käytöshäiriöt

Millaista se oli henkisesti vanhemmille? Meillä on alkamassa testit ja pelottaa että syyllistääkö ne meitä vanhempia lapsen käytöksestä? Koska kukaan ei ole täydellinen äiti tai isä.

mami kirjoitti:

Millaista se oli henkisesti vanhemmille? Meillä on alkamassa testit ja pelottaa että syyllistääkö ne meitä vanhempia lapsen käytöksestä? Koska kukaan ei ole täydellinen äiti tai isä.

Lue lisää

Ei meillä ollut mitään syyllistämistä enää siinä vaiheessa, Jo aikaisemmin oli ollut mm perhetyöntekijän käynnit ihan omasta pyynnöstäni, kun epäilin, että itse kaiken jotenkin aiheutan. meillä oli prosessi pitkähkö, yli kaksi vuotta. Psykologin, toimintaterapeuttien, ja puheterapeutin tutkimukset veivät aikaa. Meille vanhemmille oli myös omia aikoja, joilla saimme purkaa itseämme, ja kysyä mieltä askarruttavista jutuista. Jos ongelmatilanteita tuli, laitoimme sähköpostia tai soitimme.

Meillä on myös noita sensorisen integraation häiriöita, ja nyt kun niihin on paneuduttu, ja siihenkin on toimintaterapiaa saatu, on lapsen käytöshäiriöt todella vähentyneet. Enää ei lapsi karju, nyrkit eivät heilahda niin herkästi, ja jopa keskittymiskykykin on parantanut, kun lapsi saa tehdä juttujaan omilla ehdoillaan. Ja mikä parasta, lapsi ei enää karkaile ja piiloudu vaikeassa tilanteessa, se meille ennen aiheutti paljon huolta ja murhetta, kun lapsella syntyi tuo pakenemisreaktio ahdistavissa tilanteissa. Silloin unohtui kaikki muu, kuten mahdolliset liikenteen vaarat, hän saattoi sännätä suoraan tien yli, eikä reagoinut mitenkään huutoihin ja muihin. Piiloutuminen oli myös hankalaa, koska hän ei vastannut millään lailla, kun häntä etsittiin ja huudeltiin, väitti että ei kuule. Ja olen taipuvainen uskomaan sen olevan totta. No, koiramme oli onneksi hyvä apu etsimisoperaatioissa.

Kun äänet aiheuttavat pahan olon, hän saa käyttää korvatulppia, ja kunnolliset aurinkolasit helpottavat silmien valonarkuutta. Niitä vaatteita ei tarvitse käyttää, jotka "kuristavat", tai aiheuttavat muita inhottavia aistimuksia. Jos jokin ruoka tai haju ei lapselle sovi, emme pakota häntä niitä sietämään. Onneksi näitä ehdottoman vaikeita juttuja on vähän. Lapsi on oppinut sietämään kosketusta, aikaisemmin, kun kaveri ohimennessä hipaisi, oli ensimmäinen reaktio hyökkäys tai karjuminen. Kavereita ei ymmärrettävästi ollut, kun vieroksuivat lastani. Enkä kyllä sitä ihmettele, niin omituista käytös olikin. Nyt on kuitenkin jo kaverisuhteitakin syntynyt ihan spontaanisti.

Omaa toimintaansa on hyvä käydäkin läpi, se on tavallaan raskasta, mutta myös antoisaa. Ei sitä tarvitse ajatella, että missä on tehnyt virheitä, vaan voi miettiä missä voisi toimia paremmin. Sorruin itsekin joskus karjumaan lapselleni, ja voit kuvitella, että silloin ei mistään tullut mitään.

Jo lapsen jatkuvat kuskaamiset paikasta toiseen olivat vaikeat järjestää, meillä kun ei isä niihin voinut osallistua juurikaan. Loppuaikana, terapeutit ja muut kävivätkin sitten päiväkodissa, mutta joka paikassa ei ole tarkoitukseen soveltuvia tiloja. Suosittelen ihan avoimesti tekemään yhteistyötä, kyselemään kaikesta mahdollisesta, koska nyt saatte siihen erinomaisen tilaisuuden. Papereita piti kyllä täytellä paljon, kyselyt koskivat lähinnä lapsen kehitystä aikaisemmin, ja tämän hetkisiä vaikeuksia. Näitä täytteli myös lapsen elto omalta osaltaan, vaikeudet kun olivat hiukan erilaisia eri ympäristöissä.

mami kirjoitti:

Millaista se oli henkisesti vanhemmille? Meillä on alkamassa testit ja pelottaa että syyllistääkö ne meitä vanhempia lapsen käytöksestä? Koska kukaan ei ole täydellinen äiti tai isä.

Lue lisää

Joo, elikkä ei missään nimessä syylistetä, tai ainakaan ei tullut semmoinen olo, mielestäni siellä ollaan tosi ymmärtäväisiä ja auttavaisia, oikein ihania ihmisiä.
Henkisesti se on varmaankin raskasta siltä osin että, pelko lapsen tulevaisuudesta, ja miten lasta kohtelee ympäristö jos tutkimuksissa jotain ilmenee yms,, ajatuksia pyöri silloin vaikka minkälaisia päässä.
Asioiden edetessä ja kun saa tarpeeksi "oikeaa tietoa" se helpottaa.
Meille kaikki tuli aika yllättäin, ja se oli aluksi aikamoinen shokki. Varmaan monille vanhemmille tämän kaltaiset asiat on alkuun peloittavia, onhan kyse omasta lapsesta jolle on toivonut kaikkea hyvää ja onnistumista elämässä.
Mutta maailma ei kaadu vaikka jotain ilmeneekin, vaan sillä tavoin lapsesi saa mahdollisesti helpotusta elämään, ja ne helpotukset voi olla aika pieniäkin toimia mutta auttavat lasta helpommin eteenpäin.
Yhden asian olen huomannut meillä, kun tämä "rumba" alkoi, tämä lähensi entisestään meitä lapsen kanssa (vaikka ainahan hän on ollut läheinen ja rakas), ymmärrämme paremmin häntä ja hyväksytään hänet semmoisenaan kuin hän on.
Tsemppiä teille.

lissu. kirjoitti:

Joo, elikkä ei missään nimessä syylistetä, tai ainakaan ei tullut semmoinen olo, mielestäni siellä ollaan tosi ymmärtäväisiä ja auttavaisia, oikein ihania ihmisiä.
Henkisesti se on varmaankin raskasta siltä osin että, pelko lapsen tulevaisuudesta, ja miten lasta kohtelee ympäristö jos tutkimuksissa jotain ilmenee yms,, ajatuksia pyöri silloin vaikka minkälaisia päässä.
Asioiden edetessä ja kun saa tarpeeksi "oikeaa tietoa" se helpottaa.
Meille kaikki tuli aika yllättäin, ja se oli aluksi aikamoinen shokki. Varmaan monille vanhemmille tämän kaltaiset asiat on alkuun peloittavia, onhan kyse omasta lapsesta jolle on toivonut kaikkea hyvää ja onnistumista elämässä.
Mutta maailma ei kaadu vaikka jotain ilmeneekin, vaan sillä tavoin lapsesi saa mahdollisesti helpotusta elämään, ja ne helpotukset voi olla aika pieniäkin toimia mutta auttavat lasta helpommin eteenpäin.
Yhden asian olen huomannut meillä, kun tämä "rumba" alkoi, tämä lähensi entisestään meitä lapsen kanssa (vaikka ainahan hän on ollut läheinen ja rakas), ymmärrämme paremmin häntä ja hyväksytään hänet semmoisenaan kuin hän on.
Tsemppiä teille.

Lue lisää

lissu mikä teille tuli diagnoosiksi? Itseänikin pelottaa se syyllistäminen ja mietin jo että meistä vanhemmista etsitään vika vaikka kirveellä. Ei olla lasta pahoinpidelty, joskus on tullut tukkapöllyä annettua ja tästäkin tunnen jo syyllisyyttä. Lapsella on ollut rajat ja rakkautta ja kaikkemme on tehty lapsemme hyväksi, silti tunne siitä että jotain on tehty väärin on hyvin voimakas...

tuli diagnoosiksi kirjoitti:

lissu mikä teille tuli diagnoosiksi? Itseänikin pelottaa se syyllistäminen ja mietin jo että meistä vanhemmista etsitään vika vaikka kirveellä. Ei olla lasta pahoinpidelty, joskus on tullut tukkapöllyä annettua ja tästäkin tunnen jo syyllisyyttä. Lapsella on ollut rajat ja rakkautta ja kaikkemme on tehty lapsemme hyväksi, silti tunne siitä että jotain on tehty väärin on hyvin voimakas...

Lue lisää

Niitä on varmaankin useimmilla vanhemmilla. Itsekin mietin kaikkea mahdollista raskausajasta lähtien. Mutta jossakin vaiheessa niistä on vaan päästävä eroon, ja jatkettava eteenpäin, nimittäin ihan oikeasti paljon on tehtävissä. Usein vanhemmat ovat ehtineet jo uupua ennen kuin tutkimuksia edes aloitellaan, ja hermot ovat menneet monta kertaa. Varmasti jokainen olisi myös voinut toimia joskus paremminkin, mutta yritä olla itsellesi myös inhimillinen. Olet myös varmasti toiminut paljon oikeinkin ihan vaistomaisesti. Voit ihan hyvin puhua niistä tunteista noille tutkijoille, et ole ensimmäinen, joka niitä siellä purkaa.

Oletko ehtinyt saada jotain materiaaleja itsellesi. Ainakin adhd-liiton sivujen kautta voi tilata maksutta sellaisen oppaan vanhemmille, meillä myös neuvola jakaa niitä. Muistan kun sitä itse luin ja itkin ja nauroin. Näissä aiemmissa keskusteluissakin on ollut hyviä kirjavinkkejä, ainakin sellainen kirja on hyvä, kuin "tahatonta tohellusta". Sitä löytyy kirjastoista, mutta ainakin sellaisilta sivuilta voit tilata itsellesikin kuin www.sity.fi (muistaakseni näin). Siellä on tietoa myös tuosta sensorisesta integraatiosta muutoinkin. Jos tuo linkki ei mennyt oikein, hae googlettamalla.

tuli diagnoosiksi kirjoitti:

lissu mikä teille tuli diagnoosiksi? Itseänikin pelottaa se syyllistäminen ja mietin jo että meistä vanhemmista etsitään vika vaikka kirveellä. Ei olla lasta pahoinpidelty, joskus on tullut tukkapöllyä annettua ja tästäkin tunnen jo syyllisyyttä. Lapsella on ollut rajat ja rakkautta ja kaikkemme on tehty lapsemme hyväksi, silti tunne siitä että jotain on tehty väärin on hyvin voimakas...

Lue lisää

Musta tuntuu ihan samalta kun susta. Et syy häiriöön kaivetaan meistä ja arvostellaan mitä ollaan tehty väärin. Itse olen myös joskus tukistanut lastani,tosin olen sen jo lopettanutkin,mutta tunnen siitä suurta syyllisyyttä. Pelottaa...myös se mitä muut meistä ajattelee. Vaikka olen tyytyväinen että olen hakenut apua,kun ei kaikki vanhemmat myönnä vaikka lapsella olisi jotain,eikä hae apua.

mami kirjoitti:

Musta tuntuu ihan samalta kun susta. Et syy häiriöön kaivetaan meistä ja arvostellaan mitä ollaan tehty väärin. Itse olen myös joskus tukistanut lastani,tosin olen sen jo lopettanutkin,mutta tunnen siitä suurta syyllisyyttä. Pelottaa...myös se mitä muut meistä ajattelee. Vaikka olen tyytyväinen että olen hakenut apua,kun ei kaikki vanhemmat myönnä vaikka lapsella olisi jotain,eikä hae apua.

Lue lisää

Meillä adhd-poika ja tuli mieleen omatkin syyllisyydentuntoni...pojan ollessa n.3-vuotias sairastin masennuksen.Pojan ollessa 2v.10kk. meille syntyi jo toinen pikkusisko hänelle ja se oliki mulle äitinä "liikaa" ja sairastuin synnytyksenjälk.masennukseen.Kun pojallamme aloitettiin vuosien kuluttua tutkimukset,mainitsin masennuksestani heti ensimmäisessä palaverissa psykologille.Ja kun hän painotti ettei meistä vanhemmista kukaan voi aiheuttaa adhd:ta lapsellemme käytöksellämme,niin lopetin itseni syyttämisen samantien ja keskityn oleelliseen eli pojan hyvinvointiin. Meillä ei Taysissa ollut missään vaiheessa minkäänlaista syyllistämistä...vaan enemmänkin kannustamista ja kehuja saivat poika että vanhemmat.Teki muuten kaikkien itsetunnolle mannaa!!=)Ainahan on niitä taulapäitä joiden mielestä me vanhemmat aiheutetaan lastemme "ongelmat",mut ne kannattaa jättää omaan arvoonsa.Voimia ja siunausta kaikille jotka sitä kaipaavat!!