedä noin mukanaan...?
Tuntuu, että lasten perusturvallisuus on järkkynyt. Minkä aikaa teidän muiden kouluikäiset lapset ovat surreet eroa? Mitä voisin tehdä tukeakseni lapsia? Tiedän ja ymmärrän, että heidän isäänsä en rupea haukkumaan lapsille. Lasten eroryhmässä he kävivät yhtenä viikonloppuna, perheneuvolassakin käytiin kaikki neljä kerran. Kaipaan jotenkin tukea siihen, että auttaisin varsinkin tyttöä käsittelemään suruaan läpi. On hyvä, että hän itkee ja suree, sehän on tapa käsitellä asiaa. Välillä vain kun itsellä on parempi päivä ja uskoo huomiseen, niin lapsen ahdistus tarttuu minuunkin ja itken täällä heti kun tyttö on nukahtanut sinne minun sänkyyni, isänsä entiselle paikalle. On väsynyt olo, mutta en tarkoita etten kestäisi lasten itkua...jotenkin vain... tämä kaikki on niin vaikeaa.
Itse tunnen ihme kyllä selviäni tästä; onnetonhan edelleen olen ja surutyö kesken, mutta olen jo huomannut kevätauringon ja uskon, että parempaan päin mennään, vaikka elämänpituiseksi luulemani parisuhde yllättäen loppui kuin seinään. Mutta entäs nämä meidän lapset sitten...
Pojalla menee alkushokin jälkeen nyt tasaisemmin, mutta tytöstä olen huolissani. Liki 10-vuotias tyttö itkee harva se ilta ikäväänsä, vaikka tapaa isää tosi usein. Mutta eihän mitkään tapaamiset korvaa sitä, että ennen meillä oli perhe, jossa asui myös isä. Lohdutan tyttöä surussaan aina kertomalla, että isä rakastaa lapsiaan ihan yhtä lailla kuin ennenkin, ei koskaan hylkää heitä, ero ei johdu lapsista, vaan on aikuisten välinen juttu jne. Lohdutan rauhallisesti, vaikka sisimmässäni tunnen suunnatonta vihaa siitä, että mies teki näin. Tajusikohan ollenkaan, miltä lapsista tuntuisi? Miten rakastumisen voima voi viedä noin mukanaan...?
Tuntuu, että lasten perusturvallisuus on järkkynyt. Minkä aikaa teidän muiden kouluikäiset lapset ovat surreet eroa? Mitä voisin tehdä tukeakseni lapsia? Tiedän ja ymmärrän, että heidän isäänsä en rupea haukkumaan lapsille. Lasten eroryhmässä he kävivät yhtenä viikonloppuna, perheneuvolassakin käytiin kaikki neljä kerran. Kaipaan jotenkin tukea siihen, että auttaisin varsinkin tyttöä käsittelemään suruaan läpi. On hyvä, että hän itkee ja suree, sehän on tapa käsitellä asiaa. Välillä vain kun itsellä on parempi päivä ja uskoo huomiseen, niin lapsen ahdistus tarttuu minuunkin ja itken täällä heti kun tyttö on nukahtanut sinne minun sänkyyni, isänsä entiselle paikalle. On väsynyt olo, mutta en tarkoita etten kestäisi lasten itkua...jotenkin vain... tämä kaikki on niin vaikeaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
näyttäisit lapsille oman surusi tai ainakin osan siitä? Voit ihan hyvin sanoa, ettet sinäkään ollut valmistautunut miehesi/lasten isän lähtöön. Elämä vain ei mene aina kuten suunnittelee ja on ajatellut. Tosiasiat kuitenkin vain pitää ottaa sellaisena kuin ne eteen tulee. Uskon, että näyttäessäsi tunteesi, lapsesi rauhoittuu; hän ei sure yksin. Lisäksi se rauhoittaa sinua itseäsi; ei tarvitse esittää lapselleen iloisempaa kuin oikeasti on.
Niin, yhdessä me olemme itkeneet ja vielä varmaan itkemmekin.
Ja silti hoen lapsilleni, että me selviämme tästä. Hoin sitä jo alusta asti, vaikka en siihen itse uskonut. Nyt uskon, mutta pelkään silti millaiset arvet lasten sisimpään kaikesta jää. Avioerot ovat "periytyvää" luki lehdessäkin, mikä on se parisuhteen malli, jonka tästä annoimme. Minulla ainakin luottamus toiseen sai pahimman mahdollisen kolauksen. Lapset eivät varmaan sitä näin vielä osaa ajatella, eikä kai tarvitsekaan. Avioerohan on nimenomaan aikuisten välinen.
selviäminen vie aikaa. Jokaisen kohdalla varmaankin yksilöllisen ajan. Tuntuu, että sinä tarvitset tukea, jotta voisit tukea lapsiasi. Onko sinulla ketään, joka kuuntelee ja tukee? Olet todella reilu, kun et hauku miestäsi lapsille ja korostat sitä, ettei ero ole lasten vika. Jonkun pitäisi takoa miehellesi järkeä päähän. Miten hän voi olla niin itsekäs, että lähtee toisen mukaan ja jättää lapsensa. Se toinen nainen on siis rakkaampi kuin omat lapset. No, miehen aivothan ovatkin siellä jalkojen välissä. Tottahan lähtö murtaa lasten perusturvallisuutta, mutta uskon sinun fiksuna äitinä sen hiljalleen korjaavan. Olet todella Aikuinen ja tulet selviämään. Itselläni on tilanne, jossa etenkin lasten takia yritän liittoa jatkaa ja koville se ottaa. Ero on kriisi ja siihen kuuluu vihan, kaunan, katkeruuden, mutta onneksi myös alkuun hetkittäinen ilon ja selviämisen tunne, joka onneksi voimistuu koko ajan. Muista antaa tunteillesi aikaa, itke kun itkettää ja naura kun naurattaa. Mutta huolehdi itsestäsi ja omasta jaksamisesta. Toivon, että sinulla on joku joka kuuntelee sinua, ottaa kiinni ja tukee. Voimia sinulle, viisautta sinulla jo onkin.
Kyllähän olenkin itkenyt, omaa suruani en ole kätkenyt, vaan lapsetkin tietävät. Alkuunhan en muuta varmaan tehnytkään kuin itkin, ei sitä oikein voinut lapsilta peittää :) Olin kolmisen viikkoa sairaslomallakin, ihme ettei kiikutettu jo hullujenhuoneelle...No kiitos siitä kuuluu ehdottomasti vanhemmilleni ja ystävilleni. Heille olen saanut puhua kaiken sen vihan, kiukun, katkeruuden, hysterian ja raivon, jolla en halua lapsia pelottaa ja ahdistaa. Mutta itkun he ovat nähneet ja tulevat jatkossakin näkemään, olen viimeksi eilen sanonut myös tyttärelle, että minäkin olen erosta tosi surullinen ja pahoillani.
Tosiaan, mies on sanonut, että minun kanssani ei ollut paha olla ja hän oli tyytyväinen elämäänsä, kunnes tuli tämä äkkirakastuminen ja sen myötä rakkaus minuun hiipui. Jotenkin tuntuu, että eikö sitten vanhempana olisi voinut ajatella, että antaa ajan kulua, olla vaan ja "hiipua" tässä suhteessa ( jossa mm. tehtiin kahdenkeskisiä myös miehen mielestä hauskoja matkoja, harrastettiin hyvää seksiä jne )jo ihan vain lasten vuoksi? Minäkin ajattelen, että kuinka voi asettaa toisen aikuisen omien lasten edelle? Eihän lasten kanssa toki naimisissa olla, mutta silti. Vain viitisen vuotta ja molemmat lapsemme olisivat olleet jo nuoria, joiden elämässä ehkä olisi jo omia seurustelukuvioita ja paljon muuta, eli kuvittelisin, että jollain lailla olisivat olleet kypsempiä sille, että heidän isänsä muuttaa pois. Ja sitäpaitsi, voihan olla, että tätä hänen nykyistä suhdettaan ei ole enää olemassakaan vuoden saati viiden päästä. No, ehken tosiaan voi ymmärtää, kun minulla ei ole kuin se nuoruuden rakastumisen tunne mieheeni silloin pitkän ajan takaa.
Muuten tuskin osaan lohduttaa, mutta haluan esittää sinulle ajatuskuvion, jota pohdittuasi varmaan näet, ellei se ole jo mielessäsi käynyt, asiaa hieman eri kulmasta.
Ihmettelet sitä, voiko rakkaus sokaista niin.. vastaus on, että kyllä voi, sehän on yksi rakkauden piirre, se on sokea.
Nykymaailmassa voi ajatella niinkin päin pitkän liiton loputtua- näinhän käy yhä useimmille - että se kesti jo harvinaisen pitkään, ja olla kenties kiitollinen "edes" siitä ajasta.
Sille, että joku löytää jonkun toisen ja rakastuu, ei voi mitään, niin valitettavaa kuin se onkin. Kuinka moni pystyy ajattelemaan kaikkea pelkällä järjellä?
Mielestäni kaikissa niissä eroissa, joissa jompikumpi puolisoista yht'äkkiä täydestä vauhdista ilmoittaa hyppäävänsä pois ja menevänsä toiseen kelkkaan on se hyvä puoli, että on ainakin sen verran rehellinen, että ilmoittaa.
Jälkeenpäin ajatellen selkeä ero on parempi vaihtoehto kuin jos toinen jatkaisi näennäisesti liittoa, vaikka sydän olisi muualla. Tarkoitan nimenomaan niitä, ketkä virittävän kakkossuhteen seläntaakse, ja pelaavat sitä peliä niin kauan kuin jäävät kiinni. Yllättävän moni siihen kykenee, yllättävän monelle puolisolle se menee läpi: aina löytyy selityksiä, jotka uskoo mielummin kuin näkisi totuutta.
Toisen sydän ja mieli voi olla salarakkaan sylissä, vaikka itse ihminen istuisi kotona telkkarin ääressä. Sitten taas ihmetellään, miten toinen on muutunut niin omituiseksi, ei puhu ei pukahda, välttelee kosketusta ja katsetta.
Tokihan sen,että läheisellä ihmisellä on jotain jossain muualla menossa tuntee, vaikka ei tajuaisi eikä tietäisi mikä.
Salasuhteen peittely ja kaksoiselämän eläminen näkyy kummallisena käytöksenä, sitä ei voi estää,selitellä kuitenkin.
Salasuhde alkaa jäytää "ykkössuhdetta" vaikka välttämättä ei tajutakaan mistä kaikki on kiinni.
Pettävä voi olla tyytyväinen siihen miten saa kulissit pysymään kunnossa, petetty siihen ettei löydä mitään pettämisen merkkejä.
ja niin edelleen.
Mielestäni se, että puoliso ilmoittaa halustaan erota kuin seinään, on kuitenkin parempi kuin että elettäisiin valheessa. Hyvin moni eronnut on sanonut, että pahinta oli se, että kaikki muut tiesivät että petetään paitsi itse,se kun tajusi tulleesi kusetetuksi pahemman kerran. Tieto luo tuskaa, sanotaan, mutta myös rauhaa, loppujen lopuksi.
Mietit sitäkin, mahtaako miehesi nykyistä suhdetta enää viiden vuoden päästä ollakaan. Sellaista on sinun turha pohtia, se ei ole sinun asiasi. Jokaisella on oma elämänsä, ja siihen sisältyy myös oikeus tehdä virheensä itse.
Ja vaikka sinusta nyt tuntuisi että miehesi on tekemässä uudessa suhteessaan elämänsä suurinta virhettä, niin anna tehdä. Kyse kuitenkin on aikuisesta ihmisestä, jonka onnen tiellä sinä tuskin haluat olla, tai ottaa vastuullesi sitä, että hän olisi tullut rinnallasi onnettomaksi jos olisi joutunut hylkäämään suuren (miten suuren, sen arvioiminen ei ole kenenkään muun tehtävä) rakkautensa.
Suurtahan sen täytyy olla,ainakin sillä hetkellä, jos lapsensa ja perheensä pystyy hylkäämään..sitä tuskin kukaan kykenee kumoamaan.
sairaalloiseen tilaan sanoi kerran eräs parisuhdekouluttaja - en muista kuka. Rakastuminen on kuin huume ja siihen jää koukkuun, kaikki muu on ilmaa ja merkityksetöntä sen ympärillä. Samainen asiantuntija totesi myös, että pitäisi odottaa riittävän pitkä aika ennen kuin sitoutuu puoleen tai toiseen. Arki tulee taatusti siihen suureenkin rakkauteenkin ja rakastumisen huuma haihtuu.
Joku on viisaasti todennut, että rakkaus kestää tuhat päivää. Aika hyvä mittari taitaa olla?
Niin, lapsethan ne erosta aina kärsivät ja ehkä usein kaikkein eniten. Siksi eroavien vanhempien itsekkyys niin paneekin vihaksi, omassakin tapauksessani. Joskushan erolle ei ole vaihtoehtoa mutta aika usein varmaan pystyttäisiin yhdessäkin jatkamaan kun vain haluttaisiin asioille tehdä jotain. Tämä ei nyt tarkoita sinun tapaustasi, siitähän en mitään tiedä.
Se on hieno asia, ettet ole lapsille miestäsi haukkunut. Exäni joutui lapsena päivittäin kuuntelemaan kun äitinsä haukkui isää, kuinka huono isä heillä on. Koko aikuisiän hänen suhteensa äitiinsä on ollut erittäin huono.
Kukapa sen tietää mikä olisi lasten kannalta parasta. Välillä tulee mieleen, että olisiko sittenkin parempi, että lapsi oikeasti tietäisi sen totuuden. Olisiko hänen helpompi se oma surutyönsä tehdä ja olisiko mahdolliset henkiset vammat vähäisempiä. Perheensä jättänyttä vanhempaa kohtaan lapsi voisi tuntea vihaa mutta voisiko se kuitenkin olla se pienenmpi paha, lapsen kannalta. Jättäjä sensijaan olisi kyllä tämän vihan ansainnut.
Meidän erosta on nyt jotain vasta pari viikkoa. Mies vain ilmoitti yhtäkkiä lähtevänsä kotoa. Oli järjestänyt itelleen kämpän salaa jo aikaisemmin. Oli älytön shokki..
Meillä yhteinen alle kouluikäinen tytär ja yhteistä taivalta 11 vuotta takana. Ekan viikon olin ihan murtunut, itkeskelin vain. Tyttö oikeestaan hoiti minua ihmeen sinnikkäästi eikä itkenyt ollenkaan vaikka jouduin kertomaan ettei isi enää asu täällä. Sit kun aloin vähitellen olla vahvempi, alko tyttö murtua. Syytti minua siitä ettei isi enää ole kotona ja sanoi että hän ei halua asua enää täällä taikka että hän tykkää isistä mutta ei minusta. Kiva kun jätti selittelemään tytölle tään hirveen elämänmuutoksen kun ei itsekään tiedä vieläkään miksi kaikki näin meni.
No - saatiin kuiteski jossain vaiheessa sovittua että tyttö menee isänsä luo viime viikonlopuksi ja siitä lähtien on ollut paljon rauhallisempi. En lähtenyt minäkään kaikesta huolimatta millekään mustamaalauslinjalle. Ei se auta tilannetta mitenkään.
Olen nyt palannut töihin ja mieliala on tällä hetkellä ihmeen rauhallinen. Kaiken on jotenkin oppinut hyväksymään. Varmaan lääkitykselläkin joku osuutensa.. Tulevaisuus on pelkkä musta aukko eikä pysty ajattelemaan kuitenkaan kuin vain päivän kerrallaan. Kun jaksais olla sitten hyvä äiti lapselle jottei sille traumoja tästä jäisi. Tuntuu joskus liian suurelta vastuulta.
Ei tässä tilanteessa varmasti ainoita olla. Anna itsellesi aikaa ja lupa olla onnellinen pienistäkin hyvistä hetkistä. Lapsesikin vaistoavat sinun mielentilasi ja elämä vain rupeaa jossain vaiheessa tuntumaan paremmalta.
Ymmärrän huolesi. Olen juuri tänään viimeksi kuunnellut puhelimessa tyttäreni (8 v) itkua jostakin aivan olemattomasta jonka tiedän kuitenkin olevan hänen tapa reagoida eroomme. Ero tapahtui todella sopuisasti ja lapset suhtautuivat silloin, reilu kuukausi sitten kun heille kerrottiin asiasta, ihan hyvin. Jopa pelottavan hyvin.... Nyt tilanne on toinen.
Poikani 10 v sai minut raivon valtaan eilen nimittelemällä minua SAATANAN HULLUKSI! En olisi kuullut noita sanoja vielä pari kuukautta sitten jos olisin tehnyt äkkijarrutuksen huoltoaseman parkkipaikalla, kuten eilen kävi. Poika säikähti ja ei saanut muuta suustaan ulos. Tuntui aivan karseelta ja hermot meni.
Tuntuu siltä kuin heillä molemmilla olisi hirmuinen paine sisällä jota he eivät osaa purkaa. Sitten tulee näitä räjähdyksiä ja puskurina toimin tietysti minä. Toivosin että osaisin tukea heitä paremmin. Joskus vaan en jaksa....
Odotan perheneuvolaan kutsua ja siihen asti yritän selvitä päivä kerrallaan. Tuntuu varmaan vanhalta jutulta, mutta rajat ja rakkaus ovat varmasti parasta lääkettä erotilanteessakin. Ja sitä rakkautta paljon! Ollaan nyrkkeilysäkkinä silloin kun on tarve paineen purkauksille ja nenäliinana silloin kun itkettää.
Voimia sinulle. Muista pitää myös itsestäsi huolta.
Niin, jotenkin toivoisinkin ehkä lapsilta myös sitä raivoa tilannetta kohtaan. Muutamat peittojen, tyynyjen, lakanoiden heitot omasta sängystä nurkkaan tai kerran kännykän heitto isänsä puhelun jälkeen, siinä "pahimmat" tämän katon alla nähdyt purkaukset. Meidän lasten tapa on enemmänkin sitä surua ja itkua, vakavia ja huolestuneita ilmeitä, lohduttomuutta... Kun jossain vaiheessa pojalta kysyttiin, että ehkä olet isällesi vihainenkin tämän tilanteen vuoksi, niin kiltti varovainen vastaus oli, että vähän. Mutta toisaalta, isäänsä he rakastavat joka tapauksessa ja hyvä niin. Eihän lasten tarvitse sitä minun omaa kiukkuani ilmentää. Toisaalta meillä lapset nyt riitelevät keskenään todella paljon, perheneuvolasta sanoivat, että periaatteessa lapset nyt käyvät sitä vanhempien välistä riitaa läpi, jota ei oikein ole käytykään (mies vain jätti minut kylmän rauhallisesti ja yllättäen).
Ja itkut olemattomasta, sitä se on täällä ja minullakin ollut. Kun itsellä on niin paha olla, niin jos joku yksinkertainen käytännön juttu menee pieleen, niin tilanne vaan räjähtää taas käsiin ja itku tulee hillittömänä. Muistan hyvinkin joskus uuden vuoden aaton aikaan kun pudotin neulan keittiön matolle, enkä löytänyt sitä. Itkin varmaan tunnin siinä sitten neulaa hapuillen... Mitähän oikeasti etsin matosta, elämääni takaisin kai :)
Ja jokaisen vanhemman on syytä pitää tosiaan itsestään huolta. Vain siten jaksaa olla myös hyvä vanhempi.
...että minä taas kaipaan joskus sitä että lapset hakisivat minusta turvaa. Olen mielestäni hyvä lohduttaja, mutta sen sijaan että he tulisivat kainaloon niin he haastavat minut, hakevat huomion keinolla millä tahansa ja jos jotakin en osaa itse hanskata on juuri se että minulle uhitellaan. Tokihan lapset hakevat nyt rajoja uudestaan: testataan mitä saa tehdä uudessa "perheessä" ja mitä ei. Lähden mielummin pakoon kun jään taistelemaan mutta tokihan asiat täytyy selvittää ja se on niiiiiiin rankkaa. Toki, olen itse varmasti kehittänyt tilanteen tällaiseksi eli lähden mukaan väittelyyn, en osaa/jaksa olla se vanhempi....Ja pelkään kamalasti että tilanne ryöstäytyy nyt käsistä.
Joskus haluaisin tarttua luuriin ja soittaa lasten isälle sillä hän tietää tilanteen paremmin kuin kukaan muu. Hän ymmärtäisi ja osaisi varmasti antaa hyvän vinkin. Tai sitten lohduttaisi ja sanoisi, että kyllä se siitä. Mutta eihän se enää sovi joten yksin on kestettävä ja yritettävä tehdä parhaansa lasten eteen.
Tekisin mitä vain lasteni puolesta mutta nyt taidan tehdä kaiken ihan väärin. Pelottaa....