Nyt kyllä alkaa oikeasti olla sellaiset fiilikset, etten tiedä itkeäkö vai nauraa... Olen sinkku, enkä todellakaan enää omasta tahdostani, mutta minkäs teet kun ei vaan löydy. Koomisinta kaikessa lienee se, että tää mun elämä on kohta 30 vuotta mennyt saman kaavan mukaan, vaikka olen miettinyt pääni puhki missä mättää, ja koettanut muuttaa itseäni siihen suuntaan, että saisin mitä oikeasti haluaisin. Mutta kun ei niin ei. Eli homma menee aina, joka ikinen kerta niin, että ne mun mielestä kaikkein kiinnostavimmat, puoleensavetävimmät (henkisesti ja fyysisesti), mukavimmat, rennoimmat ja sellaiset miehet joiden kanssa on eniten yhteistä ovat - yllätys yllätys - varattuja. Sinkkumarkkinoilta en tahdo löytää millään sellaista miestä, jonka kanssa kiinnostus olisi aidosti molemminpuoleista. Tai jos löydän jonkun josta itse olisin kiinnostunut, niin hän ei sitten ole kiinnostunut minusta, ja toisinpäin. Ja ikävintä tässä kaikessa on se, että rehellisesti voin sanoa, että 2 kertaa olen elämäni aikana törmännyt mieheen, josta voisin sanoa että "tässä se nyt on se mitä olen aina etsinyt". Mieheen, joka on kaikin puolin mun kaltainen, sytyttää olemuksellaan, persoonallaan ja niin kutsutusti vie jalat alta. Ja mun ihastumiseen on vaikuttanut erittäin suuresti näissä tapauksissa se, että mies on ensin ihastua pätkähtänyt korviaan myöten minuun. Mutta mutta... Jottei elämä vain olisi liian helppoa, niin varattujahan noi miehet ovat olleet, molemmissa tapauksissa. Että se niistä elämäni miehistä sitten... Näiden kahden miehen kanssa fiilikset ovat olleet niin eri tasolla kuin niiden sinkkumiesten, joiden kanssa olen treffaillut, joten valehtelematta tiedän, että se on se tunne jota etsin ja haluan, ja jota olen valmis myös tavoittelemaan ja tarpeen tullessa odottamaankin. Ja siihen on ollut suurimpana syynä se, että he ovat olleet niin samankaltaisia ajatus- ja arvomaailmaltaan, mielenkiinnonkohteiltaan, sosiaaliselta taustaltaan ja kaikinpuolin muutenkin. Ja kun itse sytyn itseni kaltaisista miehistä eniten, niin eipä siihen muuta ole sitten tarvittukaan. Sinkkumiehistä sen sijaan mulla on aina ollu äärettömän suuria vaikeuksia löytää sellaista miestä, jonka ajatusmaailma ja elämäntyyli ei olisi valovuosien päässä omastani, ja jonka kanssa löytyisi yhteisiä juttuja enemmänkin kuin yksi. Sen takia mun suhteet "sinne päin" olevien miesten kanssa eivät sitten luonnollisestikaan ole kestäneet. Sen ymmärtäisin, jos olisin jotenkin tosi erikoinen persoona, mutta olen todellakin ihan tavallinen nainen. Tosin seikkailuhenkiset liikuntaharrastukset ehkä erottaa mua hiukan tavallisesta, mutta muuten sulaudun kyllä massaan loistavasti. Niin että en tiedä, voiko ihmisellä oikeasti olla NÄ-IN HUO-NO TUU-RI loputtomiin tällä elämänalueella, mä olen kyllä jo pikkuhiljaa alkanut totutella siihen ajatukseen, että taidan jäädä loppuelämäkseni yksin. Aika kuluu ja vaikka toimintamallia muutan niin tulos on silti aina sama (eli nolla, ei joko löydy ketään tai sitten löytyy joku varattu joka kenties kelpuuttaa mut kakkosnaisekseen tai jotain yhtä älytöntä, johon rooliin taas en aio ryhtyä... Tai sitten löytyy sinkkumiehiä, joiden kanssa ei ole oikein mitään yhteistä, eikä kumpikaan ymmärrä toista kun ollaan niin erilaisia). Niin ja sanottakoon vielä (kun joku kuitenkin heittää kommentin tähän liittyen), että varattu mies ei todellakaan ole mulle mikään erityinen sytyke, jonka vuoksi kiinnostuisin aina varatuista, vaan kiinnostun aina ensin miehestä ihmisenä, jonka jälkeen saan kuulla / huomaan miehen olevan jo pois sinkkumarkkinoilta. Mielessäni jopa toivon kiinnostavaan tapaukseen törmätessäni, että "voi kun se olisi vapaa!" Eikä kyse ole siitäkään, ettenkö alitajuisesti haluaisi sitoutua, parisuhde on se mitä tällä hetkellä eniten elämääni haluaisin ja kaipaisin. Ja muutenkin alan olla siinä elämänvaiheessa, että todellakin tiedän mitä haluan, mutta kun ei löydy, ainakaan vapaana ja riittävän molemminpuolisen kiinnostuksen kanssa. Kenekään suhdetta en halua rikkoa ja varatuista pyrin pysymään erossa, mutta sitten kun välillä käy näin niin minkäs teet. Haaveena ois löytää se Herra Oikea ja saada vihdoinkin se onnellinen ihmissuhde, jota niin kauan olen etsinyt. Mutta tiedän, että niin kauan kun tää kuvio on tämä, niin haaveen tasolle se todellakin jää. En enää kerta kaikkiaan tiedä miksi tää AINA menee näin, tai että mitä pitäis tehdä toisin tai jättää tekemättä...
Neuvoja naiselle
sopivan SINKKUmiehen löytäm...
131076
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
kyllä se vielä löytyy!! Itse olen mies ja hakusessa on 35-40v nainen perheen perustamiseen.
Olen vapaa!!
2 sopivaa miestä on aika vähän tuolla elämänkokemuksella. Jos haluat tilanteesi tosiaan muuttaa muista olla itse aktiivinen. Katso myös yllättäviin paikkoihin ja mieti miksi niin harva on kiinnostanut.
Tarkoitin siis, että kahden "elämäni mieheltä" tuntuvan miehen kanssa fiilikset on ollu oikeasti molemminpuoleisia. Siis törmäänhän mä mielenkiintoisiin ja sopivalta tuntuviin miehiin joskus jopa viikoittain, mutta kun nää tällaiset miehet ei tunnu ikinä olevan minusta kiinnostuneita, joten ei se mun yksipuoleinen kiinnostus sitten paljoa lämmitä... :( Ja kyllähän munkin ympärillä miehiä aina välillä pyörii, mutta yrityksistä huolimatta eivät vain sitten ole muhun kolahtaneet niin että olisin kiinnostunut tutustumaan enemmänkin. Eli se, että kiinnostus ois todella aidosti ja voimakkaasti molemminpuoleista, niin sellaista tapahtuu mun elämässä jostain syystä erittäin harvoin. Eli en suinkaan tarkoittanut, ettenkö kiinnostavia miehiä löytäisi. Löydän paljonkin, mutta kun hitsi kun kaikki on varattuja tai jos eivät ole, niin eivät sitten ole musta kiinnostuneita...
Kirjoituksesi oli pitkä, mutta sain selvää siitä, mikä on asiasi (jaa kirjoituksesi kappaleisiin, on vähän kevyempi lukea)
Minulla oli kolmikymppisenä juuri sama tilanne, kuin sinulla, poislukien se, että en tavannut edes niitä varattuja naisia. Pari kertaa pääsin mukavan tytön lähelle, mutta ei siitä sitten sen enempää. Sen jälkeen totesin, että taidampa poistua sinkkumarkkinoilta.
Jos ihmettelet, missä me 100000 vähän tai enemmän yli kolmikymppiset sinkkumiehet, jotka ovat ihan mukavia ja kaikin tavoin miellyttäviä miehiä, varmasti monta sinunkin tyyppisiä miehiä, niin me olemme poistuneet sinkkumarkkinoilta. Kun olemme hakanneet päätä kymmenen vuotta seinään, olemme yrittäneet tehdä tuttavuutta tyttöjen kanssa ilman mainittavaa tulosta, olemme todenneet, että antaa olla! Kaikki me miehet olemme varsin epätäydellisiä parikymppisinä nuorukaisina, mutta me kehitymme (yllätys yllätys, niin me vain teemme!) Niistä jännittävistä nuorista miehistä tulee vanhemmiten niitä ällöttäviä pelimiehiä. Ja niistä nössöistä nuorista epävarmoista pojista, joita kukaan tyttö ei suostu edest katsomaan saati huolimaan, tulee niitä mukavia ja miellyttäviä vastuuntuntoisia turvallisia aikuisia miehiä. Juuri meitä, jotka ovat turhautuneina poistuneet sinkkumarkkinoilta.
Omalla kohdallani ei ole kyse siitä, etteikö kunnollinen ja vastuuntuntoinen mies kelpaisi. Sellaista nimenomaan etsin ja haluan, ei mua koskaan mitkään pelimiehet ole elämänkumppanina ajatellen kiinnostaneet. Haluan tavallisen, suomalaisen miehen, joka ei pelaa mitään pelejä eikä juo kaksin käsin viinaa. Sellaisen vastuuntuntoisen ja naistaan arvostavan, sitoutumiskykyisen miehen, jonka kanssa voisin joku päivä ajatella perheen perustamista. Mutta mutta... En tiedä, olenko etsinyt sitten täydellisen vääristä paikoista (työpaikka, harrastukset, baarit, netti - mitä muita vaihtoehtoja on?), mutta eipä noita sinkkumarkkinoilta pahemmin löydy, tai ainakaan ite en oo löytänyt... Onko syynä se, että kaikki on ylläolevan kirjoittajan tavoin kadonneet, vai mistä johtuu? Ja missä te kunnolliset VAPAAT miehet sitten oikein lymyilette??? Mietin sitäkin, että noi vastuuntuntoiset varatut varmaan sen takia kolahtaa ainakin omalla kohdallani, kun ne ei enää oo sellaisia "pelimiehiä", vaan suhde on rauhottanu niitä ja niistä on tullu sellaisia turvallisia ja naiset paremmin huomioon ottavia, potentiaalisia "perheenisä -tyyppejä". Myönnän, että kyllä ainakin multa vie jalat alta ja kolahtaa heti. Ja toki ainakin näin "kilttinä tyttönä" helpompi on kiinnostua em. kaltaisesta miehestä kun esim. läpi vuorokauden bilettävistä, viinaa ja röökiä vuorovedoin kiskovista sinkkumiehistä - joita muuten löytyy yllättävän paljon, ihan liikaakin... KAIKKI ei todellakaan ole sellaisia, en yleistä, mutta omalle kohdalleni niitä on osunu ihan liiankin kanssa. Mutta loppupeleissä - oltiinpa sitten varattuja tai ei - niin se henkilökemia ja "se jokin" on sitten kuitenkin se piste ii:n päälle joka ratkaisee. Ja jos sitä ei löydy, niin ite en ainakaan voi ruveta sellaiseen suhteeseen, joka ei tunnu miltään. Suuri arvoitus vain on, miksi sitä jotain ei tahdo sitten millään löytyä sinkkumarkkinoilta, vaan aina se sydämen hakkaamaan ja jalat veteläksi saava mies on - ikävä kyllä - VARATTU.
P.s. Anteeksi, etten jakanut aloituskirjoitustani kappaleisiin...
Näin se homma menee!
Ei jäänyt mitään lisättävää.
M47
Olen aivan vakuuttunut siitä, että haluat vastuuntuntoisen ja turallisen ei-pelimiehen. Minun oma kokemukseni on vain se, ettemme me sen kaltaiset miehet tulla huomatuksi, vaikka lippua heiluttaisimme. Silloin, kun minunkaltaiseni miehet olimme nuorukaisia, sinunkaltaiset nuoret naiset eivät suurin surminkaan olisi edes harkinneet kanssakäymistä. Tämä siis minun kokemukseni. Voi olla, että sinulla on iän myötä ajatukset miehestä muuttuneet. Vaikka tuskin koskaan olet arvostanut pelimiehiä, niin et ole aina ehkä osannut tunnistaa sitä haluamaasi hyvää miestä.
Esimerkki kuvaa kokemustani täydellisesti. Seurustelin muutamia vuosia sitten jonkun aikaa mukavan naisen kanssa. Hän seurustelun alkuvaiheessa totesi minulle, että on tapaillut kymmenen vuoden ajan aivan vääränlaisia miehiä, ja aiemmin ei olisi ehkä vilkaissutkaan minuun päin.
Kuule, ihan samoissa fiiliksissä ollaan.. Minäkin 30 vuotias sinkkunainen, takana on pitkä avoliitto ja yksi lyhyt seurustelusuhde ja tietty joitain lyhyitä tapailuja tms.
Eroni jälkeen ihastuin, mies oli varattu joten eihän siitä sitten tullut mitään. Mies ihastui myös minuun, mutta en voi suostua kakkoseksi.. Hänen jälkeen tutustuin kyllä miehiin, mutta ikinä kiinnostus ei tunnu kohtaavan, itse jos kiinnostun, mies ei, jos mies kiinnostuu, minä en. Viime syksynä varovasti ihastuin taas, mies oli aloitteellinen. Erään kerran sitten oltiin samassa baarissa kivaa iltaa viettämässä ja juuri kun ehdin ajattelemaan, että tämä on liian hyvää ollakseen totta.., hän kertoikin seurustelevansa.
Tuo tuntuu toistuvan aina vaan uudellen, kun kiinnostun jostain miehestä, aina hänelle löytyy jostain se tyttöystävä käsipuoleen. Turhauttavaa...
Olen yrittänyt tapailla ja treffailla miehiä, mutta en vaan voi alkaa seurustelemaan kenenkään kanssa, jos en tunne häntä kohtaan mitään. En mielestäni ole kranttu, mutta kuten sinäkin sanoit, tunnetta pitää olla mukana.
Jotenkin tuntuu, että kelpaisin miehille vain yhden yön seuraksi, tai sitten varatuille miehille kakkosnaiseksi. En harrasta yhden yön juttuja ja kakkoseksi en ryhdy.
Pikkuhiljaa on alkanut tuntua siltä, että se itselle juuri oikea ihminen ei ikinä löydykään. Nyt kuitenkin olen uskaltanut antaa itseni ihastua, mutta en uskalla tehdä mitään, en tiedä onko mies vapaa vai varattu. En vaan pysty ottamaan enää vastaan tietoa, että tämäkin olisi varattu. Toki minun tuurilla varattu...
Jotenkin vaan päähäni on alkanut juurtua ajatus, että en tule enää ikinä löytämään ketään, se vaan ei ole mahdollista. Pelottavaa tässä on se, että ajatus tuntuu hyvin normaalilta ja todelliselta, että niinhän se vain menee. Muunlaista tulevaisuutta en vain pysty näkemään...
Ihan ihmettelen, että miten olen onnistunut olemaan niin pitkässä avoliitossa, miten onnistuin sen miehen silloin löytämään? Nyt kun ei onnistu enää millään.
Samoja fiiliksiä miehetkin käyvät läpi, emme nyt niin ulkoavaruudesta sentään ole. Tuntuu siltä että "järkevät ja kunnolliset" miehet ja naiset pohtivat samoja kuvioita: yhden illan jutut eivät vain jaksa kiinnostaa, kakkoseksi ei tee mieli, hyvät on jaettu jo aikaa sitten ja toisella kierroksella olevat uusiosinkut eivät vain kohtaa.
Tekstisi voisi olla jopa kuin omaa kirjoittamaani, ei se miesnäkökulma niin kaukana ole kun on kysymys läheisyydestä, parisuhteesta ja hellyydestä. Samaa puuta me miehet olemme ;-)
Olen kehittänyt asiasta oman teoriani, leikkimielisen tietenkin: toisella kierroksella olevien uusiosinkkujen pariutumisessa on tietty aikaikkuna jolloin pariutumisen todennäköisyys on suurin. Tavallaan miehen ja naisen pitää olla edellisen suhteen päättymisen jälkeen samassa vaiheessa jotta "kolahtaminen" olisi molemminpuolista. Jos sinkkuus on kestänyt liian kauan, alkaa epätoivo pariutumisen mahdollisuudesta voittaa ja aikaikkuna sulkeutuu -pariutuminen tulee epätodennäköisemmäksi.
Kaikissa teorioissa on poikkeuksia, niin tässäkin. Keväisin mahdollisuudet paranevat merkitsevästi.
Realistimies
Haluisin vielä lisätä et ehkä vielä ihastutte niihin varattuihin, koska yleensä varatut miehet/naiset ovat rentoja ja "omia itseään" kun tapaavat uuden ihmisen kun ei tarvitse miettiä mitä toinen ajattelee..
Itse ainakin huomannut et kiinnostuu juuri siksi varatuista ja itsellänikin vientiä yleensä eniten kun on ollut varattuna.. =)
"Olen sinkku, enkä todellakaan enää omasta tahdostani, mutta minkäs teet kun ei vaan löydy."
Sä olet vaan myöhässä. Ne Herra Oikeat jaettiin jo vuosia sitten ja sä et ollut voittajien joukossa tai osallistunut koko kisaan. Tuurilla ei liene kauheasti osuutta tässä jutussa.
Nimenomaan!
Kun parhaat miehet jaettiin, apajilla olivat ne naiset, joilla ei ollut tarkoitustakaan opiskella pitkään vaan perustaa perhe.
Minua huijattiin!!!
Luulin, että saan hyvän miehen, liiton ja elämän, kun oikein ahkerasti opiskelen ja teen työtä. En ajatellutkaan nuorena perheen perustamista: työ ensin, sitten palkinto. Minullahan ei ollut kiire, olin sieväkin.
Paskat.
Niillä naisilla, joilla on vähiten koulutusta, on parhaat miehet ja parhaat liitot. Tässäpä istun keskellä yötä yksin, 47v, akateemisine ammatteineni. Ne parhaat miehet näyttävät hyvin tyytyväisiltä tavallisiin ja hyviin vaimoihinsa, ei mitään jakoa enää. Vaikka kuinka olin ahkera, pätevä ja sievä, joskus kuulemma hauskakin.
Nii-in, itsekin vietin ikävuodet 21-25 sinkkuna pääosin omasta tahdostani siksi, kun halusin katsella maailmaa ja vaihtoehtoja, tehdä omia juttuja ja ennen kaikkea tutustua itseeni ja selvittää, kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Toki, jos se elämäni rakkaus olisi kävellyt vastaan niin ilman muuta olisin pariutunut heti, mutta koska niin ei käynyt, olin tyytyväinen olotilaani. Sillä ajattelin, että jos en edes itse tiedä mitä haluan, miten ihmeessä voisin löytää onnellisen parisuhteen sen herra Oikean kanssa. No, paljon tuli erilaisia vaihtoehtoja vastaan, tutustuin monenlaisiin miehiin ja siinä ohessa myös itseeni. Muutama lyhyt suhde ja yksi varsinainen seurustelusuhdekin mukaan mahtui, ne opettivat mulle paljon joten nyt tiedän, mitä haluan ja ennen kaikkea myös sen, mitä en halua. Sillä ajatuksissani oli, etten halua sellaista elämää, että viisikymppisenä huomaan etten ole koskaan ollut kenenkään muun kanssa kuin yhden ainoan miehen. Koska se, ettei ole elämänsä aikana ollut kuin yhden ihmisen kanssa on aika suuri riski sille, että ennemmin tai myöhemmin jommalle kummalle tulee ajatus, että mitähän tuolla aidan toisella puolella olisi...? Esimerkkejä löytyy lähipiiristä. Mutta nyt, lähemmäs kolmekymppisenä, aikuiseksi kasvaneena vastuuntuntoisena ja tietoisena siitä mitä elämältäni ja ihmissuhteeltani haluan, valmiina asettumaan ja sitoutumaan sekä perustamaan perheen huomaan, että kas, eipä niitä kumppaneita enää olekkaan. Nyt kun vihdoin ois siihen kaikinpuolin valmis, niin tarjolla on vaan ei oo:ta. Rehellisesti sanottuna, v*****aa aika rankasti, mutta minkäs teet. Eli opetus kaikesta tästä oli se, että ois pitäny pariutua parikymppisenä sen ekan vastaantulijan kanssa (joka muuten oli yhtä hukassa itsensä kanssa kuin minäkin), siitäkin huolimatta vaikken ollut edes itse varma siitä, mitä oikeasti haluan...