Hei! Tapahtuneesta on nyt reilu viikko, mutta pääkoppa ei vielä ole lopullisesti eroa hyväksynyt. Surutyö on käynnissä ja koitan purkaa pahaa oloa kaikin mahdollisin tavoin miten keksin.. tällähetkellä pinnalla on viha ja katkeruus, toisaalta oletan meidän vielä elävän ja olevan yhdessä..
Sain kärsiä viimeiset 2kk. Ennen (alkuraskauden ajan) niin huomaavainen ex muuttui totaalisesti kylmäksi ja välinpitämättömäksi minua kohtaan. meni ja tuli miten tykkäsi, ei puhunut mulle mistään asioistaan, haukkui, syytti kuvitelluista asioista, ei pitänyt millään tavoin hyvänä.. mitä kuitenkin lupaili koko alkuraskauden.. 2pv eron jälkeen etsi ja yritti iskee jo uutta naista.. sen viimeisen riidan aikana haukkui mut aivan pystyyn.
koko ajan YRITIN puhua hänen kanssaan, olla ymmärtäväinen&ystävällinen.. toiselta puolelta en saanut takaisin mitään.. pelkkää lapsellista tinttailua ja valehtelua.. lupausten rikkomista..
viina&baarit&kaverit tuli myös viime kuukausien aikana yhä enemmän kuvioihin.. lupasi tulla edes yöksi (kun olin ensin pari päivää odotellut), mutta viime kädessä saattoi perua ja kertoa tulevansa vasta aamulla.. ei todella ole ollut helppoa tää raskausaika.
loppu häämöttää.. vauvan avulla jaksan eteenpäin, mutta pelottaa suunnattomasti tämä yksin jääminen ja eläminen. eniten olen katkera exälle miten kohteli meitä kaikesta huolimatta, lupaukset ei taaskaan mitään merkinneet..
vihainen oon myös että on heti valmis ottamaan uuden naisen kun jonkun sattuu saamaan.. :( näinkö paljon hän meistä välitti?
oma itsetunto on tällähetkellä aika maissa exän takia, sai aina tuntemaan kauheeta syyllisyyttä asiasta kuin asiasta. vaikka aihetta ei omasta mielestäni ollut yhtään..
eteenpäin täytyy jaksaa..
Sain kärsiä viimeiset 2kk. Ennen (alkuraskauden ajan) niin huomaavainen ex muuttui totaalisesti kylmäksi ja välinpitämättömäksi minua kohtaan. meni ja tuli miten tykkäsi, ei puhunut mulle mistään asioistaan, haukkui, syytti kuvitelluista asioista, ei pitänyt millään tavoin hyvänä.. mitä kuitenkin lupaili koko alkuraskauden.. 2pv eron jälkeen etsi ja yritti iskee jo uutta naista.. sen viimeisen riidan aikana haukkui mut aivan pystyyn.
koko ajan YRITIN puhua hänen kanssaan, olla ymmärtäväinen&ystävällinen.. toiselta puolelta en saanut takaisin mitään.. pelkkää lapsellista tinttailua ja valehtelua.. lupausten rikkomista..
viina&baarit&kaverit tuli myös viime kuukausien aikana yhä enemmän kuvioihin.. lupasi tulla edes yöksi (kun olin ensin pari päivää odotellut), mutta viime kädessä saattoi perua ja kertoa tulevansa vasta aamulla.. ei todella ole ollut helppoa tää raskausaika.
loppu häämöttää.. vauvan avulla jaksan eteenpäin, mutta pelottaa suunnattomasti tämä yksin jääminen ja eläminen. eniten olen katkera exälle miten kohteli meitä kaikesta huolimatta, lupaukset ei taaskaan mitään merkinneet..
vihainen oon myös että on heti valmis ottamaan uuden naisen kun jonkun sattuu saamaan.. :( näinkö paljon hän meistä välitti?
oma itsetunto on tällähetkellä aika maissa exän takia, sai aina tuntemaan kauheeta syyllisyyttä asiasta kuin asiasta. vaikka aihetta ei omasta mielestäni ollut yhtään..
eteenpäin täytyy jaksaa..
Vastaukset 14
Vanhimmat
Otan osaa tilanteeseesi. Helppoa kun sulla ei varmastikaan ole ollut. Kauheen ikävää aina lukea ton tyylisiä juttuja, kuin mitä säkin kirjoitit:( Raskausaika kun jo itsessäänkin on naiselle aina emotionaalisesti, fyysisesti ja psyykkisesti aika kova koettelemus, niin ei siihen varmasti enää ylimääräistä stressiä ja huolta kaipaisi...
Mulle tuli ensimmäisenä juttuasi lukiessani mieleen ajatus, että miehellesi on varmaankin iskenyt se niin tuttu-mutta-tylsä syndrooma "vapaudenkaipuusta". Jos hän on alussa kuitenkin ollut mukana yhteisessä asiassanne, mutta äkkiarvaamatta täydellisesti "kääntänyt takkinsa", hän on todennäköisesti pelästynyt tulevaa isän vastuutaan. Pelkurimaista toimintaa mieheltäsi tuo, ettei hän nyt oman tulevan lapsensa äidin kanssa kykene edes keskustelemaan järkevästi tulevaisuudesta.
Vaikea tuohon tilanteeseesi on muuta neuvoa antaa, kuin että kannattaa varmaan keskittyä nyt niin paljon kuin vain kykenet ihan itsesi ja tulevan lapsesi hoitamiseen. Ei varmaan kannata ainakaan alkaa "anella" miestäsi takaisin tai enää yrittää saada häneltä selityksiä nykyiseen käytökseensä. Mies ehkä kypsyy antamaan sulle niitä vastauksia myöhemmin, tai sitten ei silloinkaan... Jälkimmäisenkin vaihtoehdon toteutumiseen sun ehkä valitettavasti kannattaa varautua.
Joidenkin tuttujen kohdalla on joskus käynyt niin, että mies on vastaavien ns."poikamieselämän viimeisten irtiottojen" jälkeen vielä järkevöitynyt ja palannut katuvana ja lukuisten lupausten kera lapsensa äidin tykö. Jos niin sunkin kohdallasi tapahtuisi, kehoittaisin sua kuitenkin vakavasti harkitsemaan, että kannnattaako moisella lapsellisella ja täydellisen vastuuttomalla tavalla jo raskautesi aikana käyttäytynyttä kaveria oikeasti ottaa enää takaisin. Vois nimittäin käydä niinkin, että hänestä olis arjen pyörittämisessä ja lapsenhoidossa myöhemminkin vain enemmän riesaa, kuin tukea sulle...
Elämä joskus koettelee meitä ihmisiä. En tiedä, lohduttaako tää yhtään, mutta ainakin näit nyt suht. varhaisessa vaiheessa miehestäsi puolia, jotka joillekin toisille voivat paljastua vasta esim. parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Et siis kerennyt ihan "ostaa sikaa säkissä"... Voimia sulle! Jo tulevan lapsenkin takia sun varmaan kannattaa yrittää säilyttää asialliset välit tuohon exääsi ( mikäli se on mahdollista), mutta muuten yritä juuri nyt ajatella koko tyyppiä mahdollisimman vähän. Paras varmaan niin.
..kannustavasta viestistäsi.
Kyllä mäkin uskon että häntä alkoi pelottaan ja kaikki vanhat menemiset ym. tuntuu taas paljon kivemmalta kuin jämähtää paikoilleen. Koko tyyppi on muutenkin itse vielä aivan lapsen kengissä. Varmasti toi katumusvaihekin seuraa jossain vaiheessa, yritän jo valmiiksi psyykata itteeni olemaan tarpeeksi vahva siinä vaiheessa.
Mihinkäs se tuosta muuttuisi.. satuttaisi mua vaan kerta toisensa jälkeen uudelleen.
Itse erosin viime viikonloppuna naisesta joka odottaa lasta minulle. Tuska on mieletön. Ei ole edes ketään kelle puhua. Jos jaksat, mailaa minulle nii vaihdetaan ajatuksia.
..mailisi on?
[email protected]
Mulle kävi hieman samansuuntaisesti, joten tiedän mitä käyt läpi. Tosin sillä erotuksella että mä valitsin itse eron ja jätin miehen koska se juoksi kaiket ajat baareissa tai kavereiden luona eikä sitä kiinnostanu yhtään minä tai syntyvä lapsi. Alussa se oli aivan onnesta soikeena että meistä oli tulossa perhe, puhu naimisiinmenosta ja kaikesta. Kuitenkin puolivälissä raskautta se muuttui aivan täysin. Se kiukutteli ja tiuski ja eipä sitä paljon näkynytkään. Mulla oli itsellä niin paha olla ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Lapsi on jo 8 vuotias eikä ole edelleenkään tekemisissä isänsä kanssa, aikani yritin miestä saada viettämään edes joskus aikaa lapsensa kanssa mutta sitten turhauduin ja luovutin. Meni aikaa että selvisin itse henkisesti asiasta mutta jatkoin sitkeästi eteenpäin. Nyt elän avoliitossa ja olen erittäin tyytyväinen silloseen ratkasuuni. Muuta mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ollut. En olisi halunnut lapsen kasvavan ympäristössä jossa isä on niin välinpitämätön. Tsemppiä sulle, kyllä elämä vielä hymyilee!
..odotusajan ja lapsen syntymän jälkeisen ajan?
Eipä tuollaisista POJISTA muuta kuin riesaa olekkaan. Harmittaa kun olisin ollut valmis antaan aikaa ja tilaa kasvaa isän rooliin, mutta toinen ei tullut missään kohdin vastaan. Huonommaks meni vaan käytös kokoajan.. mutta turhapa sitä enää surkutella.
Vaikeaahan se oli. Itkin paljon ja olo oli tosi ahdistunut. Onneksi oli omat vanhemmat ja ystävät tukena. Niistä oli paljon apua. Vaivuin vielä jonkin sortin masennukseenkin mutta ajan kanssa mieliala parani. Miestä en nimittäin lakannut rakastamasta vaikka hänet jätinkin. Joskus on vain tehtävä vaikeita ratkaisuja että olisi sitten myöhemmin hyvä olla. Kun tietää ettei suhteesta tule mitään ja että lapsi tulee kärsimään riitaisista vanhemmista tms. on vain oltava vahva... Muistat vain että vaikka nyt on paha olla niin aika parantaa. Ja jos huomaat masennuksen oireita, hae itse apua. Sillä ulkopuoliset eivät sitä välttämättä huomaa. Ja tietenkin se on tärkeää ettet jää neljän seinän sisälle suremaan vaan pakotat itsesi ihmisten ilmoille. Se vie ajatukset ainakin väliaikaisesti muualle. Turvaudu siis ystäviisi ja perheeseesi, he haluavat varmastikin auttaa sinua selviämään tästä ajasta.
Niin... Oltiin miehen kanssa yli 6v yhdessä. Esikoisemme on nyt 5,5v ja nuorempi 3kk. Halusin kertoa sinulle lyhyesti oman kivan kokemuksen... Olemme miehen kanssa eronneet monen monta kertaa ja palasimme kuitenkin yhteen vielä sen viimeisen kerran uudenvuodenaattona 04-05. Kaikki oli kuin saippuasarjasta konsanaan. Rakastuimme molemmat uudelleen ja tuntui niin oikealta. Sitten menikin noin kolmisen kuukautta, kun mies iskikin silmänsä paljon nuorempaan naiseen. Sain samoihin aikoihin tietää olevani raskaana, mutta hän pysyi kannassaan, että aloittaa uuden naikkosen kanssa yhteisen elämän. Koko raskausajan kävin yksin läpi. Miehen vanhemmat tukivat ja omatkin vanhemmat olivat kokoajan tukena. Miestä ei kiinnostanut tuon taivaallista, olinko raskaana vai en. Koko raskausaika oli todella raskasta. Itkin yöt itseni uneen ja päivisin vain oksensin, kun pahoinvointi oli sanoinkuvaamattoman kauheaa. Kävin töissä viimeiseen asti ja muutin 2vk ennen toisen tyttäreni syntymää uuteen asuntoon. Koko touhu oli vain kestettävä. Kyllä se siitä. Jo alusta asti päätin, ettei ole lapsen vika, että isä on mitä on. Minulla on sentään kaksi ihanaa enkeliä, vaikka elämä vähän potkikin!
minulla kävi sit just päinvastoin. Naiseni jota rakastin yli kaiken päätti erota vaikka oli raskaana minulle. Olisin niin kovasti halunnut olla isukki.
Sain muutamia viikkoja sitten lapsen.Mieheni ei ollut koko raskausaikana kuin 3na viikonloppua kotona,muuten aina kavereiden kanssa bilettämässä,harvoin tuli edes lauantaina kotona pyörähtämään.Itkettyä tuli ja paljon joka viikonloppu.Lupasi muuttua lapsen synnyttyä.
Lapsi syntyi,mies kävi katsomassa minua ja vauvaa sairaalassa n.tunnin päivässä,kun ei ehtinyt olla kauempaa kun piti varpajaisia viettää.Oli tosi paha mieli kun toisten miehet olivat lähes kaiken liikenevän ajan synnytysosastolla perheensä luona.
Oli lauantai päivä kun pääsimme sairaalasta,se on lapsen syntymän jälkeen ollut ainoa päivä viikonloppuisin milloin mieheni on ollut kotona,mikään ei siis muuttunutkaan.
Nyt odotan että koska mieheni lopullisesti jättää minut,hänestä näkee ettei rakasta minua ja hän etääntyy minusta päivä päivältä vain enemmän.
En osaa kuin toivottaa sinulle voimia ja saada niitä jostain itsekin.
Olen tilanteessa, jossa tiedän, että eräs tuleva isä on pettänyt jo pidempään tulevaa äitiä (useamman vuoden eri naisten kanssa, välillä pidempään jonkun kanssa, välillä vain 1-nighteja). Tuleva isä väittää kuitenkin itse rakastavansa tätä vaimoaan eikä osaa perustella pettämisiään sen kummemmin. Vaimolleen ei tule ikinä kertomaan itse tekemisistään, ellei ihan pakko ole.
Olen itse alkanut miettiä pitkään ja hartaasti, että pitäisikö jonkun informoida tätä vaimoa vai olisiko se vain julmaa pilvilinnojen rikkomista? Minusta on vain hirveä ajatus, että joku saattaa olla monia kymmeniä vuosia totaalisen tietämätön aviomiehensä tekemisistä. Mutta en tiedä, ehkä sitten tällaisten asioiden pitää selvitä ilman ulkopuolisten avustusta... vai?
Minusta vaimolla on oikeus saada tietää äijänsä tekemisistä. Muka rakastaa vaimoaan,pah. Äijä ei taida kunnioittaa vaimoaan yhtään.
Jos pettää, ei kunnioita toista yhtään. Ellei ole kunnioitusta,ei ole myöskään rakkautta. Jos vaan voit ja pystyt, niin kerro vaimolle mitä hänen miehensä koko ajan. Toki voi olla niinkin, että hän suuttuu myös sinulle(vaimo siis) kun et ole aiemmin maininnut asiasta(mikäli olet tiennyt jo kauan äijän puuhista). Tee palvelus ja kerro sille naiselle totuus,sen äijä ei ole vaimonsa arvoinen todellakaan,täydellinen retku. Minä en moista tekisi omalle vaimolleni enkä ystävälleni, jos asiasta tietäisin.
olen itse kokenut saman,mies kyllä palasi kun lapsi oli 4kk vanha, mutta nyt meidän yhteiselo on loppunut kokonaan,en pystynyt antamaan anteeksi tms mitä olin jo kerennyt kokea..luulen et tää kokemus oli raskain mitä ihminen vaan joutuu kestämään, koita saada tukiverkko ympärillesi ja pyydä erittäin rohkeasti apua neuvolasta yms!!!minä en alkuun meinannu iletä pyytää,mut aivan kauhea helpotus oli saada ihan ammattiapua!nyt lapsi on 2,5v ja elämä alkaa hymyilemään,olen jonkin verran antanut miehelle anteeksi ja pystymme onneksi pojan asiat puhumaan ja hoitamaan ihan normaalisti.. Mahdottoman paljon sinulle voimia, kyllä sinä selviät ja asioilla on aina jokin tarkoitus vaikka siltä ei monesti tunnu.